Äitinsä tytär

Äitini aloitti päiväkirjan pitämisen 58-vuotiaana, ensimmäisten lastenlasten synnyttyä.  Mieleeni tuli katsoa mitä hän on kirjoittanut ollessaan juuri samanikäinen kuin minä nyt. Merkinnät osuvat vuoden 1987 huhtikuulle.

Päivä on sunnuntai.  Äiti kuvailee säätilaa, askareitaan, televisiosta katsomiaan ohjelmia ja harmittelee sitä, ettei tullut käyneeksi lenkillä.  Isä oli käynyt parikin kertaa.  Hän päättää kirjoituksensa samoin kuin muinakin päivinä: ”Kiitos tästä päivästä, kiitos terveydestä.  Laske siunaavat kätesi päällemme, kun käymme levolle.”  Seuraavana päivänä hän lisää peruslitaniaansa: ”Kiitos ikävästä.”  Isä on lähtenyt sotaveteraanien kuntoutukseen, ja äidillä on edessä yksinäinen viikko.

Hupaisaa, miten enenevässä määrin olen alkanut tuntea olevani vanhempieni lapsi.  Noita äidin tekstejäkin lukiessa tuntuu niin tutulta, melkein kuin olisin itse ollut kirjoittamassa.

Nykyisin viihdyn puutarhassa kykkimässä tuntikausia päivittäin keväisin ja syksyisin.  Tyttäreni huomauttikin muutama vuosi sitten, että näytän aivan samalta kuin mummo, siis äitini, kun möyrin kukanvarsien keskellä selkä köyryssä.  Sitä ei kukaan minut nuorena tuntenut olisi uskonut, minä itse kaikkein vähiten.  Voi sitä vastenmielisyyttä, jonka vallassa menin lapsena kitkemään tai kastelemaan kasvimaata.  Viljelen tosin toistaiseksi vain kauneutta, en hyötyä.  Tätä menoa kasvimaavaihe on vuorossa lähivuosina.

Jopa niinkin yksitoikkoinen ja heikosti tuottava puuha kuin marjojen kerääminen on alkanut vetää puoleensa kymmenien vuosien tauon jälkeen.  Monesti ajattelin, että äiti on puoliksi menninkäinen, niin hyvin hän viihtyi metsässä marja- ja sienikorin kanssa tai ilman.  Minusta on kovaa vauhtia kehittymässä samanlainen ihmisten ilmoilta pakenija ja pihkan nuuhkija.

Huomautin joskus äidille siitä, että hän pihisteli turhaan vaateostoksissa.  Hän saattoi pitää samaa kulunutta puseroa vuosikausia niin, että pääntie ja hihansuut rispaantuivat.  Nyt olen huomannut, että sehän juuri on niin kotoista varsinkin lomilla, kun voi laittaa päälleen ne tutut ryysyt.  Niissä on väljyyttä, ei purista eikä kiristä.  Mitäs tuosta, jos vähän roikkuvat.  Eikä multaisia housunpolvia viitsi jatkuvasti pestä.  On mukavaa, kun niistä näkee, että on tehty työtä.

Sitten tuo ikävästä kiittäminen.  Sekin tuntuu niin osuvalta.  Kyllä siitä täytyy sydämestään kiittää, jos lähellä on niin tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, että heitä voi heidän poissa ollessaan ikävöidä.  Miten onneton täytyykään olla ihmisen, joka voi olla erossa kenestä tahansa kaipaamatta ja ikävöimättä.

Äiti teki päiväkirjamerkintänsä aina päivän päätyttyä samoihin aikoihin, kuin minäkin nämä omat kirjoitukseni. Voisin suoraan kopioida äidin tekstistä muutamia lauseita ominani.  Ei ole siis omena kauas puusta pudonnut, vai lieneekö vierinyt takaisin tutun rungon tuntumaan?

Hyllyyn juuttuneet

 

Päivän trendi on tyhjentää huushollista kaikki tarpeeton.  Kannatan ajatusta ja poistankin pari kertaa vuodessa tavaraa kirpputorille ja roskiin.  Astiakaapin naarmuuntuneet lasit, kolhiintuneet lautaset ja korvattomat kupit kannattaa epäilemättä poistaa, samoin varastoon siirretyt matot, joita ei enää voi käyttää.   Myös liinavaatekaappiin saa tilaa, kun raatsii luopua ohuiksi ja pölyäviksi makailluista vuodevaatteista.  Pyyhkeistäkin saa hyviä siivousliinoja viimeistään silloin, kun niiden läpi alkaa nähdä.  Ehkä jo vähän aikaisemminkin.

Joka vuosi tulee myös hankittua tavaraa, joka jää käyttämättä.  Itselläni on taipumusta ostaa vaatteita, joita saatan pitää kerran tai en sitäkään.  Nytkin on kaapissa roikkunut vuoden verran ohut kukkahame, jonka olen monesti pukenut päälleni, ja yhtä usein todennut, että ei sittenkään. Turha sitä on enää kaapissa seisottaa.

Paljon on sellaistakin tavaraa kertynyt, joka on oikeastaan tarpeetonta, mutta pysyy silti tanakasti paikoillaan.  Lasiseinän takana vitriinissä näkymää saisi selkeytettyä huomattavasti, jos suostuisi poistamaan edes osan sinne sijoitetuista esineistä.  Rahallista arvoakaan monilla niistä ei ole, mutta…

Yksi näistä kaappiimme juuttuneista on pieni posliinikoira, bernhardilaista muistuttava.  Sain sen kymmenen ikävuoden tienoilla naapurin tytöltä syntymäpäivälahjaksi.  Se tuo mieleeni huolettoman lapsuuden, kesän uimareissut, syksyn pimenevien iltojen piiloleikit, talven väsymättömän hiihtämisen, mäkihypyt ja muut lumitouhut, kevään rypemiset sulamisvesien laatimissa metsälammissa, rentukoiden kirkkaan keltavärin ojien partailla.  Tästä koirasta pidän kiinni viimeiseen asti.  Sehän on elämänhistoriassa juuri siltä ajalta, jonka muistot pysyvät pisimpään mielessä.

