Päivän kuva

Sadut ja tarinat ovat olleet elämässäni aina.  Lapsuudessa isä piti iltaisin huolen tarinoiden maailmaan johdattelusta.  Kun sitten opin isoveljeni aapisharjoituksia kuunnellessani lukemaan, pidin itse huolen siitä, että arjesta pääsi sujuvasti livahtamaan satuun.  Ankeaa oli, että sieltä oli aina tultava pois.

Ensimmäisinä kouluvuosina koulun kirjasto oli loputon aarreaitta Hipsuvarpaineen, Nopsajalkoineen ja Masto-Jaakkoineen, puhumattakaan Enid Blytonin seikkailukirjoista.  Kirjastossa tuoksui juuri sellaiselle, kuin siellä kuuluikin tuoksua, ja Eelis-opettajan käsiala oli juuri niin kaunista ja tasaista kuin opettajan käsialan kuuluikin olla, kun hän kirjasi lainatietoni kirjastovihkoon.

Oppikoulua aloittaessani upea uusi Savonlinnan kaupunginkirjasto oli juuri otettu käyttöön.  Avarat näkymät, viihtyisät lukusopet ja tietysti itse kirjat houkuttelivat kävelemään koululta Nälkälinnanmäelle monta kertaa viikossa.  Nyt tuo niin tärkeä tarinoiden talo on jo siirtynyt historian hämärään ja korvattu uudella.

Noina vuosina tutuiksi tulivat Grimmin karmaisevat sadut verisammioineen ja metsän pimennoissa elävine kauhuolentoineen.  Vastapainoksi L.M. Montgomeryn Anna ja runotyttö Emilia sekä Louisa May Alcottin Pikku naiset ja miehet sekä Plumfieldin pojat ja muut reippaat ja vähän romanttisetkin hahmot jättivät jälkensä varhaisteini-ikäisen sydämeen.   Samaa henkeä edustivat Anni Swanin tarinat Iiriksestä, Kaarinasta, Ullasta ja Markista, Sarasta ja Sarrista.

Yhden jakson satuhistoriastani jättäisin mielelläni kokonaan pois, mutta kerrottava on sekin, vaikka punottavalla naamalla.  Kolmen-neljäntoista ikäisenä sain kavereilta ensimmäiset Lääkäri- ja Sydän-sarjojen lehdet.  Voi millä vimmalla iminkään itseeni nuo yltiöromanttiset kertomukset. Niiden kuohuttavat ihmiskohtalot, uskomattoman kiemuraiset juonenkäänteet ja rakkauden riemun kuvaukset loivat nuoren tytön mieleen vaaleanpunaisia odotuksia oman unelmien prinssin karauttamisesta elämän pientareelle korskuvalla ratsullaan. Kodin kirjahyllystä löytyneet Aino Räsäsen Helena-kirjat voi lukea samaan sokeriseen kategoriaan.  Olen aika varma, että joidenkin oman avioliittoni alkuvuosien ongelmien synty on johdettavissa noihin lukutuokioihin.  Eihän siinä tavallinen ihminen ja jaettu arki riitä, kun mieleen on piirtynyt kuva yltiömiehekkäästä Adoniksesta ja rakkauden loppumattomasta juhlasta.

Onneksi Hilja Valtosen huumorilla kevennetyt kirjat, Kaari Utrion ja Ursula Pohjolan-Pirhosen historiaa henkivät romaanit sekä monet dekkariklassikot kulkivat kirjastosta kotiin romantiikkapokkareiden ja –lehtien lisäksi.  Roskaa tuli luettua, mutta ei onneksi ihan pelkästään.

Opettajana sain jatkaa tarinaelämää täysillä.  Suurimmat suosikkini olivat A.A.Milnen Nalle Puh, Richard Adamsin Ruohometsän kansa ja Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira.  Niitä luin monen monta kertaa eri luokille, ja aina tempauduin itse mukaan tarinoihin, vaikka lukukertoja oli takana ehkä jo kymmenkunta.

