Saksaa heti aamusta

Tavallisesti kirjoitan blogitekstini illan ja iltayön tunteina.  Valvominen puolille öin tuntuu vielä tässä vapaaherrattaren elämän alkuvaiheessa niin luksukselta.  Voi noin vain jäädä olemaan valveilla, vilkuilla James Bondin ääliömäisiä seikkailuja toisella silmällä ja naputella samalla päivän aatoksia näkyville.  Seuraavan päivän asioista ei tarvitse kantaa huolta.

Kun kirjoitan tätä, on vielä aamupäivä.  Olin jo pakannut repun metsään lähtöä varten, pukenut ulkovaatteet, napannut keveissä tunnelmissa pyöräilykypärän kainalooni ja sulkenut oven takanani, kun tajusin pisaroiden kastelevan kasvojani. Oli ruvennut satamaan.  Optimistina olin ollut niin varma, että eilisen sadepäivän jälkeen tänään ei sada, että en ollut edes vilkaissut ikkunasta ulos asiaa tarkistaakseni.

Olin hetken todella pettynyt.  Sitten päätin tehdä saksankielen harjoitukseni tavallista aikaisemmin.  Tuo vajaa puolituntinen on aina hyvin herkkä hetki.  Ei uskoisi tämän ikäisestä ihmisestä, mutta tabletti melkein lentää sylistäni, kun muistan koko kymmenen sarjan täsmälleen oikein.  Siis harvoin.  Jos JTS on paikalla, julistan asian myös hyvin kuuluvasti.

Ja kun sarjaan tulee muutamaan sanaan joku virhe, minulla on täysi työ itseni aisoissa pitämisessä silloinkin.  Niistä hetkistä JTS ei tiedä mitään.  JTS on muistihirviö, jonka kanssa tuntee itsensä tasa-arvoiseksi vain pienellä peittelyllä.

Kieliohjelmassa esiintyvä ukkeli hihkuu ”Hyvä alku päivälle”, ”Optimaalinen päivä saavutettu” ja joskus saan kehut jopa loistavasta päivästä.  En tykkää, en kerta kaikkiaan.

En tykkää siitäkään, että päivän harjoituksen tehtyäni ohjelma kysyy asettaisinko ehkä vaativamman tavoitteen itselleni ja samalla sivun alalaidassa näkyy muutaman muun opiskelijan huippusuoritukset, siis tuhansia jotain pisteitä, ja alinna minun muutama sata pistettäni.  Minuahan et senkin koominen, riukukinttuinen ukkeli manipuloi mihinkään enempään tai vähempään, kuin mitä itse haluan.

Kaikki eivät siis koskaan pääse eroon ongelmaoppilaan roolista, eivät edes opettajat, eivät edes eläkkeellä.  Ehkäpä juuri tämän oman ongelmallisuuteni takia ymmärsin aina opettajana kaltaisiani oppilaita.

Voin sanoa ihan rehellisesti, että en koskaan ottanut henkilökohtaisesti jonkun oppilaan vastahakoisuutta ja kapinaa. En loukkaantunut, mutta se ei merkinnyt sitä, että olisin vaatinut häneltä hänen fiiliksensä mukaan, ei sinne päinkään.  Vaatimukset olivat ihan oppilaan edellytysten mukaiset.

Siinä se onkin tuollaisen sähköisen aineiston heikkous.  Se vain toistelee noita muka kannustavia fraasejaan, mutta ei kykene vetämään minusta irti sitä, mikä olisi vedettävissä.  Se ei tunne minua.  Sen takia se ei kykene olemaan aito pedagogi.

Ihmistä ei voi korvata oppimisessakaan.  On hauskaa tehdä nettitehtäviä ja siinä on oma tehokkuutensa.  Kun etsitään oikeaa motivointikeinoa, keinoa innostaa vastahakoinenkin kaveri oppimaan, on paikalle saatava ihan oikea ihminen.

Ihminen pystyy näkemään kenelle sähköiset tehtävät sopivat erityisen hyvin ja kuka tarvitsee draamaa, musiikkia, käsillä tekemistä, kuka tarvitsee toisen ihmisen ilmeitä ja eleitä ja oppii vain elävässä vuorovaikutuksessa.  Ihminen joustaa.  Kun ohjelma käskee tekemään uudestaan yhden kirjaimen virheen takia, pedagogi aistii tilanteen ja katsoo sormien läpi, jos näkee sen auttavan motivaation säilymisessä.

Oppilaita on moneksi innostumaan, ja sitten on vielä hän, joka ei innostu, vaikka pesäpallomailalla ajaisit takaa tai kermaleivoksella houkuttelisit.  Ymmärrän häntä todella hyvin.  Sellaiselle paras konsti on se, mitä Mirja Nevalainen, lukion saksanopettajani Savonlinnan Yhteiskoulussa, piti kunniassa: sanotaan vain, että nämä pitää nyt opetella innostuitpa tai et.

Niinhän tässä kävi, että sadepäivä johdatteli tuttuakin tutumpien teemojen äärelle.  Pantteri ei pääse pilkuistaan eikä opettaja näemmä opettamisestaan.

Menneisyyttä ja marjanpoimintaa

Olen taas vajonnut sinne, missä viihdyn niin äärettömän hyvin, historiaan.  Eilinen Parikkalan seurakunnan juhla pyörii edelleen mielessäni.  Juhlan kohde, 200 vuoden ikäinen kirkkorakennus ympäristöineen, tutut virret, tunteita herättäneet puheet, keskustelut kirkkotarhassa ja seudun menneisyyttä valaiseva näytelmä, kaikki meni suoraan sydämeen.

Tänään olen lukenut tilaisuudessa julkaistua ”Parikkalan kirkko 200 vuotta (1817-1917)keskellä pitäjää ja pitäjäläisiä” – teosta.  Aihetta on tutkinut Jaana Juvonen ja hän on myös teoksen kirjoittaja. Kirjan vanhin valokuva on vuoden 1892 helluntaijumalanpalveluksesta.  Näkyvissä on tuttu alttaritaulu ja saarnastuoli, ja näkymä on muutenkin tutun oloinen.  Tuntemattomia ovat kuvassa näkyvät ihmiset.  Luonnollisesti kukaan heistä ei ole enää elävien kirjoissa.