Iso lasipurkki on tarpeeton ja vie paljon tilaa keittiön kaapissa.  Sinne se kuitenkin edelleen jää.  Omat vanhempani olivat erittäin sopuisia enkä kuullut heidän koskaan korottavan ääntään toisilleen.  Henkilö, jolta olen saanut tuon lasipurkin vuosikymmeniä sitten, eli puolisonsa kanssa moninkertaisesti värikkäämpää arkea.  Käytössä oli mitä mielikuvituksellisimpia  haukkumanimiä ja äänensävyjä, joilla ne lausuttiin.  Eikä kumpikaan hävinnyt sanasotaa, molemmat jäivät poikkeuksetta voittajiksi.  Kaikesta kuitenkin saattoi vaistota, että heitä sitoi toinen toisiinsa rikkumaton rakkaus ja kiintymys. Tuon pariskunnan luona vieraileminen oli minusta tavattoman virkistävää, ja nuorena tyttönä ajattelin, että haluaisin itse omassa parisuhteessani pikemmin riidellä kuin elää mielestäni perin ikävystyttävässä harmoniassa.

Kun sitten solmin oman, suurista toiveista huolimatta ikävystyttävän harmoniseksi osoittautuneen avioliittoni, oli häitä juhlimassa nelisensataa vierasta.  Määrä oli suuri osittain siksi, että meillä oli veljeni kanssa kaksoishäät.  Niinpä häälahjojakin kertyi aikamoinen röykkiö.  1970-luvun lopulla lahjatoiveita ei vielä juuri kyselty ja tapana oli useinkin tuoda joku lasiesine, maljakko, kulho tai käyttöastioita.  Saimme jonkin verran Oiva Toikan Nuutajärvelle suunnittelemaa Pioni-sarjaa.  Tapamme on ollut nauttia jälkiruokajuomana kirsikkaviiniä juhlapäivinä jalallisista Pioni-laseista.  Jokin aika sitten yksi laseista rikkoutui käyttökelvottomaksi.  Sen paikka olisi lasinkeräyksessä. Edes kohuttu Konmari-aate ei kuitenkaan kykene tässä asiassa horjuttamaan sentimentaalisuuttani, joten kyllä lasi vain pysyy edelleen tuolla vitriinin lasihyllyssä.

Joillakin esineillä on valta liikuttaa sisintä ja nostaa pintaan myönteisiä ja elämää kannattelevia tunteita ja muistoja.  Järkevinkään perustelu ei saa minua luopumaan niistä.  On tuolla hyllyissä sellaistakin, minkä näkeminen ei ilahduta.  Siitä taidan aloittaa tämän kesän kirppisurakan.

Ruuasta ongelmaa

 

Kirjoitin pari vuotta sitten, eläköitymisasiaa työstäessäni, muun muassa seuraavan tekstin:

”Ajatus ajasta, joka on kokonaan minun hallussani, kyllä se houkuttaa.  Mutta sitten ovat ne puheet eläkeläisistä, joiden elämä on muuttunut kokoaikaisesta lomasta päihderiippuvaisten ankeuteen.  Jos siis mielihyvän hakemista on säädeltävä, miten se tapahtuu, kun kaikkea hyvää syötävää ja juotavaa on aina saatavilla eikä tarvitse kantaa huolta seuraavan päivän työkunnosta?  Kurinalaisuus on helppoa niin kauan kun mielihyvä on kilometrien päässä tai koulun keittiön lukon takana.”

Osasin ennakoida aivan oikein tämän itsekuriongelman.  Tänään päivä tosin alkoi tavanomaisen terveellisesti.  Sekoitin maustamattomaan jogurttiin kaurahiutaleita, pähkinöitä sekä taatelia ja haudutin vihreän ja mustan teen sekoituksesta puolen litran annoksen.

Hyvin meni lounasaikaan asti. Tein ruuaksi kesäkaalista, sipulista, jauhelihasta ja ohrasuurimoista alkukesän herkkua, kaalipaistosta.  Tarkoitus oli syödä yksi neljästä annoksesta, mutta en kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan söin puolet koko määrästä karpalohyytelön ja puolukoiden kanssa.

Vähän aikaa meni ihan mukavasti.  Sitten alkoi sadepäivä kyllästyttää ja tuli mieleen, että jotain, terveellistä tietenkin, voisi ajan kuluksi napostella.  Sain tehtyä lujan päätöksen pysytellä hedelmälinjalla ja rouskuttelinkin omenan ja ison palan kurkkua.  Ei tehonnut. Syön banaanin päivässä ja ajattelin, että voin pureskella sen nyt saman tien.

Päättäväisesti siirryin keittiöstä ruokien ääreltä olohuoneeseen ja selailin vähän aikaa nettiä. Mistä lieneekin mieleen muistunut, että kaapissa on rusinoita.  Sokeria en syö arkisin, en sitten ollenkaan enkä missään tapauksessa, mutta kyllä kai rusina on ihan eri juttu.  Sellainen sadan gramman satsi meni ihan kevyesti.  Siihen lisäksi pari kolme kourallista pähkinöitä, koska rusinasta jää äitelä maku suuhun.  Viimeistä pähkinää pureskellessani aloin tuntea itseni enemmän kuin kylläiseksi.  Housujen vyötärö kiristi ja olo oli muutenkin tukala.  Tästäkö se alamäki alkaa?

Arvelen, että tämän tarinan kertominen saa aikaan lähinnä kolmenlaisia reaktioita.  Joku toteaa, että meneepä tuolla samalla tavalla kuin minulla. Toinen tajuaa hallitsevansa mielihalunsa paremmin ja huomaa, että ei juurikaan joudu tällaisiin ongelmiin.  Kolmas ajattelee, että eihän tuossa nyt ollut kysymys mistään hillittömyydestä, eihän se edes vetänyt suklaata tai kaljaa.