Saduista ja tarinoista ovat peräisin jotkin oman sanavarastoni kaikkein sisältörikkaimmista sanoista.  Huomasin sanoittavani kävelyretkeä Punkaharjun rantamaisemassa juuri noilla arkikielessä harvemmin käytetyillä sanoilla ja ilmaisuilla.

Matka rannalle hämärtyvässä illassa, uutta ja tuntematonta reittiä pitkin oli kuin jännittävä seikkailu.  Maisema avautui eteen lumoavana ja haaveisiin houkuttelevana.  Salaperäiset äänet kantautuivat korviin ohi ajavasta moottoriveneestä.  Ilta oli kuin toteutunut unelma: tyyni ulappa, auringon kajo sen pinnassa, vielä alkusyksyn leppeä sää. Vierellä rakastettu, ei prinssi eikä ratsumies, mutta se ainoa oikea, se joka saa sydämeni sykkimään ja jota ajatellessa melkein pakahdun onnesta.

Paljosta saan kiittää satuja ja tarinoita.  Vieläkin ne saavat sen saman aikaan, kuin vuosikymmeniä sitten, ne karkottavat ikävää ja avaavat portit mielikuvituksen maailmoihin.  Pois sieltä on nykyisinkin tultava, mutta kiva siellä on käydä.

Kotipaikkakuntani  fb-sivuilla julkaistiin muutama päivä sitten kommenttina koulukyytejä koskevaan keskusteluun pitkä teksti, joka liittyy maahanmuuttajiin.  Ylläpitäjä poisti sen, mutta se ehdittiin ennen poistamista kaapata toiseen ryhmään tiedoksi.  Teksti on siis tallella ja jaettavissa, jos joku haluaa sen nähdä.

Tekstissä mainitaan, että paikkakuntani maahanmuuttajat ovat kielteisen päätöksen saaneita, että heille on annettu asunnot ohi jonon, isot televisiot, asuntojen kalusteet, älypuhelimet, lapsille merkkivaatteet ja joka vuosi tulevalle vauvalle uudet Emmaljunga-merkkiset vaunut, jotka sitten voi myydä ja pitää rahat itse.  Kirjoittajan mukaan perheet saavat avoimen tilin ruokakauppaan, automatkat korvataan ja joissakin tapauksissa autokoulu, auto ja polttoainekulutkin.

Kirjoittajan laajan ja seikkaperäisen tekstin ällistyttävin kohta oli ”jonkin laskema” yhteissumma korvauksista, jotka jokainen maahanmuuttaja saa kuukaudessa.  Summa olisi tekstin mukaan 3250 euroa.

Olen nyt muutaman kerran ollut itse tekemisissä noiden maatamme ja sen köyhää kansaa riistämään tulleiden porhojen kanssa.  Olen tavannut heitä kieliläksyjen tekemisen merkeissä.   Täytyy sanoa, että jos jokainen koululuokka olisi oppimisesta niin innostunut, kuin tuo porukka, meillä olisi tässä maassa puolet aikuisväestöstä vähintään maistereita.  Tosin luultavasti vain teeskentelevät, jotta saisivat sen oleskeluluvan.

Tänään vietimme yhteistä leiripäivää.  Kumma kyllä heistä kenellekään ei ollut vielä hankittu omaa autoa, joten meitä kuskaajia tarvittiin viemään heitä yhteiseen määränpäähämme.  Emmaljungatkin oli varmaan jo myyty kovaan hintaan, koska vauvaikäisiä ei tässä joukossa ole.  Eivät näytä pääsevän rouvat tienaamaan lisää, sillä kukaan ei näyttänyt olevan raskaana.

Leiripäivä pidettiin seurakunnan leirikeskuksessa.  Jokainen toi mukanaan eväitä yhdessä valmistettavaa ateriaa varten.  Pesimme ja pilkoimme naisporukalla salaattia, tomaatteja, kurkkuja, omenoita, viinirypäleitä ja paprikoita.  Samaan aikaan miehet olivat lähimetsässä risutalkoissa, ja muutamat valmistivat nuotiolla vartaissa kananlihaa, jonka maahanmuuttajat olivat tuoneet mukanaan. Helppoahan tuo on tuoda, kun saa kaupasta ostaa ja suomalaiset maksavat. Lopuksi seurakunta tarjosi letut.