Kameroita oli eilen joka puolella kirkkoa, ja kuvia otettiin varmasti satoja.  Ehkäpä jotakin niistä katsellaan reilun 120 vuoden kuluttua samoin, kuin minä tänään katselin tuota vanhaa kuvaa.  Meitä eilisen juhlan vieraitakaan ei silloin enää ole, ei edes puolen vuoden ikäistä pojanpoikaani, joka oli yksi juhlavieraista.

Historiassa oleskelua edisti tänään marjametsässä samoilu.  Marjasaaliissa ei juuri ole kehumista, mutta ruumis ja sielu jäivät reilusti saamapuolelle.  Vettä satoi hiljalleen koko ajan.  Olin pukeutunut poutasäätä varten, joten kastuin aika pahasti.  En vain malttanut lähteä pois.

Metsä oli se sama, jossa kävin viime kesänäkin ja olen käynyt monta kertaa.  Setäni metsä, jossa hän on vaellellut ja metsästänyt vuosikymmeniä sitten. Tunsin saman kangasmetsän tuoksun ja kuljin marjaämpärini kanssa samaa tietä, jota hän aikoinaan kulki Ratto-koiransa seuranaan ja haulikko olallaan. Sitä tietä ovat vuosisatojen ajan kauppamiehet kulkeneet aina Viipuriin asti.

Illalla silitin isoäitini Iidan kirjoman käspaikkaliinan, jonka sijoitin kirjahyllyä verhoilemaan.  Iida on pistellyt huolelliset kirjontapistonsa tyttönä ollessaan, luultavasti 1910-luvun alkuvuosina.  Iidan elämäntarina on tarina kauniista ja rohkeasta naisesta, joka eli läpi sellaiset vaiheet, että Brooken ja Taylorin seikkailut kalpenevat niiden rinnalla.

Iidalla oli mielitietty, Hugo, jota moni muukin seudun tytöistä havitteli.  Erityisesti yksi neito oli niin Hugon pauloissa, että Iida päätti lähteä viilentelemään omia tunteitaan.  Hän päätyi Viroon, Tarton kaupungin kupeeseen, Vahin karjatalouskoulun navettaan karjakoksi.  Tapaus avasi Hugon silmät.

Hugo alkoi pommittaa Iidaa tunteellisilla kirjeillä.  Ei pystynyt välimatka Iidankaan rakkautta sammuttamaan.  Kirjeistä on luettavissa väkevä kaipaus, jota ei peitelty.

Tarina jatkui sitten Iidan paluulla Suomeen ja parin avioitumisella.  Viisi lasta, kovaa työtä Hugon ollessa luottamustoimissaan paljon menossa, kosteita juhlia ja taloudellisista riskisijoituksista selviämistä, kaksi maailmansotaa, joista toisen aikana keuhkotauti lukuisista parantolajaksoista huolimatta paheni – siinä oli Iidan elämä, jossa kauneudesta ei niin ollut väliä, mutta rohkeutta tarvittiin sitäkin enemmän.  Iida oli alun perinkin pieni ja hento, ja keuhkotauti kuihdutti hänet lopulta pois. ”Maailman ystävällisin ihminen”, sanoi isäni äidistään.

Hyvä on elää nykypäivän Suomessa.  En romantisoi menneisyyttä enkä kaipaa aikaa ennen televisiota ja tietokonetta.  Mutta sen verran minäkin ymmärrän, että ilman noita menneisyyden ihmisiä ja heidän ponnistelujaan ei meillä olisi tätä, mitä meillä nyt on.  Jospa ihmiset sadan ja kahdensadan vuoden kuluttua voisivat sanoa samaa meistä tämän ajan ihmisistä.

Juhlapäivän paastoharjoitus

Olen tänä kesänä nauttinut pitkistä illoista ja oppinut nukkumaan vähän isommille tunneille aamuisin.  Tänä aamuna tapahtui paluu väitöskirjantekoaikojen rytmiin.  Silloin heräsin aina neljältä ja tein parin tunnin tehokkaan tutkimus- ja kirjoitusrupeaman ennen töihin lähtöä.  Aamuissa on yksi hyvä puoli, joka illoista puuttuu: kukaan ei taatusti tule neljän ja puoli seitsemän välillä häiritsemään millään tavalla.

Tänä aamuna nautin häiriöttömästä aamusta tien päällä.  Lähdin liikkeelle ennen puolta viittä Lappeenrannan suuntaan.  En pidä vakionopeudensäätimestä, mutta nyt se oli paikallaan.  Jonossa ei tarvinnut ajaa missään vaiheessa ja muita autoja alkoi ilmestyä näkökenttään isommin vasta, kun lähestyin määränpäätäni Parikkalaa Etelä-Karjalassa.

Aamulla lähtiessäni nautin vain muutaman nielaisun hammastahnaa, sillä ajattelin käydä matkan edistyessä jossain aamiaisella.  Utin tienoissa olisi ollut huoltoaseman kahvio auki, mutta jatkoin matkaa.  Tirvan kohdalla jouduin kuitenkin pysähtymään ja ottamaan pienet unet, kun muutamaan tuntiin jäänyt yöuni alkoi vaatia verojaan.  Otin ennen Lappeenrantaa toisetkin nokoset, mutta aamiaiselle en tullut menneeksi silloinkaan.

Lappeenrannasta seuraani liittyi anoppini ja siinä kuulumisia haastellessa nälkä unohtui.   Määränpäämme oli siis Parikkala, jossa olemme molemmat olleet opettajan työssä, anoppini jopa yli 30 vuotta.

Parikkalassa vietettiin tänään kirkon 200-vuotisjuhlaa, ja koko päivän ohjelma tapahtui tietenkin tuossa kunnianarvoisassa rakennuksessa ja sitä ympäröivässä puutarhassa.  Sinne suunnistimme.