Ruokatarina synnyttää varmuudella uusia ruokatarinoita, sillä se on aihe, josta jokaisella on omakohtaisia kokemuksia.  Tarinat ovat erilaisia, mutta niissä toistuu tämän päivän Suomessa yksi ja sama kysymys.  Niissä pohditaan miten tulla toimeen ruokatarjonnan runsauden kanssa, miten pysyä kohtuudessa.

Puolitoista vuosisataa sitten ruokaan liittyi aivan erilainen ongelma.  Kysymys oli siitä, riittääkö ruoka ja pysytäänkö hengissä.  Onko siis aiheellista pyörittää ajatusta ruuan ympärillä ja kieriskellä itseinhossa rusinamässäilyn takia?  Ei taida olla.  Ehkä kannattaisi keskittää huomionsa tärkeämpiin kysymyksiin.

Kotipiha tarinoi

Äitini oli siirtänyt ojanpientareelta rapun viereen mesiangervon juurakon ja hoiteli sitä yhtä suurella huolella kuin muitakin pihan kasveja.  Hän kertoi, että oli usein lapsena suopellon reunaa juostessaan joutunut pysähtymään juuri tuon valkoista kukintoa kantavan kasvin kohdalle.  Se oli kuiskaillut hänelle.  Äiti ei juuri sisimmistä tunnoistaan kertonut, joten jäi kuulematta, mitä hän angervojen kanssa jutusteli.

Olen perinyt äidiltäni sisäisen korvan kasvien puheille, mutta en sitä tulppaa, joka estäisi niitä tulemasta ulos.  Tänä päivänä kitkemis- ja kastelukierros tuotti taas monenlaista pälpätystä, arvokasta puhetta, saarnaa ja tuumailua.

Kallionauhus (Ligularia dentata):  Olen sinulle tuttu jo lapsuuskotisi pihamaalta.  Siellä sait kasvaa turvassa ja sinulle annettiin hyvät matkaeväät elämän teille. Kun katselet minua, muista kiitollisuudella niitä, jotka ovat sinut kasvattaneet.

Keijunmekko (Rhodochiton atrosanguineum): Nauti kauneudesta, myös omastasi. Anna helmojen heilua kesätuulessa.  Katso minusta sopiva väri varpaankynsiin ja astele selkä suorana rannan kuumalla hiekalla, kuin Saaban kuningatar.

Pihakäenkaali (Oxalis fontana): Keijunmekolla on vain mekko, ei lainkaan päätä, joten sen järki ei juokse.  Kuten olet joutunut huomaamaan, minulla ei ole tuota ongelmaa.  Miten monta kertaa oletkaan luullut päässeesi minusta eroon, ja, kas kummaa, ilmestynkin näkökenttääsi täysin yllättäen täysin epätodennäköisessä paikassa.  Miten nautinkaan tästä kisasta, jonka oveluudellani olen aina voittanut ja tulen aina voittamaan.  Mitähän jos antaisit jo periksi ja lakkaisit lyömästä päätäsi seinään, ei kannata hukata ruutia jo hävittyyn taisteluun.

Vuorenkilpi (Bergenia crassifolia): Minä olen vaatimaton ja tulen toimeen missä tahansa ja millaisten seuralaisten kanssa tahansa.  Peittelen huolellisesti pihasi ankeat paikat enkä pyydä paljoa. Voisit joskus sanoa minullekin jonkin ystävällisen sanan.

Syreeni (Syringa vulgaris) Huumaannu kesästä. Anna sen tuoksujen vietellä sinut lentämään päiväperhosen lailla keveästi ja huolettomasti.   Istahda usein auringon lämmön ja valon hyväiltäväksi.  Älä ajattele syksyä, elä kesää nyt, kun se on.

Jasmike (Philadelphus lewisii) : Kun suret syreenin kukkien kuihtumista, vilkaise minun nuppujani.  Pian ne aukeavat, ja kesä jatkuu.

Orvokki (Viola wittrockiana): Haluaisin vielä keikailla noilla kukinnoilla, jotka olet nyppimässä pois, mutta tiedän, että olet oikeassa.  Eilisen kukat ovat eilisiä ja joutavat kompostiin.  Siihenkin suostun, että jossain vaiheessa leikkaat minut sängelle, karsimaton elämä on elähtänyttä ja näyttää siltä.

Alppiruusu (Rhododendron catawbiense): Enimmäkseen elämä etenee värittömästi, siinä vain lammikon reunalla jökötellään ja ollaan olemassa.  Mutta unelma kukkimisesta elää läpi kaikkien pyryjen ja pakkasten. Minun aikani tulee ennen pitkää, ja silloin lyönkin laudalta kaikki muut.  Kannattaa vaalia unelmaa.

Omenapuu (Malus domestica): Mielelläänhän sitä vain kukkisi, mutta kun kukkii, pitää nähdä myös hedelmien kantamisen vaiva.  Mitä enemmän hedelmiä, sitä alemmas on taivuttava, joskus melkein maahan asti.  Siihenkin on suostuttava, että kaikki hedelmät eivät kelpaa ja menevät hukkaan.

Kataja (Juniperus communis): Katso minusta mallia, miten asettaa rajat oman itsen ympärille.  En salli liiallista lähentelyä ja tarpeen vaatiessa osoitan sen kipeän piikikkäästi.

Hopeapaju (Salix alba): Jos haluat, että minä loistan pihallasi kaikkien ihailtavana tuuheassa, jalometallia hehkuvassa komeudessani, on sinun siedettävä sekin, että jätän korjattavaksesi  järkyttävät roskamäärät.  Kaikella on hintansa. Sitä paitsi en ole mikään paju, vaan salava.

Ruskolilja (Lilium bulbiferum): Minä vaalin perinteitä tällä pihalla.  Meikäläinen on majaillut kukkapenkeissä ihmisiä ilahduttamassa iät ja ajat.  Kaikki eivät minusta tykkää.  Se ei minua haittaa, sillä saan ylen määrin rakkautta teiltä, jotka olette nähneet minut jo isoäitienne pihoilla.

