Tarkoitukseni oli kirjoittaa blogiteksti erikseen toisesta vaelluspäivästä. Aloitinkin eilen illalla, mutta siinähän kävi niin kuin monesti ruudun äärellä käy, pää alkoi nuokahdella, sanat jäivät kesken ja ajatus pätki. Uni voitti ja teksti jäi tekemättä. Ei oikeastaan mikään ihme, sillä eilisen vaelluksen kilometrimääräksi selvisi lopulta 37. Alun perin ohjelmassa oli mainittu 32 kilometriä, opas arveli aamulla lähtiessämme, että kyllä se on kuitenkin 36. Porukka mittaili sitten omilla askelmittareillaan matkaa, ja enimmillään se näytti olevan 40, vähimmillään tuo 37 kilometriä.
Vaelsimme Porriñosta Redondelan kautta Pontevedraan. Kaksi kolmannesta matkasta oli tällä kertaa kovalla alustalla kulkemista, enimmäkseen asfalttiteitä, jotka kulkivat kaupunkien ja kylien halki. Korkeimmillaan olimme 235 metrin korkeudessa Monte Comedon huipulla huikeita maisemia ihastelemassa ja alimmillaan marssimme Atlantin rannan tuntumassa Arcadessa.
Alkumatkan kuljin kertyneitä kilometrejä laskien. Redondelan kaupunkivilinän jälkeen tajusin ohittaneemme puolivälin, ja siitä alkaen laskin jäljellä olevaa matkaa. Tiesin, että kymmenen kilometriä ennen määränpäätämme Pontevedran kaupunkia bussi olisi odottamassa mahdollisia kyytiin tulijoita. Ajatus periksi antamisen mahdollisuudesta rauhoitti mieltä, vaikka ei poistanutkaan keskimmäisen varpaan kirvelevää rakkulaa.
Yllättäen bussi olikin odottamassa jo aikaisemmin, ja opas ilmoitti perille olevan 14 kilometriä. Se tuntui meistä todella lyhyeltä kipaisulta, ja tunsimme saavamme ylimääräisen annoksen energiaa. Ei puhettakaan, että olisimme siirtyneet pyörien päälle. 20 hengen porukasta seitsemän vaivat olivat niin hankalia, että he käyttivät hyväkseen mahdollisuuden matkustaa loppumatka bussilla.
Jatkossa psyykkasin itseäni jaksamaan kuvittelemalla kotimaisemien tavallisimpia lenkkejä ja sitä, miten vaivattomasti ja nopeasti ne sujuivatkaan. Kieltäydyin muistamasta jo marssittuja metrejä.
Loputtomasti tätä itsensä tsemppaamista ei pystynyt tekemään, ja olikin olennaisen tärkeää kulkea kolmen muun kanssa kimpassa. Siinä jokainen vuorollaan töni toisia eteenpäin, ja päivävaelluksen loppua kohti ponnistellessamme huumori alkoi olla yhä tärkeämpi tekijä selviytymisessämme.
Laskimme leikkiä kävelytyyleistä, jotka totta tosiaan olivat kokeneet melkoisen muutoksen aamun ensimmäisistä ylämäkien kiipeämisistä ja alas laskeutumisista. Hauskaa oli myös selittää kehitystä, joka tapahtui puskaan poikkeamisten yhteydessä asian toimittamisen tekniikoissa. Yleinen tendenssi tuntui olevan, että alussa vallalla ollut syvä kyykky kehittyi yhä suoravartaloisemmaksi ollen aivan loppuvaiheessa lähes täysin suora. Piti varmistua siitä, että ei pyllähtänyt piikkisten karhunvatukan varsien päälle.
Perille Pontevedraan saapuessamme koimme monta taivaallista hetkeä. Ensimmäinen oli kuumottavien jalkojen vapauttaminen sukkien ja kenkien hikisestä vankilasta, toinen suihkuun pääseminen ja kolmas retkahtaminen vuoteelle puhtaissa ja kuivissa vaatteissa. Erityisen taivaallista ei ollut vuoteelta nouseminen ja illalliselle raahautuminen, mutta kohtalotovereiden tapaaminen ja kokemusten vaihtaminen ruokapöydän äärellä palkitsi vaivan.
Tänään kuljimme 22 kilometrin matkan Pontevedrasta Caldas de Reis’iin. Kulku oli hämmästyttävän vaivatonta, vaikka monenlaista kolotusta ja kirvelyä esiintyikin siellä ja täällä kehon eri osissa. Matkakumppaneiden kanssa harjoittelimmekin tulevaisuutta varten esittelemällä vuorotellen toinen toisillemme vaivojemme laatua ja vakavuutta.
Varpaani rakkula teki tänään ilkeän tempun. Sain sen aamulla rakkulalaastarilla kuriin, mutta sepä oli vain siirtynyt vähän ylemmäksi. Onneksi matkakumppanilla oli varvasvillaa, jota kokeilin perille päästyämme. Sen avulla varpaan kirvely unohtui, ja aikaa jäi muiden vaivojen voivottelulle.
Että kannattiko lähteä tällaiseen masokistiseen touhuun? Kyllä kannatti. ”Jalat rukoilevat”, ja samalla kun keho vähän kärsii, mieli kevenee.