Juhlajumalanpalveluksen jälkeen väki kutsuttiin kirkkotarhaan pystytetyille teltoille kahvittelemaan ja karjalanpiirakoita sekä täytekakkua maistelemaan.  Karjalaiseen tapaan väkeä oli koolla valtavasti, ja saimme tavata monta vanhaa tuttua ja kuulla vielä useamman tutun kuulumiset.

Kahviteltoille oli pitkät jonot, pitemmät kuin juhlan järjestäjät olivat osanneet ennakoida. Kahvia oli pitänyt jossain vaiheessa hakea lisää, joten sekin viivytti tarjoilun sujumista.  Lopulta kävi niin, että ohjelmaa kirkossa jatkettiin ennen kuin kaikki olivat päässeet piirakan makuun.

Huomasin istuvani kirkon penkissä anoppini vierellä seuraamassa tapahtumaa varten tehtyä historiallista näytelmää nälän edelleen kurniessa vatsassani.  Kirkon ovella oli onneksi vesitarjoilu, ja ehdin hörpätä mukillisen tuota tällä kertaa todelliselta elämän eliksiiriltä maistunutta nestettä.

Kello oli yli kolmen, kun saattelin anoppini junaa odottelemaan ja jatkoin omaa matkaani Punkaharjulle.  Olen useita kertoja vannonut JTS:lle, että en kuuna kullan valkeana syö yhtäkään tietyn huoltoasemaketjun noutopöydän lounasta, niin tarpeekseni olen saanut siitä sortista.

Vannomatta paras.  Kello oli puolen neljän tietämissä, kun syöksyin sudennälkäisenä juuri tuon huoltoasemaketjun ravintolaan ja tilasin sen mitä nopeimmin pöytään irtosi, siis noutopöytälounaan.  Valitsin pöytäni yksinäisestä nurkkauksesta, jotta saisin keskittyä vain siihen yhteen asiaan, syömiseen.  Ja voi miten hyvä mauste olikaan nälkä tuossa ruokapöydässä.  Jälkiruokakahviin lorautin tapojeni vastaisesti reilun määrän kermaa ja sekoitin muutaman sokeripalankin energiaa lisäämään.

Kävin vielä kaupassa, ja sieltä mukaan lähti jogurttirusinoita ja marjapiirakkaa terveellisemmän muonan lisäksi.  Jogurttirusinapussin avasin jo autoon palattuani.  Mainettani varjellakseni en kerro kuinka paljon pussin sisällöstä tuli perille pussissa ja kuinka paljon mahassani.

Päivästä tuli siis aluksi tahaton paastoharjoitelma ja sen jälkeen mässäilysuoritus, joka sujuu harjoittelemattakin.  Terveysintoilija minussa heristää sormea, ja huomenna pyrin jo olemaan sille kuuliainen heti aamusta.

Yllätysvieraita

Meillä oli tänään mieluisia yllätysvieraita.  Tytär saapui neljän lapsensa kanssa pariksi tunniksi käymään.  Kyllä olin ilahtunut.  Vieraita käy harvakseltaan ja yllätysvieraita ei juuri koskaan.  Vadelmakermakakun tekohan siitä seurasi.  Ja syöminen viimeistä murua myöten.

Toisin oli lapsuudenkodissani.  Sukulaisten, naapureiden tai ystävien ja tuttavien vierailut vähintään kerran viikossa olivat pikemmin sääntö kuin poikkeus.  Minulle ja veljilleni vieraiden tulo oli iso ilo, sillä heille tarjottiin aina kahvit, ja kahvipöytään pääsivät kaikki talossa olevat.  Äidin salavarastoista löytyi kahvileiväksi herkkuja, joita ei omalle väelle arkikahveilla tarjoiltu.

Edustan omassa suvussani ensimmäistä sukupolvea, joka vierailee tai ottaa vieraita vastaan harvoin.  Vierailuista sovitaan myös aina etukäteen.  Luultavasti tästä johtui, että erään ikimuistoisen kerran en osannut varautua siihen, että oven takana seisoisi sanan varsinaisessa merkityksessä ”vieras”.

Tapaus sattui, kun elimme JTS:n kanssa vielä lapsetonta aikaa avioliitossamme, ja kotimme sijaitsi kyläkoulun yläkerran yksiössä.  Oli talvinen lauantaiaamu, ja tapani mukaan olin leipomispuuhissa.  Leivinpöydälle olin varannut kaulimen ja veitsen, tekeillä oli korvapuusteja.

JTS lähti hakemaan päivän sanomalehteä postilaatikolta, ja minä jäin kaulimaan taikinaa levyksi.  Hetken kuluttua ovelta kuului koputus.  Säpsähdin ja kiukustuin.  Taas se siellä pelleilee.  Samalla olin vähän hämmästynyt, JTS:n oli täytynyt juosta matka postilaatikolle ja takaisin, kun nyt jo oli joutunut takaisin.

Velmuiluun taipuvaisella puolisollani oli tapana säikytellä minua koputtelemalla lähes kaikkiin oviin, jotka sattuivat olemaan koputeltavissa.  Niinpä ajattelin, että siellä se kehveli on jälleen kiusaa tekemässä.  Päätin, että nyt saa tyyppi elämänsä opetuksen.  Eiköhän tuo hermostuttava peli tämän jälkeen lopu!

Otin puustien leikkaamiseen käyttämäni leipäveitsen  käteeni ja hiivin ovelle.  Hiipiessäni kehotin tulijaa käymään sisälle.  Ovi aukenikin juuri, kun olin aivan sen edessä veitsi ojossa.

Ovella seisoi mieshenkilö, jota en ollut koskaan ennen nähnyt.  Täysin ällistyneenä katsoin tuota veitsikättäni tuijottavaa miestä, jolla oli muovikanisteri mukanaan.  Ällistynyt oli hänenkin ilmeensä. Sain sanotuksi jonkinlaisen anteeksipyynnön, jonka saatteeksi selitin tilannetta toteamalla, että luulin mieheni olevan tulossa ovesta.

Kävi ilmi, että miehen auto oli ”alkanut keittää”, mitä niihin aikoihin pakkassäillä sattui yhtenään.  Mies otti vähin äänin vettä astiaansa.  Minä yritin keventää tunnelmaa, mutta en oikein tuntenut onnistuvani.   Mies kiitti ja poistui nopeasti.