Akileija (Aquilegia vulgaris): Lilja luulee olevansa ainoa historiatietoinen kasvi täällä.  Siinä se erehtyy.  Moni harmaapäinen vanhus on pikkulikkana poiminut meitä akileijoja kukkamaljakon kuningattariksi koiranputkien ja hiirenvirnojen joukkoon.  Meitä on monenvärisiä, siis vähän joka makuun, ja löydämme aina paikkamme jostain.  Me selviydymme aina, ja siksi kukkapenkkiuramme ulottuukin niin kauas menneisyyteen. Se tulee ulottumaan myös aikaan sinun jälkeesi.  Kannattaa ajatella sitäkin joskus.

Mehitähti (Sempervivum marmoreum): Hankit minut pihallesi kymmenen vuotta sitten enkä ole kukkinut sinulle kertaakaan.  Minkähän takia? Mietipä sitä. Laitoit ihan oikeaan paikkaan kasvamaan, paahteiseen ja vähäravinteiseen.  Mutta sitten lakkasit katsomasta miten voin.  Kyllähän minullekin on joskus annettava pieni tippa vettä.  Olen kyllä kivikkokasvi, mutta olen myös minä.  Kannattaa katsoa mikä juuri minulle sopii.  Sitten saatan kukkiakin, niin kuin tuo jouluruusu, joka melkein kuoli kukkapenkissäsi.  Kun älysit katsoa tarkemmin ja siirsit sen sopivampaan paikkaan, se alkoi heti kukkia.  Ethän sinä ihmisiäkään kohtele sen mukaan mihin ryhmään he kuuluvat, vaan katsot millainen kukakin on.  Vai katsotko?

Jouluruusu (Helleborus nigel): Minut sinulle antoi kummitätisi, tärkeä ihminen.  Sinua ovat aina ympäröineet ihmiset, joilta olet saanut ammentaa viisautta ja rohkaisua.  Kun minä nyt olen ryhtynyt kukkimaan, kukin kaikille heille ja aivan erityisesti kummitädillesi.

Lemmikki (Myosotis sylvatica): Minä tykkään sinusta, koska sinä tykkäät minusta ja annat minun kasvaa kaikkialla, jopa muiden kukkivien joukossa.  Tiedän, olen lemmikkisi.  Olen äitisi morsiuskimpun kukka.

Pioni (Paeonia lactiflora): Olen pihasi juhannusajan korein komistus, kokonainen pitkä penkki ja kolme pienempää.  Mutta sinä et pidä minusta yhtä paljon kuin vaikkapa tuosta lemmikintirpakkeesta.  En käsitä miksi.  Olen päättänyt, että riittää, kun annat minulle sen mitä tarvitsen.  Minä kukin ihan tykkäämättäkin ja saan kyllä ihailua ihan riittävästi muilta.

Komeamaksaruoho (Sedum telephium): Joka kesä teet saman virheen: lannoitat liikaa ja hoidat, kun pitäisi antaa minun vain olla rauhassa.  Sitten saat katsoa, kun varteni eivät jaksa kannatella kukintoja ja roikun surkeiden tukikeppiesi varassa suuntaan jos toiseen.  Anna nyt edes tänä kesänä kasvamisen rauha.  Minä en tarvitse sinun hienoja lannoiterakeitasi ja jatkuvaa juottamista.  Hoitaa pitää, mutta ei liikaa.

Tällä kertaa muut pihan asukkaat vaikenivat.  Ei kaikkea kerralla.  Omia repliikkejäni en tänne kirjoita.  Niissä riittää naapurijakelu.

 

Lohdutettu

Siinä hän on juuri ottamassa kiireistä askelta kirkkaanvärisissä vaatteissaan.   Sarafaanihame päällä, kuten karjalasilla heimosiskoilla, jalassa poronnahkaiset nutukkaat, joiden varsista karva oli kovassa menossa kulunut melkein kokonaan pois, ja ylinnä ylväs kolttanaisen päähine.  Asento on hänellä kumara, sillä selkään on sidottu isolla huivilla kantamus, ehkä muutaman kuukauden ikäinen pienokainen.

Museoon en koskaan mene tietämättä, että sieltä tämän päivän todellisuuteen astuttuani oloni on syvästi vaikuttunut.  Oma pikkuruinen elämäni asettuu paikalleen historian aluttomassa ja loputtomassa kulussa.  Kummalista kyllä, siinä se tuntuu myös saavan ainutlaatuisen merkityksensä.

Viron kansallismuseossa Raatin kartanon alueella Tartossa tämä tapahtui viimeksi (Eesti Rahva Muuseum, Muuseumitee 2).  Varsinkin sukulaiskansojen osastolla vaeltaessani tunsin olevani keskellä menneisyyden tyynnyttävää sanomaa.

Jollakin tavalla ihmisen elämä on aina ollut traagista.  On turhaa miettiä milloin se on ollut sitä eniten tai vähiten, sillä tragiikka on koskettanut ihmistä hänen historiassaan niin monin eri tavoin ja monista eri suunnista.  Eilen se oli ehkä kulkutaudit, sota, imeväisikäisen kuolema, tänään kenties sukupolvien välinen kuilu, rotuviha tai ruumista ja henkeä lihottava ylenpalttisuus.

Aina ihminen on myös löytänyt ilon silloinkin, kun on taistellut elämästä itsestään.  Kauniit vaatteet, värit, korut, ruuat, juhlat, tanssi ja karkelointi keskellä sodan kauhua tai miehittäjän sortoa, kulkeminen luonnon parantavassa sylissä.  ”Ilo pintaan, vaikk’ syvän märkänis”, toistellaan Karjalan suunnalla yhä tänä päivänä.  Ehkä ne, jotka ovat kärsineet eniten, ymmärtävät myös ilon meitä muita syvemmin.  Lasihelmin kirjottu risti kolttasaamelaisen vyössä kertoo ilon lähteestä, joka on ihmistä suurempaan luottavan ulottuvilla.