Kuten lukija arvaa, tuo alkuperäinen kommentti oli kokonaisuudessaan keksittyä asiaa.  Saattaa olla, että kirjoittaja ei sitä ollut itse keksinyt, olipa vain uskonut sen, mitä joku toinen oli hänelle syöttänyt.  Epäilemättä aika moni ehti lukea kommentin suositulta sivustolta.  Epäilemättä joku myös uskoi monisanaisen ja vakuuttavan oloisesti kirjoitetun tekstin – ja niin valheet edelleen leviävät.

Viime keväänä asenteet maahanmuuttajia kohtaan oli paikkakunnallamme saatu muokattua niin kielteisiksi, että lasten oli kuljettava koulumatkansa saattueen turvaamina.  Katsoin tuota joukkoa monena aamuna ja kuvittelin, miltä lapsista tuntui olla syrjittyjä ja ei-toivottuja.  Onneksi vapaaehtoisia saattajia löytyi tarpeeksi.  Tänä syksynä heitä ei onneksi ole tarvittu.

Maahamme ja Eurooppaan yleensä on todistetusti tullut todellisessa hädässä olevien maahanmuuttajien lisäksi myös rikollista ainesta pahoissa aikeissa.  Jotkut tulijat myös radikalisoituvat täällä.  Se ei kuitenkaan voi oikeuttaa kaikkien tulijoiden leimaamista ja suoranaista valehtelemista.

Itse olen ajatellut, että en lausu yleisiä mielipiteitä maahanmuuttajista. En myös yleensä ainakaan suoralta kädeltä usko asiasta kirjoitettuja tekstejä. On vaikea tietää kaukana olevan henkilön kaukana olevista ihmisistä kertovan tekstin totuudellisuudesta.  Kun on mahdollista tutustua maahanmuuttajiin, nähdä ja kokea itse, käytän tilaisuuden hyväkseni.

 

Viime päivien kohu-uutinen on eittämättä ollut iskelmätaivaan kirkkaimpiin tähtiin kuuluvan Jari Sillanpään paljastuminen huumeiden käyttäjäksi.  Laulaja itse on myöntänyt asian ja pahoitellut käyttäytymistään tilanteessa, jossa asia tuli ilmi.  Monille tähden faneille tapahtuma on ollut äärimmäinen järkytys.

Kysymyksessä on sekä Sillanpään itsensä kannalta että heijastusvaikutuksiltaan erittäin vakava asia.  Voi vain toivoa hartaasti, että kaveri itse haluaisi päästä ja pääsisi eroon aineista.

Suuren idolin ura on näyttänyt sujuvan melko lailla loistokkaasti tästä paljastuneesta pimeästä salaisuudesta huolimatta.  Sen takia on toivottava ehkä vielä hartaammin, että tilannetta ei kukaan huumeiden suhteen epävarmalla kannalla oleva tulkitse rohkaisuna kokeiluihin.  ”Jos kerran Siltsulla menee noin hyvin ja se käyttää, miksen voisi…”

Tällainen tapaus voi johtaa myös ajattelemaan, että alkoholin suhteen varovaisuutta ei tarvita lainkaan, kun kerran vahvempien aineiden kanssa pärjää noinkin hyvin.  Sillanpään ihailijat taitavat tosin olla varttuneempaa väkeä, joten mahdollisesti ja toivottavasti harkinta toimii kaikkiin suuntiin nuoria paremmin.

En siis vähättele huumeidenkäytön vaaroja enkä tämän tapauksen vakavuutta.  Kaikesta huolimatta tunnen voimakasta sympatiaa Jari Sillanpäätä kohtaan.

Positiivisena realistina uskon, että elämä on suuri lahja ja ehdottomasti elämisen arvoista, mutta että kenenkään elämä ei ole helppoa.  Sen verran olen tutustunut itseeni ja aika moneen muuhun ihmiseen, että olen jokseenkin varma asiasta.  Jos ei ole ulkoisia ongelmia, omat sisäiset pirut riivaavat sitäkin enemmän.