Poliisi ei ilmaantunut koputtelemaan ovellemme perheväkivaltaepäilyn takia.  Ehkä vierailija JTS:n pihalla nähtyään lopulta arveli, että olin veitsineni sittenkin viattomilla asioilla.

Maailmassa on niin paljon harmitonta iloa ja hauskuutta.  Tänään sain sitä kokea lastenlasten kanssa.  Samalla pääsin taas muistelemaan menneitä hauskuuksia.  Miten toivonkaan, että viime päivien traagiset tapahtumat eivät peittäisi silmiltämme elämän ihanuutta ja turvallisen elämän keveyttä, huumoria ja lämpöä.

Emme voi hallita maailmanlaajoja virtauksia ja vihan ilmauksia.  Emme pysty koskaan rakentamaan ympärillemme sellaisia muureja, että paha pysyisi kokonaan poissa. Mutta voimme omassa lähipiirissämme keskittyä rakentamaan elämäntapaa, jossa ei ruokita vihaa eikä kostoa.  Jokainen meistä on avainasemassa lähellä olevien ihmisten elämässä.

Mieli lepää

Yksi ystävistäni jakoi sosiaalisessa mediassa kuvan kotiseudustaan.  Kuvassa on avara näkymä läntisen Suomen kulttuurimaisemaan, seuduille, joita taiteessa ovat luonnehtineet pitkät peltosarat, ladot ja isot punamultaiset talot valkoisine nurkkalautoineen ja ikkunanpuitteineen.   ”Mieli lepää.” sanotaan kuvatekstissä.  Kotiseudulle, kotiin pääseminen tuo levon.

”Tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan. Sepä koti kulta on, koti kallis verraton.” Tuota vanhaa lastenlaulua lauloin oman luokkani kanssa koulupäivän päätyttyä opettajanurani alkuvuosina.  Lapset lauloivat sitä aina innokkaasti ja hartaasti.  Eihän se tietenkään kertonut tosiasioita siitä, mikä oli kotona odottamassa.  Vastassa saattoi olla melua, rähinää ja riitaa.  Jokaisessa kodissa on kuitenkin niitäkin hetkiä, joihin tuon laulun sanat viittaavat.  Niitä laulaessamme ajattelimme ja kaipasimme.

Työurani stressaavinta aikaa eläessäni koin usein hyvin voimakkaasti sen hetken, kun avasin työpäivän jälkeen kotioven. Astuin sisään ja oven sulkiessani suljin sen ulkopuolisen maailman itseltäni.  Lapset olivat harrastuksissaan, vetäytyneinä huoneisiinsa tai jo muuttaneet pois kotoa, ja JTS ei ollut vielä palannut töistä.  Kukaan ei vaatinut huomiotani.

Ajattelin, että tällaiselta varmaan tuntuu päästä lopulliseen kotiin ajan rajan takana.  Kaikki raskas ja vaikea jää taakse.  Ei tarvitse venyä, ymmärtää, innostaa, arvioida, sovitella eikä jaksaa. Voi vaikka saman tien retkahtaa sohvalle lepäilemään, avata suklaalevyn ja antaa sen palojen sulaa suussa välittämättä kaloreista ja grammoista.

En tainnut kertaakaan retkahtaa sohvalle töistä tultuani, sillä mielessäni oli päivän odotetuin kahvihetki.  Päällysvaatteet riisuttuani menin ensimmäiseksi lataamaan kahvinkeittimen.  Juoman valmistuessa vaihdoin työvaatteet kotoisiin verkkareihin ja löysään neuleeseen.  Erityisellä hartaudella vedin villasukat jalkaan.  Villasukat ovat minulle suorastaan kodikkuuden symboli.

Koti on mielen lepopaikoista parhain, mutta on niitä toki muitakin. Asuin vanhan kyläkoulun yläkerrassa, kun aloitin työni opettajana.  Ensimmäinen askare aamulla oli tulen sytyttäminen puuhellaan.  Tulitikun raapaisusta syntyvä liekki ja tuoksu, palamisen ääni ja käpristyvään tuohenpalaan ja kuiviin polttopuihin leviävän tulen tuijottelu vähensivät edessä olevan työpäivän jännitystä.

Elävän tulen katseleminen vaikkapa keskellä metsää laavunuotion äärellä, takan tulisijassa, leivinuunissa tai pienessä kynttilän liekissä vangitsee katseen paikalleen, ja samalla mieli rauhoittuu ja lepää.  Syksyn saapumisessa on puolensa.  Kynttilät syttyvät ja elämisen kiihkeä kesärytmi vaihtuu levollisempaan sykkeeseen.

Oma kotiseutuni ei ole maisemaltaan avara, kuten tuo alussa mainittu Pohjanmaan näkymä. Mäet ja metsät peittävät kaukaisemmat kohteet.  Lapsuusmaisemissani Saimaan rannoilla on kuitenkin paikkoja, joissa katse yltää kilometrien päähän.  Isolle, tyynelle selälle katsellessa mielen kuohuntakin tyyntyy ja tasoittuu.  Merkillistä kyllä, mutta myös tuulisella säällä rantaan iskeytyvien vaahtopäiden katselu tuntuu vähentävän stressiä.

Ukonilma kasvaa järviolosuhteissa joskus majesteettisen voimakkaaksi.  Rajuilmassakin on oma rauhoittava vaikutuksensa.  Ehkä siinä ryskeen, salamoinnin ja veden ryöppyämisen keskellä jossakin mielensä pohjalla taas muistaa, että ei ole vastuussa koko maailman menosta.

Mieli osaa tehdä lepokodin itselleen onneksi monella tavalla ja monenlaisissa paikoissa.  Itse olen jo parin viikon ajan illan hämärtyessä sytyttänyt kynttilän tai useampia.  Kynttilän liekkiä katsellessa mieli lepää.

