Laukku pakattu. Sitten tulee matkakumppani paikalle, ja alkaa pakatun purkaminen. Laitanko tuon paidan kuitenkin pois ja toisen tilalle, ehkä sittenkin pitkiäkin lahkeita ja hihoja? Kaverilla ei ole huiveja ja minulla kolme, yksi hänelle ja yksi takaisin kaappiin. Entä kengät, kuinka monet ja mitä sorttia? Pitääkö illallisia varten olla kovinkin juhlallista mukana? Varmaan noita sukkia sittenkin liikaa, toisaalta eivät vie tilaa, olkoot.
Lopulta viimeisetkin lisäykset ja poistamiset tehty, ja vyö kiinnitetty laukun ympärille. Mukaan tulee siis matkalaukku, ei rinkkaa. Matka on niitä mukavuudenhaluisille henkilöille suunniteltuja reissuja, joilla matkatavarat kulkevat bussissa määräpaikasta toiseen. Vaeltajilla on vain päivän mittaan tarvittavat tarvikkeet repussa. Matkanjohtaja kulkee mukana, matkan varrella pysähdytään yhdessä pitämään evästaukoja ja illallinen syödään samassa pöydässä.
Perinteisesti näillä vaelluksilla on yövytty majataloissa, refugioissa. Niissä samassa huoneessa majoittuu useita henkilöitä, ja vaeltajat saavat valita vuodepaikkansa saapumisjärjestyksessä. Me majoitumme hotelleissa kahden hengen huoneissa.
Jostakin syystä ärsyttää itseä tämä avuttomaksi heittäytyminen. Että ei uskallakaan lähteä reissuun noin vain rinkka selässä ja päivätaipaleita sen paremmin suunnittelematta. Seikkailu on ollut nuoresta asti verissä. Nyt seikkailusta käy tämä, että lähtee toisen suunnittelemalle reissulle. Ja sitäkin jännittää.
Vuosisatoja sitten ihmiset kulkivat samaan kohteeseen pyhän Jaakon teitä eri puolilta Eurooppaa, vanhimmat reitit ovat olleet käytössä ainakin tuhannen vuoden ajan. Suomestakin on kuljettu ensin Ranskaan ja sieltä vielä lähes 800 kilometrin matka Camino de Santiagoa pitkin määränpäähän, Santiago de Compostelaan.
Suosittu on ollut myös Portugalin kautta kulkeva Camino Portugues, jonka loppuosaa lähdemme huomenna kulkemaan lennettyämme ensin Frankfurtin kautta Portoon.
Reitillämme ei ole Pyreneillä kulkevan Ranskan reitin hankalia osuuksia. Saamme kulkea suhteellisen helppokulkuisia polkuja ja teitä jokilaaksoissa ja mäenrinteillä.
Santiagoon kulkija saa pyhiinvaeltajan passin, johon matkan varrelta kerätään leimoja todistukseksi matkan tekemisestä. Vanhan perinteen mukaan vaeltaja lupaa passin allekirjoittamalla ”kunnioittaa toisia pyhiinvaeltajia, paikallisia asukkaita ja kaikkia, jotka palvelevat pyhiinvaeltajia ja osoittavat heille laupeutta.”
Todistuksen vaelluksesta saa jokainen, joka on vaeltanut jalan tai ratsastanut vähintään viimeiset sata kilometriä apostoli Jaakobin haudalle. Luvallista olisi myös ajaa polkupyörällä, jolloin vähimmäismatka on 200 kilometriä. Meille kilometrejä kertyy juuri nuo vaadittavat sata.
Meillä ei siis ole edessämme sankarillista raatamista vaativassa maastossa raskasta rinkkaa kantaen. Emme joudu etsimään yösijaa majataloista ja sen löydettyämme asettumaan kerrossänkyihin lutikoiden ja täiden armoille. Meillä on jopa mahdollisuus korvata kokonainen päivän taivallus bussimatkalla, jos emme jaksa kulkea jalan. Samojen polkujen kulkija keskiajalta tuskin sallisi meidän kutsua itseämme pyhiinvaeltajiksi.
Jotain yhteistä meillä ja ”oikeilla” pyhiinvaeltajilla on. Mekin etsimme sieluumme rauhaa, menneen taakse jättämisen onnea, armon valoa. Haluamme jakaa elämän taakkoja kanssavaeltajien kanssa ja taas välillä vetäytyä askeltamaan yksin omien ajatustemme kanssa. Mekin haluamme vaelluksemme päätteeksi kokoontua yhteen maailman eri kolkista tulleiden vaeltajien kanssa pyhiinvaeltajien messuun. Samat reitit, samat toiveet.