Kun olin 12-vuotias neito, äiti virkkasi minulle vaaleanpunaisen vyöllisen mekon koulun kevätjuhlaan. Itse maalasin edellisenä kesänä ostetut beigenväriset slingbackit samalla hempeällä värillä. Niistä tuli mielestäni vielä ihanammat, kuin ennen maalaamista.
Ihastukseni kenkiin oli alkanut jo vuosia aikaisemmin. Pikkutyttönä rakastin korkokenkien kopinaa, ja tarkastelin ihastuneena meillä käyneiden rouvien ja neitien jalkoja. Äidilläni ei ollut korkokenkiä, joten en päässy kokeilemaan sellaisia.
”Kaikki mulle heti” osattiin jo siihen aikaan. Ja jos ei kukaan antanut, keinot kyllä keksittiin.
Hakkasin ruskeiden kesäsandaalien kantoihin rautanaulat. Onneksi sandaaleissa oli tiukka kumipohja, ja onneksi olin silloin vielä reilusti alle kouluikäinen, eikä painoni riittänyt painamaan nauloja kantalappujen läpi kantapäihini, kun lähdin kävelemään tuunatuilla kengilläni. Kopsuttelin sitten valtaojan yli tehtyä lankkusiltaa edestakaisin nenä pystyssä ja takapuolta keikutellen.
Teinivuosina kenkäostokset olivat piinaava tapahtuma, sillä käsityksemme sopivista kengistä menivät lähes poikkeuksetta maksajan, äidin, kanssa ristiin. Sain kyllä mieleiseni puserot, housut ja hameet, mutta kengät, niistä tuli aina erimielisyyttä.
Ratkaisin tässäkin tilanteessa asian itse. Poimin puolukoita ja myin niitä niin paljon, että rahat riittivät uusiin kenkiin. Ensimmäiset omilla rahoilla ostamani kengät olivat ruskeat vinyylisaappaat. Kyllä olin niistä ylpeä! Nokka oli pystyssä niidenkin kanssa kävellessä, mutta takapuolen keikuttelu ei kuulunut enää tyyliin.
Nyt katselisi äiti kenkiäni tyytyväisenä. Kopisevia korkoja ja suippoja kärkiä löytyy kyllä, mutta enimmäkseen kaapin koristeina. Sen sijaan käyttöön on ruvennut tulemaan tukevia pohjia ja leveitä lestejä.
Kengät, jotka minulla on juuri nyt mielessäni, edustavat kaikin puolin nykyistä kenkäihannettani. Ne ovat tukevatekoiset, ruskeat nauhakengät, joissa on vähän varttakin. Niillä ei ole tarkoitus keimailla, vaan kävellä. Ne ovatkin vaelluskengät.
Teimme jo muutama vuosi sitten kurssikaverini kanssa suunnitelman, että karistamme työelämän pölyt jaloistamme kävelemällä. Tuo kävely toteutuu muutaman päivän kuluttua. Teemme viikon vaelluksen Santiago de Compostelan vuosisatoja vanhalla pyhiinvaellusreitillä.
Kun aloitin tämän blogin pitämisen, päätin, että kirjoitan yhtä monta tekstiä kuin kirjoitin viimeisestä työvuodestani kertovaan blogiin, siis 99. Päätös antoi minulle projektiin ryhtyessäni tunteen, että olen tekemässä jotain, jolla on alku ja loppu. Kaltaiselleni ihmiselle lopun tiedostaminen antaa tekemiseen pakottomuutta, rentoutta ja iloa, joita ilman en saisi mitään aikaan.
Tämän tekstin julkaisemisen jälkeen saavutan tuon lukeman yhdeksällä kirjoituksella. Ne kirjoitan siitä, millaisiin kokemuksiin ja ajatuksiin vaelluskenkäni tuolla simpukoin merkityllä reitillä minua kuljettavat.