Aiheita iloon

Facebookissa kiertää aika ajoin erilaisia haasteita.  Olen kovasti pitänyt kaikista positiivisuushaasteista.  Hyvinkin alhaalla mateleva mieliala saattaa kohentua ihan vain siitä, kun pääsee lukemaan, mitkä asiat saavat jonkun kaverin iloiseksi jonakin päivänä.   Vaikka itselle ei samaa haastetta tulisikaan, pelkkä kaverin ilonaiheiden ajatteleminen haastaa tarkastelemaan omaa arkea myönteisestä näkökulmasta.

Tänä päivänä en tarvinnut haastetta, sillä iloa tuntui tulevan pitkin päivää monenlaisista asioista.  Heti aamusta luin nettiartikkelista erään tosi-tv-tähden perusteluja vaimonsa ja kahden lapsensa jättämiselle.  Hän kuvaili hyvin herkästi ja runollisesti ihastumisensa syitä mainiten erityisesti uuden rakastettunsa ihanat silmät ja katseen sekä ”täydellisen pyllyn”.  Kolmas ja ratkaiseva rakastumisen syy oli ollut se, että uusi naisystävä oli pakannut lahjansa sopivanlaiseen lahjapaperiin.

Ja miksi tuo juttu ilahdutti?  Eihän se itsessään tietenkään ilahduttanut millään tavalla, päinvastoin, tuli murhe erityisesti lasten puolesta.  On oikeastaan kaunistelua sanoa, että tuli murhe.  Tunsin niin voimakasta vihaa tuota donjuania kohtaan, että olisin voinut pamauttaa häntä sahalla, jota myöhemmin päivällä käytin.  Kyllä oksat katkeilivat vauhdilla, kun kertailin tuota tarinaa mielessäni myöhemmin päivällä.

Ilahduin siitä, mitä minulla on.  Minulla on JTS.  Sellaisia silmiä, takapuolta ja lahjapaperia ei löydy, että niiden takia edes harkitsisin hänestä luopumista.  Sekin ilahduttaa, että JTS ei ole niin vähä-älyinen, että olisi lähtenyt jonkin ripsiään räpsyttelevän pyrstönkeikuttajan perään.

Toinen ilonaihe tuli tyttärenpojan kanssa keskustellessa.  Vein häntä hänen ensimmäiselle pianotunnilleen.  Arvelin, että varmaan häntä jännittää. – Ei mua enää jännitä niin paljon, kun mä kuulin, että se piano-ope on tosi vanha, poika tuumasi.  Mukavaa ajatella, että ”tosi vanhojen” seurassa ei tarvitse jännittää.  Taidan kylläkin kuulua, oletettavasti vielä vanhojakin rennompaan, tosi tosi vanhojen joukkoon, sillä piano-opettaja oli ainakin kymmenen vuotta minua nuorempi.

Myös pihan runkoruusu ilahdutti.  Se on pitänyt pari viikkoa kukintataukoa.  Nyt siinä on valtavasti nuppuja.  Saattaa olla, että kesän komein kukinta on vielä edessä.  Nuppu tuo aina ilon eikä pelkästään itseensä sisältyvän lupauksen takia.  Se muistuttaa ajasta, jolloin saimme esikoistyttäremme. Kun appeni näki vauvan ensimmäistä kertaa, hän lausui spontaanisti kääröä katsoessaan: -Nuppu!  Siitä tulikin tytön toinen nimi.

Iltapäivälehtien nettiartikkeleita piti selailla vielä illemmallakin.  Mallimaailmassa mainetta niittänyt suomalaisnainen kertoi jättäneensä ylellisen ja helpon elämän miljonäärin vaimona.  Häntä oli alkanut huolestuttaa se, että oma poika tottui toimettomuuteen ja laiskotteluun. Kun kaiken sai ilmaiseksi, ei esimerkiksi koulunkäynti ja ponnistelu opinnoissa innostanut poikaa lainkaan. Nyt, tehtyään radikaalin ratkaisun ja jätettyään helpon elämän, nainen itse pärjää, ja myös poika on oppinut näkemään vaivaa ja tekemään työtä.  Luokanopettajan työstä juuri eläkkeelle jääneen mummelin sydäntä tämä juttu lämmitti.  Siinäpä toimivat äidillä järki ja sydän yhdessä, lapsen parhaaksi.

Ruokapöydässä iloon riitti tänä päivänä peruna ja silli.  Olikin tosi maukas perunalaatu ja sopiva nälkä pöytään astuessa.  Jokapäiväinen ilo, jota ei sovi väheksyä.

Näin päivä sujui.  Ilosta iloon.

Toimelias ja mielekäs päivä

Pari vuotta sitten ammatillinen eläkeikäni oli täyttymässä.  Olin hyvin hämmentynyt ja epäilin kovasti eläkeläiselämän mielekkyyttä. Tapani mukaan pohdin asiaa kirjoittamalla:

”Moni eläkeläinen sanoo, että aamut ovat parhaita.   Ei tarvitse pitää kiirettä, välittää aikatauluista, pukeutua ja meikata vauhdilla.  Minulle aamut ovat aina olleet parasta päivässä.  Herään lähes poikkeuksetta sangen varhain ja saan tehdä aamutoimeni kaikessa rauhassa.  Ehdin valmistautua päivän haasteisiin lukemalla ja hiljentymällä.  Kun lähden töihin, tunnen oloni yleensä tasapainoiseksi ja innostuneeksi.  Millainen tulee olemaan eläkeläisen aamuni?  Mihin valmistaudun, mitä varten juon puoli litraa vihreää teetä ja syön 100-prosenttista ruisleipää sekä asidofilus- bifidus-jogurttia?  Niin, mitä iloa on rauhallisesta aamusta, jos minua ei sen jälkeen tarvita mihinkään muuhun kuin omiin harrastuksiini ja ehkä silloin tällöin lapsenlikaksi tai keräyslipasta kannattelemaan?”

Osuinko oikeaan epäilyissäni?  Kahden viikon kokemuksella sanoisin, että aamut eivät suinkaan ole niitä parhaita.  Parhaita ovat illat.  Olen pitänyt itseäni iltaunisena tähän kesään asti.  En ole viikonloppuisinkaan juuri koskaan nukkunut edes kahdeksaan asti.  Nyt huomaan, että valvominen on helppoa, ja unta riittää aamulla hämmästyttävän pitkään.