Toinen pitää päättäväisesti nämä riivaajansa piilossa, toinen avaa elämäänsä enemmän näkyville.  Jokaisen elämään kuuluvat vaikeatkin asiat joka tapauksessa, ja jokainen joutuu etsimään itselleen tavan, jolla selvitä päivästä toiseen.

Tuomas Enbuske kirjoittaa useimmiten juttuja, joita lukiessani ainoastaan ärsyynnyn ja vain harvoin voin kokea hänen ajatuksensa omikseni.  Tämänkin tapauksen yhteydessä hän esittää käsityksiä, joita en voi hyväksyä.

Sillanpään sortuminen saa Enbusken kertaamaan omaa henkilöhistoriaansa, ja siihen liittyen hän sanoo jotain, joka on tässä yhteydessä mielestäni tärkeää sanoa:  ”…minullekin olisi voinut käydä kuten Jari Sillanpäälle”.

Niin minullekin.  Lukemattomia kertoja olen ollut tilanteessa, että erilaiset sisäiset ja ulkoiset paineet ovat vetäneet etsimään helppoa ratkaisua henkiseen pahoinvointiin. Voin olla onnellinen ja kiitollinen siitä, että en ole koskaan tuntenut vetoa huumeisiin enkä oppinut etsimään helpotusta humalahakuisesta juomisesta.  Sen sijaan kiltimmät konstit suklaasta shoppailuun ovat tulleet tutuiksi.

Jari Sillanpään asia on tutkittava tarkasti ja hänen on kärsittävä teostaan oikeudenmukainen rangaistus.  Minä tai joku muu suomalaisen oikeuslaitoksen ulkopuolinen ei ole oikeutettu sitä tekemään.   Loputon julkinen ryöpytys on rangaistuksen moninkertaistamista eikä se voi olla hyväksyttävää kenenkään kohdalla.

Tulla töihin maanantaiaamuna vähän myöhässä, huikata huomenet, istahtaa oman työpöydän ääreen, tuntea olonsa normaaliksi ja turvalliseksi, vaikka vähän väsyttääkin.  Viikon varrella vähitellen innostua, tehdä yhdessä suunnitelmia, sopia menettelyistä, hioa yhteistä linjaa, tuntea ylpeyttä onnistumisista.  Ja kaikki ne kohtaamiset ja keskustelut tylstö , omasta itsestä, maailmasta.  Viikonlopun lähestyessä yhä meluisammaksi käyvät kahvitunnit ja perjantain hervoton nauru viikonlopun edellä.  Yhdessä tekeminen voi luoda lujan siteen ihmisten välille.

Työ, työ, TYÖ.  Työ hikinauha otsalla, työ hyasintein ja valkovuokoin koristeltuna, työ hankien hohteessa, raskaan aamun harmaudessa.  Työ, joka antaa vastaan hymyn ja pupupiirroksen, vie voimat viimeistä pisaraa myöten ja antaa vastakohdan lomalle ja vapaudelle.

Tänään eläkeläisen mielessä on pyörinyt työ.  Sain pitää vieraina kollegoita rehtoriuran varrelta.  Pari muutakin heistä juuri vapaalle jääneitä, toiset edelleen johtamassa joukkojaan.

Mukavaa oli yhä tuntea kuuluvansa tuttuun yhteisöön, vaikka ei enää ansaitse tuota kuulumista väsymällä samoissa töissä ja tehtävissä.  Minun ajatusmaailmassani paikka yhteisössä ansaitaan aina sillä työpanoksella, jonka kukin pystyy antamaan.  Minun panokseni tänään oli kahvitarjoilun järjestäminen.

Lapsuudesta asti työhön on mielessäni liittynyt myönteisiä mielikuvia. Sain vanhempieni asenteista mallin, jossa työtä arvostetaan, ja ihmisen kuului väsyä työssä.  Oli luonnollista hakea arvostusta ahertamalla ja suorittamalla.

Suurimman osan työurastani teinkin työtä todella innokkaasti.  Väsyin välillä aivan totaalisesti ja taas toivuttuani ryntäsin työn kimppuun kuin nälkäinen ruokapöytään. Suorittavaa elämää siis, sitä, jota lähes kirotaan tänä päivänä.  Elämäähän pitää elää eikä suorittaa, sanotaan.