Museossa voi liikkua monella eri tavalla.  Joskus olen vaivihkaa seuraillut vierailijoita tarkemmin, kuin esillä olevaa aineistoa.  Yhdellä näyttää olevan todellinen intohimo lukea tekstejä ja tarkata vuosilukuja.  Varmaankin ajatuksena on painaa mieleen ja oppia mahdollisimman paljon.  Toinen pysähtyy jonkin kohteen äärelle useiksi minuuteiksi ja saattaa vielä palata samaan paikkaan uudestaan.  Joku vain kulkee osastot läpi välinpitämättömän näköisenä, ehkä siksi, että tämä nyt kuuluu ohjelmaan tänään tai on sivistyneen ihmisen velvollisuus.  Itse taidan kuulua samaan joukkoon tuon keskimmäisen museovieraan kanssa.

En mene museoon opiskelemaan tai  osoittamaan sivistykseni tasoa.  Saattaa olla, että en muista mitään käynnillä näkemääni tarkasti jälkeenpäin.  Imen itseeni asioita ja vaikutelmia, elän oman elämäni tapahtumia uudestaan, annan itselleni luvan liikuttua.  En niinkään tee yksityiskohtaisia havaintoja museoesineistä, pikemminkin koen ja elän museoympäristön.   Kokemus on samankaltainen kuin konsertissa tai urheilukisoissa, joissa myös mielelläni käyn.  Museossa menneisyys soi ja taistelee mieleeni iloa ja ymmärrystä.

Tuo alussa kertomani muistikuva taakkaa kantavasta naisesta on virheellinen. Minulla on tabletissani tallella kuva kolttasaamelaista naista esittävästä nukesta. Se on melko lailla erilainen kuin kertomani muistikuva.  Lapinpukuun puetulla naisella ei ole nutukkaita, vaan nahkasaappaat jalassa, hamekaan ei taida olla sarafaanimallia. Olen luonut mieleni museoon ihan ikioman suomalais-ugrilaisen hahmon.

Tunnelmia, mielen liikkeitä, joita museokäynti aiheutti, ei voi sanoa virheettömiksi tai virheellisiksi.  Ne vain ovat. Jollakin merkillisellä tavalla ne lohduttavat, vaikka en tiennyt olevani lohdutuksen tarpeessa.

Reissussa

Kun jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että ”Sujuva arki on parasta” on ehkä jossain määrin liioitteleva lause ja lisäksi ”arjen pienet ihmeet” eivät jaksa nostaa mielialaa ekstaasiin, eikä niitä edes tahdo huomata, on aika lähteä reissuun.  Reissu 60 kilometrin päähän pääkaupungin hulinaan tai lähemmäs idylliseen Porvooseen saattaa riittää mainiosti.   Vähän vaaterekkien välissä kiertelyä, laukkujen katselemista ja kenkien sovittamista, lounastaminen kaikessa rauhassa ja kahvi kera kermaleivoksen tai jäätelöannoksen, siinä ihminen irtoaa arjesta ilman suuria järjestelyjä.  Joskus vähän pitempi loikka on tarpeen, jotta myös arki irtoaisi ihmisestä.

Teimme JTS:n kanssa juuri keskipitkän loikan arjenkarkoitusmielessä.  JTS asuu kanssani saman katon alla, ja hän on oppinut lähes 39 yhteisenä vuotenamme, että minun kanssani ei pärjää, jos ei välillä siirrytä tämän tutun katon alta jonkin muun katon alle tai mieluiten ihan peräti taivasalle.  Tällä kertaa lensimme Helsinki-Vantaalta 50 minuuttia etelään ja laskeuduimme hienoisen vaappumisen jälkeen Ülenurmen piskuiselle lentokentälle Tarton kupeeseen.   Taksikuski muistaa aina sanoa ”Welcome to Ülenurme international  airport”.

Tartto on yksi vakiokohteistamme, varsinkin yliopiston kasvitieteellinen puutarha vetää puoleensa vuodesta toiseen. Tällä kertaa päätimme harjoitella eläkeläisbudjetilla matkustamista.  Aloitimme kulkuvälineiden suunnittelusta toukokuun alussa.  Tulimme siihen tulokseen, että lentäminen Norralla 100 euron hintaan on hyvinkin kohtuullinen hinta nopeasti sujuvasta matkasta.

Majoitusta etsimme aiemmista vuosista poiketen hostellitasoisista paikoista.  Löysimme sopivalta tuntuvan vaihtoehdon edulliseen 200 euron hintaan neljältä yöltä, henkilökohtaista kulua siis 25 euroa yötä kohti.  Perillä ilmeni, että majapaikka oli siisti, tilava ja kaikin puolin tarpeitamme vastaava. Nuorekkuutta tavoitellen voi todeta, että ei huono ja meni putkeen ja kolahtikin.  En todellakaan kaivannut Jamesia kääntämään peiton kulmaa valmiiksi nukkumaan käymistä varten tai asettelemaan suklaamakeisia tyynyn päälle.

Majoitukseen ei kuulunut aamiaista, mutta majapaikkamme oli varustettu jääkaapilla ja liedellä sekä käyttöastioilla, joten aamiaisen valmistaminen paikallisista raaka-aineista sujui helposti.  Vaihtoehto oli hyvä senkin takia, että yleensä hotelliaamiaiset ovat meidän molempien makuun turhan monipuolisia pekoneineen, hilloineen ja makeine leivonnaisineen.  Lounaan söimme päivittäin siellä missä satuimme lounasaikaan olemaan.  Hintaa sille juomineen kertyi kalleimmillaankin alle kymmenen euroa.  Leivoskahvit nautimme päivittäin kolmella, korkeintaan neljällä eurolla.

Tällä kertaa matkustimme kahtena päivänä muualle Viroon.  Edestakainen matka bussilla Pöltsamaalle maksoi kahdeksan euroa ja Valgaan vajaan kympin.  Matkustaminen vihreän kulttuurimaiseman halki oli elämys sinänsä.  Valgasta palasimme junalla, joka pysähtyi vähän väliä maaseutuasemilla.  Virossa ymmärretään, että myös haja-asutusalueiden ihmisiä on palveltava.

