Vietimme kotiinpaluuta edeltävän päivän Pyhän Jaakon kaupungissa. Paikka on saanut lisänimensä de Compostela hyvin sykähdyttävällä tavalla.
Teimme opastetun kierroksen kaupungilla, ja oppaamme kertoi, että paikalla oli ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella elänyt erakko, joka vietti päivänsä yksinäisyydessä rukoillen ja mietiskellen. Eräänä yönä hänen mietiskelynsä oli keskeytynyt erikoisesta syystä. Taivaalla oli näkynyt valtaisa rykelmä tähdenlentoja.
Tähtinäky teki mietiskelijään niin suuren vaikutuksen, että hän jätti erakkomajansa ja suuntasi paikallisen piispan puheille kertomaan tapahtuneesta. Piispa tuli joukkoineen paikalle tutkimaan asiaa, ja apostoli Jaakobin oletettu hauta löytyi. Kaikista maailman Santiagoista tämä kaupunki on siis tähtien paikka, Santiago de Compostela.
Kaupunkikierroksen jälkeen menimme jonottamaan pääsyä pyhiinvaeltajien messuun. Kaikkien katedraaliin pyrkineiden laukut tarkastettiin ja rinkan kanssa sisään pyrkivät käännytettiin ovelta. Maailma on toden totta muuttunut, kirkkoonkin voit mennä turvallisin mielin vasta, kun on varmistettu, ettet itse tai joku muu ole menossa sinne katalissa aikeissa.
Katedraalin kaikki istumapaikat olivat jo täynnä, kun pääsimme sisälle, ja messun alkuun oli vielä vartin verran aikaa. Sain onneksi seinänvieruspaikan, jossa saatoin nojautua viileää kiviseinää vasten seisoessani tuon vajaan tunnin palveluksen ajan.
Pienestä asti kirkoissa istuneena ja lukiolatinan lukijana tunnistin jotenkuten messun eri osia ja pystyin mielessäni osallistumaan isämeitään sekä hyräilemään messusävelmiä. Vaeltajan jalat olisivat kuitenkin kaivanneet lepoa, joten iso osa ajasta tuli hartaasti keskityttyä omiin varpaisiin ja jalkapöydän arkoihin paikkoihin.
Heti messun jälkeen meitä kohtasi täydellinen yllätys. Kirkon sivuovelle oli kokoontunut valtava määrä kansaa lippujen ja banderollien kanssa. Isossa, keltaisessa lakanassa luki mustin ja punaisin kirjaimin ”Caliza, Catalunya independencia”. Katalonian rinnalla siis myös Calicia on pyrkimässä irti emämaastaan – ja tämä pyrkimys ilmaistiin tuossa kirkon rappusilla ja sinne johtavilla kaduilla huumaavan voimakkaasti. Iskulauseita hoettiin ja laulunpätkiä laulettiin sellaisella voimalla, että kaupungin vanhat muuritkin tuntuivat vapisevan.
Maailma on myllerryksessä isoissa ja pienissä mittasuhteissa. Matkakumppanini kanssa totesimme, että tässä emme pysty tekemään asioiden hyväksi mitään, joten siirryimme tuliaisostoksille.
Olin jo aiemmin matkan aikana ilahduttanut itseäni hankkimalla Velvet (siis ihan totta Velvet, joskin nimi oli vain mainostemppu) – nimisestä liikkeestä itselleni ”jotain pientä”, kuten meillä naisilla on tapana sanoa. Nyt oli puolison ja lastenlasten tuliaisten vuoro.
Aivan erityisellä ilolla ja hellyydellä pakkasin laukkuuni neljä paikallista muistoesinettä, enkelikelloa, joilla on kaunis tarina taustalla. Ne ovat pyöreitä filigaanityyliin tehtyjä palloja, jotka helisevät hyvin hennosti heilutettaessa. Tuon pienen äänen kerrotaan kutsuvan enkelit paikalle suojelemaan kellon kantajaa.
Kaupoissa pyörimisen jälkeen söimme vielä runsaan illallisen ja muistelimme matkan vaivoja. Kyllä me jonkinlaisia sankareita koemme olevamme, ainakin oman elämämme sankareita. Mitä tuota muuta tavallisen ihmisen tarvitseekaan olla.