Selailin taas tänään muutaman vuoden takaisia muistiinpanojani hyvin hämmentyneenä. Olen todellakin työstänyt mielessäni eläkkeelle jäämistä ja vanhenemista ahkerasti. Asia on ollut ajatuksissa melkoisena peikkona, positiivisia lauseita ei kirjoituksista juuri löydy. Oikeastaan noiden tekstien kautta vasta tajuan, miten koville tämä uusi elämänvaihe on etukäteen ottanut. Tuumailuistani löytyy esimerkiksi tällainen pätkä:
”Minulla se oli nuorena sellainen tummanruskea leijonanharja, että oksat pois. Mutta jo 24-vuotiaana kampaajalla ollessani kampaaja totesi, että täältä löytyi yksi harmaa, ja kysyi, että nypitäänkö pois. Nyt hiukset ovat päälaelta ja sivuista jo täysin harmaat. Se ei häiritse minua mitenkään. Harmaa on kaunis väri.
Mielialan painuminen harmaan puolelle sen sijaan ei ainoastaan häiritse, se on pelottavaa. Tulevaisuuden ajatteleminen ja kaikkien sen mukana tulevien mahdollisuuksien kuvitteleminen ei enää räjäytä päässä esille värikästä unelmaa, jota kohti on ihanaa ponnistella, ja jonka ilman muuta uskoo olevan tämän päivän todellisuutta parempi.
Ajatus elämästä päivä kerrallaan alkaa olla totta. Ei siksi, että tätä elämänvaihetta ei muuten kestäisi, vaan siksi, että tulevaisuus ei jotenkin ole olemassa. Mennyttäkään ei halua koko ajan muistella, se aika ei ole vielä.
Pitäisi oppia uusi suunta haaveille, kokonaan uusi tapa katsella tulevaa. Mitä minusta vielä voisi tulla? Niin, kyllä kai minusta vielä voisi tulla jotain muutakin kuin maailmaa naama nirpallaan kiertävä turisti tai oopperasta ja konserttisalista toiseen kiirehtivä kulttuurieläkeläinen.”
Nyt voisi tietysti sanoa, että tyhmää tuollainen etukäteen surkuttelu. Itse en ajattele niin. Luulen, että tie ikääntymisen ja oman yhteiskunnallisen roolin hyväksymiseen olisi kohdallani ollut joka tapauksessa vaikea. Jos en olisi tehnyt sitä etukäteen, kävisin muutoksen kipuja läpi ehkä juuri nyt.
Oma kamppailunsa on ollut ulkonäkömuutosten hyväksyminen. Enemmän kuin rypistymistä ja harmaantumista olen kuitenkin pelännyt merkityksettömyyden tunnetta. Se pelko on nyt onneksi osoittautunut turhaksi.
Ei ole tullut vielä vastaan päivää, jona olisin tuntenut olevani merkityksetön. Alan olla aika varma, että sellaista ei tulekaan. Toisaalta mielekästä tekemistä on jokaiselle päivälle enemmän kuin tarpeeksi, toisaalta myös ajatukseni merkityksellisyydestä on muuttunut.
Nuorena halusin maailmanparantajaksi. Nyt riittää, kun saan laittaa ruokaa ja leipoa läheisille, pelata sählyä lastenlasten kanssa, houkutella hymyn heistä pienimmän kasvoille, kerätä pari litraa mustikoita. Tänään pidimme taas suomen puhumisen iltaa maahanmuuttajille, ja sekin tuntui todella tärkeältä puuhalta.
En parikymppisenä olisi voinut kuvitella, että tällainen elämä voisi mitenkään tuoda tyydytystä ja mielekkyyden tunnetta. Ei se silloin olisi tuonutkaan eikä moneen vuosikymmeneen sen jälkeen. Ei edes vielä viisi vuotta sitten, kun kirjoitin nuo alussa siteeraamani rivit. Minusta on muutamassa vuodessa kasvanut pienen elämän eläjä enkä muuta kaipaa.