Kaikki käyntikohteemme eri paikoissa olivat maksuttomia lukuun ottamatta upouutta kansallismuseota, johon ostimme kahdeksan euron eläkeläisliput.  Näyttely oli hintansa väärti ehdottomasti.  Kaikkea ei voi rahassa mitata.  Matkaa majapaikastamme museolle oli nelisen kilometriä.  Kävelimme sen kesäisessä auringonpaisteessa varjoisia puistoteitä pitkin.

Patikoiden liikuimme muissakin kohteissamme, kilometrejä kertyi päivittäin toista kymmentä.  Tartto on vihreä, laajojen puistoalueiden kaupunki, ja miellyttäviä väyliä on helppo löytää. JTS haluaa yleensä liikkua vähän ja hitaasti, minä taas paljon ja hikisesti. Sopusointu säilyi, sillä JTS on alkanut nauttia pitkistä kävelyistä ja minä olen oppinut etenemään hitaasti.  Välillä saatan jopa kävellä, kuten JTS, arvokkaasti, mutta usein hän saa katsella laukka-askeleita, takaperin kävelyä tai pyörähtelyä, kun kiusaus niihin käy ylivoimaiseksi.

Yhteen laskettuna koko matka lentoparkkimaksuineen, lentolippuineen, majoituksineen ja aterioineen sekä maassa tehtyine matkoineen ja pääsylippuineen maksoi 340 euroa henkilöä kohden.  Tuohon summaan sisältyy siis aivan kaikki muu, paitsi tuliaisostokset.  Kun tuloksena oli onnistunut irtiotto arjesta ja monta uutta elämystä, voisin todeta, että kyllä kannatti.

Lopuksi on sanottava, että tällainen kulujen laskeminen ei yleensä kuulu tapoihini.  Kotona pihistellään, että reissussa voi tehdä sitä, mitä haluaa.  Mukava on huomata, että saatoimme tehdä juuri sitä, mitä halusimme, ja budjetti pysyi hyvin maltillisena.

Parasta A-luokkaa

Kun aloitin oppikoulun Savonlinnan Yhteiskoulussa, jouduin C-luokalle. Sinne sijoitettiin kaikki, joiden pitkä kieli oli saksa.  Jotenkin oli silloin jo tunne, että kaikista selittelyistä huolimatta C oli vähempiarvoinen kuin A tai B. Englanti nähtiin tulevaisuuden kielenä, jota aito maailmankansalainen tulee käyttämään niin työssään kuin matkustellessaan. Saksa oli merkitykseltään heikkenevä ja pian lähes tarpeeton kieli, joka ei tulisi avaamaan osaajilleen maailmaa englannin tavoin.

Lukiossa sitten vetäydyin vielä selkeämmin marginaaliin, kun valitsin lyhyeksi kieleksi englannin lisäksi hienostuneen ranskan sijasta antiikkisen latinan.  Latinan tunnit olivat tosin lähes liikunnan veroisia kiinnostavuudessaan.  Sieltä jäivät mieleen monet sananlaskut, joita on tullut toisteltua milloin missäkin tilanteessa.  Per aspera ad astra kuvaa ehkä parhaiten elämänasennettani.  Mahdollisesti siitä syystä minua on alkanut ajoittain vainota ajatus, että olen taas päätymässä C-luokkaan.

Jos A edustaa erinomaista työkuntoa ja tuottavuutta ja B kohtalaista hyödyllisyyttä yhteiskunnalle, olisi C sitten ehkä omatoimiseen elämään kykenevän eläkeläisen luokka, se mihin itse nyt kuulun.  En ole erityisen hyödyllinen, mutta joissakin yhteyksissä tarpeellinen ja joka tapauksessa veronmaksaja.  Alaspäin mennessä hyödyllisyys käy yhä vähäisemmäksi ja arvostus laskee sen myötä.

Luokassa D olisin kenties pitkäaikaissairas, joka tarvitsee paljon yhteiskunnan palveluja, mutta kykenee elämään omassa kodissaan tuetusti.  E-luokkaan tiputtuani makailisin jossakin hoitolaitoksessa, ja lopulta letkujen jatkeena, jos en ennen sitä ole älynnyt anoa sitä viimeistä piikkiä.

Tätä masentavaa ajattelua en suostu jatkamaan, sillä itsesäälintäyteisessä paatoksessaan se osuu täysin harhaan.  Ikinä en ole itsekään asettanut ystäviäni, työtovereitani tai oppilaitani millekään arvoasteikolle. Teho- ja hyötyluokituksia tehdään koneille ja laitteille, ei koskaan ihmisille, se on täysin selvää.

Ajattelinko koskaan omista vanhemmistani, että heidän arvonsa vähenee iän myötä? En missään tapauksessa. He olivat minulle kultaa kalliimpia vielä silloinkin, kun istuin viimeisiä kertoja heidän sairasvuoteidensa äärellä.  Jo selkeät sanansa menettäneeltä isältäni saatu nyökkäys viimeisessä kohtaamisessamme, ainoa teko, johon hän siinä vaiheessa enää pystyi, oli minulle kultaakin kalliimpi lahja.  Kun saattelin tiedottomassa tilassa olevaa äitiäni rajan toiselle puolelle laulamalla maan korvessa kulkemista, tunsin hänen korvaamattoman arvonsa ehkä voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin.

Samasta ihmisarvosta minun on pidettävä kiinni myös itseni kohdalla. Olen kyllä siirtynyt syrjään työelämästä, mutta en totisesti ole tippumassa mihinkään!  Olen aina ollut luokkaa A ja tulen aina olemaan.  Niin ovat kaikki muutkin ihmiset toimintakyvystään ja tuottavuudestaan riippumatta.  Muistakoon sen myös tämä yhteiskunta.

