Santiagon vaelluksesta on kirjoitettu paljon tekstejä, eikä syyttä. Tuo kokemus näyttää jättäneen jälkensä jokaiseen, joka on noita ikivanhoja polkuja tallannut. Yksi toistuva ajatus kokemuksistaan kirjoittaneilla on, että polun kulkeminen on yhtä tärkeää, jopa tärkeämpää, kuin päämäärän saavuttaminen. Kun olet polulla, olet jo sisällä siinä, mitä kohti olet kulkemassa. Vaellus voi jäädä kesken ja katedraali näkemättä, mutta matka on tehnyt tehtävänsä.
Tämä bloggaaminen on ollut omanlaisensa vaellus. Kun Santiagon poluilla jalkojen työ vapautti ajatuksen virtaamaan, tässä sormet tekevät työtä ajatusten tahtiin ja luovat niille konkreettisen muodon kirjaimina ja sanoina. Kirjoitettuaan tietää, mitä on ajatellut. Ja tällä kertaa kirjoitukset ovat enimmäkseen kertoneet siitä, mitä päässäni on liikkunut sen jälkeen, kun suljin koulun oven takanani lopullisesti.
Jokainen teksti on merkinnyt etenemistä uuden elämänvaiheen hyväksymisessä. En ehkä ole vielä aivan perillä siinä mielessä, että olisin täysin sinut eläkeläisyyteni kanssa. Koen vain, että tätä aihepiiriä ei enää tarvitse pyöritellä mielessään eikä purkaa sanoiksi. On aika siirtyä muihin tuumailuihin.
En ole perillä siinäkään mielessä, että tekstien määrän perusteella blogini ei ole vielä päätöksessään. Tähän blogiin oli tarkoitukseni kirjoittaa 99 tekstiä, sama määrä kuin Open viimeinen vuosi -kokoelmaan. Siis yhtä vaille sata. Sata edustaa mielestäni jotenkin täydellisempää kuin 99. Se sopii ajatusmaailmaani oikein hyvin. Asioita voi tehdä satasella, mutta täydellisyysvaatimus nostaa aina kapinamielen. Tekemisen ilo ja rentous säilyvät, kun jo lähtökohtaisesti sallii itselleen rimanalitukset.
Suunnitelmana oli siis kirjoittaa 99 tekstiä ja tuon määrän kirjoittaminen olisi tällä kertaa se täydellinen suoritus. Teksti, jota nyt kirjoitan, on 98., ja näyttää kovasti siltä, että se on tämän sarjan viimeinen. Päämäärä jää saavuttamatta, mutta vaellus on tehnyt tehtävänsä.
Tällä hetkellä näen itseni ihmisenä, jonka ikä karttuu ja vanhuus on lähempänä kuin nuoruus. Samalla koen, että minulla on vielä paljon tehtävää tässä maailmassa. Rajoittunut ja edelleen rajoittuvakin elämä voi olla rikasta. On opittava terästämään katsettaan. Pitää oppia näkemään se, mitä on, sen sijaan, että haikailisi johonkin mitä ei enää ole. Ja unelmointia voi treenailla viimeiseen hengenvetoon asti.
Kirjoittamista aion jatkaa , mutta aihe vaihtuu. Olen alkanut kaivata taas reiluksi kymmeneksi vuodeksi hylkäämäni Maxin (Scheler) seuraan. Hänen saksankieliset tekstinsä ovat haastavia, jopa siinä määrin, että emeritus professori Timo Airaksinen tuhahti minulle filosofian graduseminaarissa: -Jos joku tosissaan rupeaa niihin perehtymään, se on hänen ongelmansa.
Max ilmaisee ajatuksiaan todellakin vaikeasti, usean rivin pituisilla virkkeillä ja monipolvisesti. Sitten kun kulloisenkin idean kovan ajatustyön kautta löytää, on riemu katossa. Sitä vaivaa ja iloa haluaisin taas päästä kokemaan, joten saattaa olla, että ryhdyn pitkästä aikaa istumaan iltoja Maxin kanssa. Muitakin ideoita vilisee villisti päässäni. Nyt on parasta ottaa aikaa sen vilinän järjestämiseen.
Tässä on taas kiitoksen paikka. Kuten olen aiemmin todennut, asioiden jakaminen on tapani elää ja ymmärtää elämää. Kiitos, että otit jakamani vastaan. Toivon, että matka, jota olet kulkenut kanssani, olisi ollut jollakin tavalla antoisa. Sitten toivotan vielä parasta mitä tiedän, siunausta päiviisi ja öihisi. Sehän tarkoittaa elämää, josta ei puutu valon eikä pimeyden siunauksia, ei kylläisyyden eikä nälän, ei yksinäisyyden eikä yhteyden, ei voiton eikä tappion, ei saamisen eikä luopumisen, ei kiireen eikä levon, ei ilon eikä surun siunauksia. Se on täyttä elämää, sitä sinulle toivon ja sitä toivon itselleni.