Suorittamiseen keskittymisen kääntöpuolesta olen tietysti saanut osani minäkin enkä sano, ettei välillä olisi ollut viisasta ottaa rennommin.  Luulen vain, että se ei olisi minulta onnistunut.  Kun on syntynyt suorittajaksi kahden suorittajasuvun jälkeläisenä, ei siinä muu auta, kuin tyytyä osaansa.  Ja tyydynkin mielelläni.

Ajattelen tämän asian omalla kohdallani sillä tavalla, että saan suorittaa niin kauan kuin pystyn. Nyt tekeminen ei tapahdu enää leipätyössä, mutta sama meininki on kuitenkin elämässä edelleen.  Enkä sitä pyytele anteeksi.  Minun elämänihän tämä on.  Stressaantuisin sairaaksi, jos minun pitäisi luopua tekemisestä ja ryhtyä laiskottelemaan.

Ihmisen on löydettävä oma tapansa elää ja olla olemassa, myös suhteessa työhön.  Toinen nauttii tekemisestä ja toinen siitä, kun ei tarvitse tehdä.  Tänään minä nautin kahvikekkereiden valmistelusta.  Eiköhän huomisellekin löydy sopivaa puuhaa.

Päivä alkoi sateisena enkä harmikseni päässyt jatkamaan ulkotöitäni.  Kirjahyllyjen siivous on edelleen vaiheessa, joten raikkaan ulkoilman sijasta päädyin pölyn keskelle.  Puuha on rasittavaa, koska se vaikuttaa niin loputtomalta.  En ole koskenut kirjahyllyihimme vuosikausiin siivoamismielessä.  Pölyä riittää.  Vaikeuksia tuottaa myös päättää mitä säilyttää ja mitä poistaa.

Toisaalta kirjojen ja hyllyihin vuosien varrella sujautettujen muiden julkaisujen ja kansioiden läpikäyminen on hyvin rattoisaa puuhaa. Kirjojen väleistä löytyy monenlaista kirjanmerkkiä, korttia ja muistilappua.  Mieleen palautuu vuosiksi unohtuneita ihmisiä ja tapahtumia, ja tunteet elävät löytöjen mukaan.  Tänäänkin tunsin ainakin kateutta, voitonriemua, haikeutta, päättäväisyyttä, iloa, hellyyttä, surua ja lopuksi vielä huvittuneisuuttakin ihan ääneen nauramiseen asti.

Kokosin lapsenlapsia ajatellen yhdelle hyllylle kaikki lastenkirjat, jotta ahmimisiässä jo olevilla ja piakkoin sen vaiheen saavuttavilla olisi luettavaa mummolaan saapuessaan.  Toisen hyllyn täytin kirjoilla, joita he saattaisivat lukea teini-iässä. Ylpeys ja ennakkoluulo, Seitsemän veljestä, Aarresaari, seikkailukirjat päätyivät sinne. Minna Canthin kootutkin laitoin syötiksi, mene tiedä, vaikka innostuisivat sitten isompina.

Oikea aarreaitta niistä hyllyistä tulikin.  Tässä työvaiheessa tunsin suorastaan kateutta.  Miten onnellinen onkaan lapsi, joka pystyy uppoutumaan hyvän kirjan maailmaan niin täydellisesti.  Itseltä tuo taito on lähes kadonnut.  Pitää olla todella vetovoimaista tekstiä, että kokonaisen kirjan saisi luettua nykyisin.

Kävin läpi myös opintoihini liittyneitä kirjoja ja omia muistiinpanojani.  Vielä kerran sallin itseni nousta voitonriemuisiin tunnelmiin, kun selailin noita puurtamisajan papereita.  Mapin kerrallaan purin paperinkeräykseen.  Siinä kohdalla haikeus täytti mielen, mutta ei niin voimakkaana, että olisin perunut päätökseni tehdä tilaa hyllyihin poistamalla nuo jo ajat sitten tarpeettomiksi käyneet paperit.

