Palasimme pikkutunneilla tänä aamuna Santiagon vaellusmatkalta. Perinteiseen tapaan ruisleipä ja juhlamokka maistuivat, samoin uni omassa vuoteessa oman kullan kupeessa.
Heti aamulla herättyäni kävin kiertelemässä pihamaan. Erityisesti minua kiinnosti, miten runkoruusu voi. Näky oli ilahduttava. Kaikki nuput olivat auenneet, ja aikaisemmin auenneissa kukinnoissa olivat vielä terälehdet tallella. Ilokseni myös koko kesän kukkimatta mököttänyt kärhö oli ruvennut lopulta kukkimaan. Muutama vaaleansininen kaunistus näkyi jo kirjaviksi muuttuneiden lehtien joukossa.
Pihaa kierrellessäni löysin kuusiaidan alta muutamia rouskuja, jotka pilkoin ja ryöppäsin. Juuri sopiva määrä sienisalaatiksi kahden hengen aterialle. Muutama pensasmustikkakin odotti vielä ottajaansa. Kotipiha, aarreaitta ja kauneuden kehto, kuntosalikin silloin, kun talikkoa, sahaa tai lumikolaa tarvitaan. Mukavaa reissun jälkeen tallustella sen pintaa pitkin.
Ajatus viihtyi kuitenkin enimmäkseen vielä viime viikossa, Galician rehevissä metsissä, kodikkaissa kylissä ja kaupunkien meluisilla kaduilla. Muistia virkisti vasen polveni, joka ei vieläkään tykännyt, kun yritin kyykistellä matalimpia kukkia siistimään.
Tui, Porriño, Pontevedra, Caldas de Reis, Padrón, Santiago de Compostela. Joillekin riitti yksi kerta. Minä en taida tyytyä siihen, olkoonkin, että polvea kolottaa ja muistissa ovat matkan vaivat muutenkin.
Mielessä ovat pyörineet pitkin päivää suunnitelmat seuraavasta vaelluksesta samalla reitillä. Sen voisin tehdä lähivuosina, jos Luoja suo ikää ja terveyttä. Jakaisin matkan vain pienempiin osiin, kuin viime viikon vaelluksella.
Viime tiistain 37 kilometriä oli hieno taival. Oli upeaa hotellille tullessa tajuta, että matka tuli tehtyä ihan omin jaloin. Se oli kuitenkin selvästi liian suuri rasitus, kun jäsenissä painoi edellisen päivän patikka, ja seuraavat kolme päivää piti vielä jaksaa samoilla nivelillä ja lihaksilla. Lyhyemmät matkat ja enemmän lepoa tuntuisi hyvältä. Järjettömyyksiin taipuvaiselle ihmiselle pyörät tai kiskot eivät ole todellinen vaihtoehto. Silloin matka pitää suunnitella etukäteen järkeväksi.
Teinkin jo päätöksen, että kokeilen kotimaassa viikon rupeamaa, jonka aikana kävelen päivittäin 20 – 24 kilometriä. Se tuntuisi tämän ikäiselle ihmiselle sopivalta päivätahdilta. Jos kokeilu onnistuu, ryhdyn tosissani suunnittelemaan omatoimimatkaa Portugalin reitille.
Mikä vaeltamisessa vetää milloin Eilatin vuorille, milloin Punkaharjun harjumaisemaan tai tällä kertaa Espanjaan? Kuulun joukkoon, jolle fyysinen rasitus tuottaa mielihyvää. Lienen siis endorfiinikoukussa.
Olen myös koukussa asioiden jauhamiseen. Minulla on kova tarve sanoittaa kokemuksiani, käsitteellistää mennyttä sekä luoda toiveikkaita ja usein yliampuvan positiivisia kuvia tulevaisuudesta.
Yöllä vuoteella valvoessa, kun liike on minimissään, pää tuottaa vain sekasortoisia ajatuksenpalasia, pelkoa ja mitättömyydentunteita. Mekaanisessa liikkeessä ajatukset tuntuvat järjestyvän, ja oma elämä, jopa koko universumin elämä, näyttää mielekkäältä. Max Scheler sanoisi, että vaeltajan ajatuksissa sekä mikrokosmoksen että makrokosmoksen arvot asettuvat niille ominaiseen järjestykseen.
Liikkuessa myös itseluottamus kasvaa, ja toiveikkuuden tunnetilassa on helppoa katsoa huomiseen. Juuri tuon toiveikkuuden säilyttääksemme päätimme alun perin matkakumppanini kanssa lähteä Santiagon vaellukselle. Tiesimme, että työelämästä pois siirtyminen ei tule olemaan helppoa, ja tulevaisuuden näkeminen valoisana ja houkuttelevana vaatii päättäväistä ajatustyötä inspiroivassa ympäristössä.
Emme pettyneet odotuksissamme. Ainakin itse katselen tällä hetkellä luottavaisena tuleviin päiviin. Odotan uteliaana, mitä ne tuovat tullessaan.