Fyysinen energisyyteni on kyllä edelleen aamulla korkeimmillaan.  Vaikka nautin pitkistä illoista eniten, täytyy myöntää, että nautin myös aamuista.  Voin sivuuttaa vaatekaapin selaamisen, johon työaamuina meni yllättävän paljon aikaa ottaen huomioon, että päädyin lähes joka päivä kuitenkin farkkuihin, t-paitaan ja neuletakkiin.  Ja mikä helpotus, että myös peiliin katsomisen voi jättää väliin.

Tänä aamunakin puin ulkotyöryysyt päälleni heti aamusta ja syöksyin kukkapenkkien kimppuun.  Lopultakin on aikaa ihastella kukkia, kuoputella multaa niiden ympärillä, nyppiä kuivuneita kukintoja ja typistää ylimääräisiä versoja, nuuhkia tuoksuja.

Viikonlopun Kiira-myrskyn takia tänään oli mahdollista omistaa vain lyhyt rupeama kukkasille.  Myrsky oli katkaissut vanhan mongolianvaahteran osittain lahon rungon poikki ja rysäyttänyt sen tuuhean latvuksen lähellä seisovan unkarinsyreenin keskelle.

Kukkapenkkejä kuoputellessani JTS laati köysistä ja tukipuista viritelmän, jonka varassa saimme paksun ja painavan latvuksen pilkottua ja otettua alas vahingoittamatta syreenin alla olevia alppiruusuja.  Kukkanuput ovat niissä jo aluillaan, ja ensi kesän kukintaa on varjeltava jo nyt.

Sahaaminen ja saksiminen innostivat niin kovasti, että jatkoimme niitä hommia koko iltapäivän. Poistimme syreeneistä kuivat oksat, pienensimme hopeapajua ja pihlajaa ja siistimme kaikkea, mikä näytti rehottavan liiallisesti.  Ennen iltaa pihalle tilattu siirtolava oli täynnä risuja.

Päivällistä syödessä sain esimakua pidemmälle edistyneestä ikääntymisestä, kun haarukka ja veitsi vapisivat käsissäni.  Sahaaminen jäi päälle.

Toimettomuutta ja mielekkyyden puutetta?  Ei toistaiseksi näytä siltä. Tämänkin tuntemani eläkeläiset kyllä kertoivat, mutta en uskonut.

Uimassa

Alkukesä ei luonnonvesiä paljon lämmittänyt.  Lämmintä ei vesi Saimaassa ole vieläkään, mutta joka päivä Punkaharjun uimalaitoksen rantaan viilettää koulun jälkeen lapsia uimaan ja tekemään uimahyppyjä.  Rannassa on kaksi pitkää laituria, joista toisen päässä on kolmen ja viiden metrin hyppytelineet.

Rannalle halusivat kaksi kylään tullutta lapsenlastanikin.  Äiti oli pakannut heille mukaan pyyhkeet, lämmintä vaatetta ja isot uimarenkaat.  Hiekkalelukassi otettiin lisäksi siltä varalta, että vesi olisi liian kylmää.  Viisivuotias kaveri halusi kantaa sen.

Muistelin ääneen siinä rantaa kohti marssiessamme, että poika oli kantanut samaa kassia jo monena aikaisempanakin kesänä. – Olet sellainen vahva jässikkä ollut ihan pienestä asti, sanoin hänelle. – Joo, tuumasi poika ja jatkoi voimiensa kuvailemista monipuolisesti ja hartaasti.  Kertoi olevansa vähän niin kuin isi, tooosi vahva.

Hetken ajan minusta tuntui niin kuin olisinkin marssinut siinä kolmekymmentä vuotta sitten juuri tuon mainitun isin ja hänen siskonsa kanssa.  Innokkaita uimareita hekin.  Kun lelukassin kantajan isi oli viisivuotias, oli hänen siskonsa seitsemän.

Noilta ajoilta muistan hyvin elävästi yhden hetken silloisen, remontissa olleen talomme tupakeittiössä.   Seisoin puulieden äärellä ruokaa laittamassa ja sisarukset rakentelivat lattialla palikkataloa terveinä ja iloisina, vailla maailman murheita.  Silloin ajattelin, että ihminen ei varmaankaan voi tulla tätä onnellisemmaksi.

Leikki-ikäisissä lapsissa on jotain onnellistuttavaa silloin, kun heidän asiansa ovat kunnossa, kun on syöty hyvin, nukuttu tarpeeksi ja leikki sujuu.  Heissä on todellisuutta se, mitä onnellisuusoppaat korostamasta päästyä korostavat. Carpe diem, tartu hetkeen, älä huolehdi menneestä tai tulevasta, leiki, naura, itke, riitele,sovi, elä niin kuin hetki vaatii.  Siinä aikuinenkin saa maistaa huolettomuutta ja iloa elämästä itsestään.

Lapset ja vesi on erityisesti yhdistelmä, josta ei iloa puutu.  Tällä kertaa sain seurata lastenlasteni lisäksi muutaman muun lapsen vesileikkejä.  Seudulla on elokuussa paljon venäläisperheitä lomanvietossa.  Rannalle tuli tällä kertaa yksi venäläisnainen kahden lapsen kanssa, luultavasti isoäiti lapsenlapsineen.  Tyttö näytti ehkä neljävuotiaalta ja poika oli jo koululainen, saattoi olla noin kymmenvuotias.

Tyttö tuskin malttoi pukea uimalasit, kun jo juoksi veteen niin, että pärskeet lensivät metrien päähän.  –Raz, dva, tri! ja sukellus, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.  Samaan aikaan hänen veljensä seisoi rannalla värjötellen ja nojasi isoäitiinsä.

Paikalle tuli isä poikansa kanssa. Isä kehotti poikaa menemään hyppytelineelle ja hyppäämään.  Poika kiipesikin ylös ja huusi sieltä isälleen: – No, hyppäänkö vai enkö? Isä rohkaisi edelleen ja hetken epäröityään poika leiskautti viidestä metristä komean hypyn.