Kirjojen joukkoon oli eksynyt yksi valokuva-albumi ajalta, jolloin lapsemme olivat neljä- ja kaksivuotiaita, ja itse olin vielä alle 30. JTS ja minä niin nuorina ja lapset vielä pyöreäkasvoisina ja palleroisina.  Ilolla ja hellyydellä katselin meitä kaikkia, itseänikin yllättäen.

Kuvissa on myös ystäviä, jotka ovat elämässämme edelleen sekä niitä, jotka olemme menettäneet.  He ovat poistuneet erilaisista syistä. Osan on vienyt se viimeinen vieras ja osan joku elävien maailman asia tai ihminen.  Mitä läheisempiä he olivat, sitä syvempi suru kuvia katsellessa.  Vietimme pitkän tovin JTS:n kanssa albumin äärellä.

Siivousprojekti viivästyi muutenkin, sillä poistettaviksi aikomistani kirjoista löytyi sangen kiinnostava kappale, R.H. Oittisen kirja Miksi peruskouluun (Tammi 1972).  Tuo Kouluhallituksen pääjohtajan ja monivuotisen opetusministerin kirjoittama kirja on julkaistu aikana, jolloin peruskoulujärjestelmään oltiin siirtymässä.  Istahdin pitkäksi aikaa lukemaan sitä.  Availin sivuja summittaisesti sieltä ja täältä.  Mitä enemmän luin, sitä huvittuneemmaksi tulin.

Oli kuin olisin lukenut vuoden 2014 Opetussuunnitelman perusteita.  Kieli oli vähän vanhahtavaa, mutta asiat niin tuttuja.  Ilmankos tunsin viimeisimpinä työvuosina koulukeskustelun vallanneet virtaukset niin tutuiksi: oppilaiden osallistuminen suunnitteluun ja arviointiin, kouludemokratia, valinnaisuus koulun alusta alkaen, yksilöllisyys, teknologian lisääminen (oppimiskoneet Oittisen sanastossa), opettajan aseman muutos auktoriteetista auttajaksi (oppilaan keskustelutoveri), ja niin edelleen.  Sivulta 106 löytyvä lause ”Saman muistamiseen perustuvan tietomäärän vaatiminen kaikilta oppilailta ei voi enää olla koulun itselleen ottama päämäärä” voisi hyvin olla voimassa olevasta opetussuunnitelmasta.  45 vuotta on kulunut, ja samoja uudistuksia koetetaan viedä läpi.  Jokohan nyt onnistuu.

Epäilemättä kirjahyllyjen siivousprojekti tulee jatkumaan useana päivänä.  Aikaa kuluu yllättävistä syistä.  Oikeastaan odotan innostuneena seuraavaa sadepäivää ja työn jatkumista.  Tiedossa on varmuudella taas tunne-elämän virkeyttä ja monenlaista muistelmaa köhimisen ja pölyrätin heiluttamisen lomassa.

Yleisen tason väittämät vaikkapa venäläisistä, maahanmuuttajista, hämäläisistä, suomalaisista, eläkeläisistä, lapsista, kasvatuksesta, ravinnosta, tai melkein mistä tahansa ihmisiin liittyvästä ovat aina ärsyttäneet minua.

Julkisessa tehtävässä ollessa on pakotettu sitoutumaan tiettyihin omaa alaa koskeviin ja sitä sivuaviin yleistyksiin.  Muutamia tällaisia yleistäviä periaatteita ajatellen selailin verkosta löytyviä artikkeleita ja keskustelunpätkiä.  Kaikki alla olevat siteeraukset olen kopioinut suoraan niistä.

Opetusalalla yleisiä periaatteita ovat vaikkapa ”Kannusta ja kehu lasta”, ” Olisi hyvä, että oppilaat itse oppisivat asettamaan tavoitteita, joiden suunnassa oppitunnilla työskennellään” ja ”Arvioinnin on oltava jatkuvaa”.  Olen kaikista noista hokemista sitä mieltä, että parempi olisi katsoa oppilasta, tutustua häneen ja miettiä sen jälkeen, mikä juuri hänen kohdallaan pitää paikkansa.