Ei vihaa, vaan puuttumista

Vihaan sitä vihaa, jota verkko nykyisin tulvii.  Vierastan myös valittamista ja negatiivisuutta, vaikka oman mieleni uumenista saisin helpolla kaiveltua kipakkaa ja myrkyllistä sanottavaa yhdestä jos toisestakin asiasta ja henkilöstä.  En kerta kaikkiaan usko, että sen kaiken ulos suoltaminen olisi millään tavalla rakentavaa.

Ajattelin, että tähän blogiinikin kirjoitan vain asioista, jotka eivät saa aikaan kielteisiä asenteita ainakaan ketään yksittäistä ihmistä tai mitään ihmisryhmää kohtaan.  Nyt toivonkin, että tämä, mitä tänään kirjoitan, ei kääntyisi tarkoitustaan vastaan.  Mielessäni on tapahtumasarja, jota en kerro saadakseni aikaan porukkapäivittelyä tai varsinkaan vihaa.  Kerron, koska meidän aikuisten pitäisi herätä kantamaan vastuumme.

Menimme tänään kahden lapsenlapseni kanssa tutulle uimarannalle. Heti ulos päästyämme kuulimme rannalta kovaa melua ja arvasimme, että nuoriso on siellä tapansa mukaan viettämässä aikaa  hyppytelineillä, laitureilla ja leikkipuistossa.

Leikkipuiston kaikki keinut, vauvakeinu mukaan lukien, olivatkin nuorison hallussa, samoin karuselli.  Vain kiipeilyteline ja liukumäki olivat vapaina.  Leikkivälineiden ympärillä kierteli myös useita pyöräilijöitä.

Lapset katsoivat epäröiden ja pelokkaina nuorten äänekästä touhua. Sanoin, että ei tarvitse pelätä, mennään vain sekaan.  Menin kysymään pesäkeinun haltijoilta, josko he voisivat luovuttaa keinun lapsille.  Hetken kuluttua asia järjestyi muutaman perkeleen ja varsinkin vitun säestyksellä.  Nuoriso poistui pikkuhiljaa rannan puolelle ja lapset saivat käyttää rauhassa kaikkia leikkivälineitä.

Paikalle tuli toinenkin isoäiti lapsenlapsensa kanssa.  Hän harmitteli kielenkäyttöä, joita rannalta kantautui lasten korviin jatkuvasti.  Nuorten palattua leikkikentän puolelle tämä isoäiti sanoi lapsenlapselleen, että tuonne pesäkeinulle ei nyt voi mennä, kun siellä ovat nuo nuoret.  Totesin siihen, että kyllä voidaan mennä, ja menimmekin valtaamaan keinut pienimmille.

Nuoret kokoontuivat pukukopeille ja liikettä näytti olevan sukupuolesta riippumatta molemmissa kopeissa.  Menin paikalle ja sanoin, että eiköhän olisi parasta pysytellä siinä kopissa, joka itselle kuuluu.  Kävimme värikkään sananvaihdon porukan kanssa, ja kopit tyhjenivät.

Palattuani leikkikentälle yksi nuorista tuli luokseni toisten seuratessa taustalta.  Hänellä oli kädessään tamponi ja hän kysyi onko se minun.  Sanoin, että ei taida olla.  Kaveri tiputti tuomisensa maahan ja palasi toisten luo.  Jätin lapset toisen aikuisen hoteisiin ja menin rannalle.  Nuoret olivat kokoontuneet hyppytelineille.  Huusin, että tulehan hakemaan se tamponisi tuota leikkikentältä.  Kun mitään ei tapahtunut, toistin kehotukseni.  Kaveri tuli, otti roskansa ja vei sen roskikseen.   -Kiva juttu, sanoin ja toivotin vielä hyvää jatkoa hänelle.

Porukassa tapahtui tässä vaiheessa mielenkiintoinen kahtiajako.  Yksi tytöistä ja pari pojista vetäytyivät syrjemmälle, ja muu porukka katseli meitä uteliaan näköisinä.  Kun lähdimme leikkipuistosta, muutama heistä seuraili meitä ystävällisen oloisesti eivätkä lapsenlapseni näyttäneet enää arkailevan heitä.

En tunne minkäänlaista vihaa noita nuoria kohtaan.  Surullinen olen kyllä.  He ovat kuin lauma paimenta vailla.  Heitä ei missään tapauksessa tarvitsisi kenenkään pelätä.  Mutta kasvattaa ja ohjata pitäisi.

Aikaa hallitsemaan

 

Kävin pari vuotta sitten mielenkiintoisen keskustelun pojanpoikani kanssa.  Hän oli tuolloin kolmevuotias.  Oli helmikuu ja minulla talviloma.  Olimme päättäneet lähteä läheiselle kentälle luistelemaan välipalan ja päivällisen välisenä aikana.  Hoputin poikaa:

-Koetahan joutua, on jo kiire.

-Ai miks on kiire?

-Aika kuluu, pitää joutua ajoissa takaisin syömään.

-Mikä se aika on?

-???

-Onko aika oikeesti olemassa, vai onko se vaan joku satuolento?

-??? Laitahan nyt kengät jalkaan, että päästään lähtemään.

Kysymystä ajan olemassaolosta ovat miettineet suuret ajattelijat kautta filosofian historian.  Meille tavallisille ihmisille aika on tietenkin olemassa, ja yleensä sitä on liian vähän.   Töissä oleva tarvitsee sitä työn tekemistä varten ja lomailija lepäämiseen.  Pitää saada aikaan tulosta tai virkistystä.

Aika tuntuu kiitävän ja loppuvan aina kesken.  Kyllä kai aika on olemassa, kun se näyttää olevan ongelma vähän jokaiselle.  Itse asiassa se tuntuu olevan pomomme, joka määrää meitä diktaattorin ottein.  Tanssimme kuuliaisesti ajan pillin mukaan, ja sillä pillillä on nimenä kiire.