Vielä äsken mummonsa kyljessä kyhnännyt poika oli yllättäen jättänyt lämpimän suojansa ja marssinut toisen pojan perässä hyppytelineille.  Hänkin kiipesi viiteen metriin, hyppäsi, ui rantaan ja käveli määrätietoisen näköisenä isoäitinsä kainaloon pyyhkeen sisään.

Koko tämän tapauksen ajan pikkusisko oli jatkanut äänekästä sukelteluaan.  Minun seuralaisistani toinen oli siirtynyt kauemmas rantaviivasta pärskeiltä suojaan kärräämään hiekkaa kuorma-autolla rakennuskohteeseensa, ja toinen pysyi paikoillaan tekemässä tarkkoja havaintoja kaikesta mitä ympärillä tapahtui.

Aina jaksaa hämmästyttää tuo, miten lapset ovat pienestä asti niin erilaisia.  Tuossakin rannalla yksi täydellinen rämäpää, yksi kuuliainen toteuttaja, yksi harkitseva riskinottaja, yksi itseensä luottava rakentelija ja yksi haukansilmäinen tarkkailija.  Siinä kasvaa meille kolme ja naapurille kaksi erinomaisilla lahjoilla varustettua kansalaista.  Meillä isoäideillä on ilo ja etuoikeus seurata heidän kasvuaan ja kehitystään.

 

Epäröintiä

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat soittaa mitä tahansa instrumenttia taitavasti.  Samoin katson kadehtien kädentaitajia, niitä, joilta syntyy sukka- tai lapaspari kirjoneuleena parissa päivässä.  Sekin on komeaa katseltavaa, kun balettitanssijat, voimistelijat tai taitoluistelijat hallitsevat kehonsa viimeistä pientä lihasta myöten ja vielä tekevät sen taiteellisesti.  En osaa mitään noista enkä usko, että koskaan olisin oppinutkaan.  En olisi ollut riittävän lahjakas enkä olisi jaksanut harjoitella tarpeeksi.

Kun aloin kirjoittaa näitä blogitekstejä, päätin, että pyrkisin kirjoittamaan joka päivä jotain.  Julkaiseminen ei ole niinkään tärkeää, mutta jatkuva kirjoittaminen on.  Siinä säilyy ote tekemiseen ja tekeminen tuntuu helpolta.  Kirjoittamiseen pätee sama sääntö, kuin yleensä tekemiseen: kun teet säännöllisesti, tekeminen muuttuu vaivattomaksi.

Ajattelin myös, että päivittäinen tekstin tekeminen on luontevaa silloin, kun sille ei aseta mitään erityisiä tavoitteita.  En hae isoa lukijajoukkoa, minulla ei ole tässä blogissa edes laskuria.  En markkinoi mitään ajattelutapaa.   Tarkistan kyllä faktat, jos sellaisia esitän, mutta en esitä niitä vakuuttaakseni ketään mistään.  Haluan vain jakaa sitä, mitä olen kokenut.

Eilen jäi kirjoittamatta.  Kun illalla istuin koneen ääreen, sain muutaman aloituksen tehtyä, mutta jokainen niistä jäi yhteen tai kahteen kappaleeseen.  Olisi ollut helppoa jatkaa.  Tämähän on helppoa, kun olen koko ikäni harjoitellut.

Jo pienenä tyttönä rakastin sanoja, kuulemiani ja lukemiani sanoja.  Kun opin kirjoittamaan, kirjoitin ja kirjoitin, ensin kynällä paperille, sitten mekaanisella kirjoituskoneella, sen jälkeen yksinkertaisella sähkökoneella ja ennen tietokonetta jonkinlaisella alkeellisella tekstinkäsittelylaitteella.  En mielestäni liioittele, jos sanon, että pystyn kirjoittamaan mistä tahansa milloin tahansa yhden A-nelosen parissa tunnissa, niin ahkerasti olen tätä asiaa harjoitellut.  Eri asia on sitten tekstin sisältö.

Se sisältöpuoli laittoikin eilen epäröimään.  Miksi ihmeessä jakaisin ihmisille päiväkirjamerkintöjäni päivä toisensa jälkeen?  Ketä kiinnostaa missä olen ollut, miten kauan ja mitä tehnyt?  Eiköhän tämä mene jo narsismin puolelle, kun on koko ajan itseään esittelemässä?  Ja ennen kaikkea äitini usein toistama huokaus: – Eiköhän kannattaisi pitää edes jotain omina tietoinaan?  Noloa meininkiä kerta kaikkiaan.

Tänään olin jo aikeissa luopua tekstien julkaisemisesta.  Voisin kirjoitella omaksi hyödykseni, selvitellä ajatuksiani pukemalla niitä sanoiksi ja tallentaa jälkipolville luettavaksi.

Sitten rupesin miettimään, miten itse suhtaudun, kun joku kirjoittaa itsestään jotain.  Minulla on kaksi suhtautumistapaa.  Joko en lue tai luen.

Siinähän se ratkaisu tulikin.  Näitä juttuja luetaan tai ei lueta ja sillä siisti. En rupea anteeksi pyytelemään, kun en kuitenkaan kerro muista kuin itsestäni, ja jos kerron jostakin toisesta, pyydän luvan kertomiseen.  En halua nolata ketään enkä missään tapauksessa loukata tai satuttaa.  Niinpä jatkan kirjoittamista ja julkaisemista.  Kerron päivieni kulkua ja mieleni liikkeitä siinä ohessa.

Tämän päivän tarinan tiivistän yhteen tapahtumaan.  Tiskasin astioita, kun poikani perhe oli lähtenyt päivälliseltä.  Siinä tiskiharjaa pyöritellessäni mieleni vietti juhlaa.  Tunsin valtavaa kiitollisuutta rakkaista ihmisistä.  Miten olenkaan iloinen, että voin jakaa tuon tunteen sen kanssa, joka päätti lukea.

Rauhoittuneen repsahdus

Aina tähän kesään asti olen käyttänyt suuren osan kesäisestä vapaa-ajastani erilaiseen liikkumiseen.  Suosikkilistallani pyöräily ja uiminen ovat kärjessä.  Varsinkin Punkaharjulla tiet ovat tulleet tutuiksi usean kymmenen kilometrin säteellä.  Hikisen puurtamisen jälkeen on ihanaa pulahtaa viileään veteen.

Tämä kesä on ollut poikkeuksellinen.  Liikunta on jäänyt lähes kokonaan arkipuuhailun varaan.  Olen kykkinyt puutarhassa, leikannut ruohoa, pelannut sählyä ja jalkapalloa lastenlasten kanssa ja ulkoillut heidän kanssaan muutenkin enimmäkseen rauhallisissa merkeissä.  Hikeä ja hengästystä on tullut vain murto-osa normaalikesien määrästä.

Ehdinkin jo ajatella, että näinköhän olen rauhoittumassa ja tulossa lempeäksi lihalleni.  Saa nähdä, miten käy ajan oloon.  Tänään meni kyllä täydellisesti vanhan kaavan mukaan.  Kun sää alkoi näyttää lämpenemisen merkkejä, tuli myös lopulta vastustamaton kaipuu tien päälle.

Pakkasin reppuun peruseväiksi ruisleipää, paistettua kananmunaa ja vettä.  Itseni tuntien lisäsin vielä kaksi pillimehua ja kaksi suklaapatukkaa, kaiken varalta.  Olen niin monta kertaa hiihtäessäni syönyt lunta ja kesällä liikkuessani hakenut järvivettä juotavaksi, että lopulta oppi on takoutunut päähän: pitää olla evästä ja varsinkin juotavaa riittävästi.

Arviointiongelma tässä asiassa johtuu siitä, että lähes poikkeuksetta minuun iskee liikkeelle lähdettyäni ahneus.  Liike tuntuu elimistössä niin hyvältä, että pyörä vain kulkee, jalat marssivat ja sukset tuntuvat luistavan ihanasti, vaikka eivät luistaisikaan, ja matka jatkuu kauemmas ja kauemmas.  Ainahan sieltä, mihin on päätynyt, pitää myös palata. Monesti paluumatkalla juomiset ja eväät loppuvat kauan ennen matkan päättymistä.

Kaikenlaisten asioiden ajatteleminen on minusta kiehtovaa, ja ajatuskin tuntuu kulkevan parhaiten silloin, kun keho on liikkeessä.  Tänään alkumatkan ajan pohdin uskomisen ja ei-uskomisen eroa ja niiden vakuuttuneisuutta.  Mahtavatkohan ne jossain kohtaa vakuuttuneisuusjanaa olla oikeastaan sama asia? Veivasin asiaa suuntaan ja toiseen, kunnes jossakin vaiheessa huomasin, että minulta ikään kuin puuttui takapuoli häntäluuta lukuun ottamatta.  Piti ruveta jumppaamaan pakaralihaksia, ja filosofointi unohtui.

En lähtiessäni ollut tehnyt mitään päätöstä lenkin pituudesta, ainoastaan suunnan olin päättänyt.  Arvoin siinä ajaessani sitten, että pitäisikö kääntyä tuosta tai ehkä sittenkin sieltä.  Lopulta käännyin vain kaksi kertaa.  Ensimmäisen kääntymisen tein Särkisalmessa, kun oli pakko tien päättymisen takia.  Käännyin oikealle Lappeenrannan suuntaan.

Ajelin tuttujen maisemien halki, ja juuri tuttuus sai matkan tuntumaan niin petollisen lyhyeltä.  Tienhaarat, rakennukset ja maiseman yksityiskohdat nostivat mieleen muistoja ajalta, jolloin aloitin opettajana, perustin perheen, ja lapset syntyivät.  Mieleen palautuivat ihmiset, joita ei enää ole ja ihmiset, joita haluaisin taas tavata.

25 kilometriä ajettuani söin voileivän ja join vettä.  Olo tuntui mukavalta, ja päätin jatkaa samaa tietä, jolta olin tauolle poikennut.  Aurinko paistoi ja polkeminen maistui.  Nelisenkymmentä kilometriä ajettuani muistin, että edessä on pian Hiitolanjoki, jonka Suomen puoleisille rannoille on tehty hieno vaellusreitti.  Siinä teinkin sitten sen toisen kääntymisen ja ajoin pari kilometriä hiekkatietä Kangaskosken laavulle.

Laavulla söin loput eväsleivät ja join termospullollisen kahvia.  Aikomukseni oli ottaa nokoset siinä kylläisenä ja, myönnettävä on, aika väsyneenä.  Virtaavan veden katseleminen vei kuitenkin voiton.  Suunnilleen viidenkymmenen kilometrin päässä laavun kohdasta vedet päätyvät mahtavan Laatokan luoteisrannoille.  Näkymät tuolla paikalla olivat niin lumoavat, että olisin voinut jäädä sinne tuntikausiksi.

Paluumatkalle oli kuitenkin lähdettävä, ja tuossa vaiheessa kiitin itseäni siitä, että olin ottanut suklaat ja mehut mukaan.  Laadin itselleni suunnitelman siitä, missä vaiheessa nauttisin mitäkin niistä.  Edessä olivat ne 44 kilometriä, jotka olin juuri jättänyt taakseni, ja herkkupalkinnot auttaisivat niin henkisesti kuin fyysisesti jaksamaan perille.  Onneksi matkantekoa auttoi myös myötätuuli, se sama, joka oli tehnyt menomatkasta melkoista raatamista.

En ryhdy tässä luettelemaan kaikkia niitä ruumiinosia, jotka ilmoittivat olemassaolostaan matkan aikana.  Riittäköön toteamus, että niiden määrä kasvoi loppua kohti.  Kunnialla kuitenkin sain matkan taitettua loppuun asti.  Saa nähdä alkoiko tästä teholiikunnan uusi vaihe, vai oliko tämä oli vain rauhoittuneen repsahdus.  Joka tapauksessa hieno päivä ja hieno reissu alusta loppuun asti. (Vain satulasta laskeutuminen aivan retken lopussa oli vähemmän hieno.  Pysyin kuitenkin pystyssä.)