Millaiseksi muuttuu suhteeni aikaan, kun en enää mene töihin?  Mitä varten aika sitten on? Aikaa itselle ja kaikelle sille mistä nauttii?  Mutta kun nauttii työstä ja erilaisten tehtävien suorittamisesta, siitä, että on koko ajan vähintään pieni kiire? Paikasta toiseen lentäessään tuntee olevansa niin tärkeä ja merkityksellinen.

Siinä onkin ehkä tärkein tehtävä heti alkuun eläkkeellä: oppia kuluttamaan aikaa hyödyttömiin asioihin ja nauttimaan siitä, että ei tarvitse saada mitään aikaan.  Että oma oleminen on merkityksellistä pelkkänä olemisena.

Saattaa olla, että olen joutunut elämäni kovimman haasteen äärelle: pitää ottaa aika haltuun, sulkea korvat kiireen pillin vislauksilta, ja alkaa tanssia ihan oman pillin mukaan.  Tai jättää tanssimatta.  Saa nähdä kumpi voittaa, aika vai minä.

Eläkeläisen elämä aakkosjärjestykseen

Jos asiat ovat sekaisin, voi aakkostamalla ja numeroimalla saada kaiken näyttämään siistiltä ja järjestäytyneeltä.  Kun laitan kaiken aakkosjärjestykseen, on kuin heilauttaisin taikasauvaa ja kaikki päässä vellova sekamelska jähmettyy paikalleen ja näyttää lähes tilastokeskuksen julkaisulta.  Nyt on järjestys totisesti tarpeen, kun mielessä myllertävät lähes taukoamatta päättäväisyyden ja epäröinnin, helpotuksen ja ahdistuksen, toivon ja epätoivon, tulevaisuususkon ja -pelon ajatukset.  Mitä merkitsee työuran jättäminen ja eläkkeelle siirtyminen?

Aamut. Ne muuttuvat kiireettömiksi.  Tällä hetkellä kirmaan viideltä keittiöön teetä laatimaan ja alan selata yön uutisia. Jatkossa hyppään pystyyn varmaan kolmelta, jotta saan sen kiireettömän aamun.

Bikinit.  Bikinit jätetään kaappiin ja korvataan peittävällä kokouimapuvulla, kun mennään uimaan.  Tuntuu siltä, että eläkeläisyys lisää muhkuroita ja makkaroita räjähdysmäisesti.

Celcius.  Nyt voin jäädä katon alle kovalla sateella ja kipakalla pakkasella.  Jos maltan.

D-vitamiini.  Ehkä siinä on koko kipeän ikääntymiskysymyksen varsinainen ratkaisu. D ja muut vitamiinit.  Apteekkiin pillerin ostoon mitä pikimmin.

Eipäs –juupas.  Lopultakin aikaa jahkailla vaatekaapilla, kun on johonkin lähdössä.  Voi aloittaa jo aamusta ja sovittaa koko vaatekaapin sisällön vaikka useampaan kertaan.

Fit.  Muotoileva alusasu vartalolle ja tumma suklaa aivoille.

Grammat. Kilogrammoista puhumattakaan!  Missä vaiheessa en mahdu enää ovista ja jään vangiksi kotiini, kun on niin paljon aikaa herkutella?

Haasteet.  Olen aina hinkunut haasteita.  Nyt on haastettava itsensä olemaan eläkeläinen.

Ilo. Act as if auttanee tässäkin.

J:llä alkava henkilö saman katon alla.  Onneksi minulle, mutta onko onneksi hänelle, kun olen nyt kokopäiväinen muistuttaja kaikesta korjaamista ja suorittamista vaativasta?  Ehkä minun on varjeltava häntä itseltäni.  Ehkä alan matkustella yksin.

Kukat.  Ne eivät onneksi boikotoi hoitajaansa iän perusteella.

Luonto.  Se on pakopaikka ahdistuneelle työläiselle ja ahdistuneelle eläkeläiselle.

Muisti. Nyt jo menee aikaa tavaroiden etsimiseen.  Ennen omille unohduksille naureskeli, nyt ei kovin paljon naurata enää.

Nuoruus. En haikaile nuoruuden perään, mutta vanhakaan en haluaisi olla.

Opettaja.  Valitettavasti taidan jatkaa ammattiani eläkkeelläkin.

Perjantai-illan fiilis.  Millä sen saa, kun on viikon vapaalla?

Qua cumque – miten tahansa, kunhan vain saan olla hyödyksi jollekin ja jossakin.

Runot. Olin nuorena runotyttö.  Runomummo kuulostaa oikein kivalta sekin.

Seksi.  Viittaan sananlaskuun puheesta ja puutteesta.

Traktori.  Lastenlasten kanssa puuhatessa joskus tulee tunne, että Ferrarista on tullut traktori.  Mutta ei se mitään, kunhan on Zetor.

Ulla.  Kuka on Ulla? Yhdellekään itsetuntemuskurssille en enää mene, vaikka aikaa olisi sata vuotta.

Viat.  Onhan noita ja saattavat lisääntyäkin, mutta eivät ne minua mitättömäksi tee.

X. Tuntematon. Tulevaisuus on aina tuntematon. Miten se nyt tuntuukin niin perin tuntemattomalta?

Yksin.  Schopenhauer sanoo, että nelikymppisenä ihmisestä tulee niin itseriittoinen, että hän ei enää tarvitse muita ihmisiä.  On aina vain helpompaa vetäytyä olemaan yksin.  Sitä vastaan on kamppailtava.

Z-juna vie Helsinkiin ja Lahteen, eläkeläishinnalla – ja eläkeläislipulla teatteriin.  Tässä kohtaa ainakin toinen suupieli kohoaa hiukan.

Å.  Svenska eller något annat.  Opiskella pitää jotain.

Äiti.  Kyllä!  Olen edelleen omien lasteni äiti, äitiydestä ei jäädä eläkkeelle.

Öisin.  Voin lakata harmittelemasta yövalvomista ja valvoa vain kaikessa rauhassa tai rauhattomuudessa.  Aamulla voi nukkua, kun muut menevät töihin.  Tässä kohtaa lähes virnistän.