Olen tavannut lapsia, joille kaikenlainen palaute, ylistävästä hylkäävään, valuu kuin vesi hanhen selästä. Heitä ei yksinkertaisesti kiinnosta muiden mielipide heidän omista asioistaan.  Voi jopa olla niin, että oppilas kokee olevansa manipuloinnin kohteena ja suhtautuu sen takia välinpitämättömästi kannustukseen.

Monille, itseni mukaan lukien, tavoitteiden asettaminen luo ahdistusta, joka ilmenee matalimmankin riman alittamisena tai jopa kieltäytymisenä edes yrittämästä.  Esimerkkinä omasta tavoitekammostani voin kertoa, että tänä aamuna päätin lähteä pistäytymään ulkona ja ehkä tekemään jonkin pienen askareen.  Huomaamattani puuhailin pihalla tuntikausia hiki hatussa.  Saattaa olla, että olisin jättänyt kokonaan lähtemättä, jos tavoitteena olisi ollut se, mitä lopulta siellä sain aikaan.

Jatkuva pakko itse tarkkailla omia suorituksiaan ja sitten vielä kuunnella ja lukea toisten arvioita toimii joidenkin lasten kohdalla suoritusta parantavasti. Toiset se ajaa peittelemään ja salailemaan tekemisiään.  Heidän kohdallaan tekemisen rauha kärsii arvioinnista.

Muita yleisiä hokemia, joihin minun on vaikea sanoa aamentani, ovat vaikkapa ”Passiivisuus on yksi isoimpia mokia ihmissuhteissa.”, ”…jos ei riidellä niin parisuhde on pelkkää kulissia” tai ”Pomon tärkein ominaisuus on empaattisuus”.

Monet ihmiset ovat persoonina passiivisia ja vetäytyvät mielellään tarkkailuasemiin.  Se on heidän vahvuutensa ja monesti hyödyksi koko yhteisölle.  Nykyaika suosii aktiivisuutta, vaikka sillä ei olisi mitään varsinaista sisältöä.

Avoin keskustelu ja railakas riitely saattavat olla avaintekijöitä joissakin ihmissuhteissa, myös parisuhteissa.  On kuitenkin naurettavaa ajatella, että se olisi välttämättömyys.  Sopuisa elämä on monille itseisarvo.

Kyllä pomon on hyvä olla empaattinen, mutta johtamisessa on joskus kysymys hyvin rankkojen asioiden läpiviemisestä.  Silloin empatia ei ole se ykkönen, vaan kyky viedä asiat päätökseen.  Johtaminen sodassa, vaikka kysymys olisi aseettomasta taistelusta, ja johtaminen rauhan aikana ovat eri asioita.

Mediassa esiintyy monia muitakin hokemia, jotka kaventavat elämän moninaisuutta. Olen iloinen siitä, että olen nyt siirtynyt elämänvaiheeseen, jossa voin lopultakin kaikessa rauhassa suhtautua ihmisiin yksittäistapauksina. Voin tehdä päätelmäni sen perusteella, mitä konkreettisesti kohtaan, näen, koen ja hahmotan omassa päässäni.

En siis suosi yleistyksiä. Sen takia nielenkin yhden yleisen hokeman kakistelematta: ” Jokainen meistä ihmisistä on ainutkertainen yksilö, jonka kaltaista ei maailmassa ole eikä voikaan olla toista.”

Silloin kun keskittymiskykyni on riittävän hyvällä tasolla, luen vanhojen kirkkoisien tekstejä.  Jotkut niistä ovat ajanlaskumme ensimmäisiltä vuosisadoilta, osa tuoreempia.  Joskus ihmettelen innokkuuttani ottaa joku Filokalian osista tai muu erämaaisien viisauksia sisältävä teksti luettavaksi.  Niissähän on oikeastaan hyvin lapselliselta ja yksinkertaiselta vaikuttavia lauseita ja kertomuksia.   Kunnioitetut isät tuntuvat antavan ohjeita, joissa ei ole mitään uutta tai kohottavaa.  Lukiessa tuntuu uskomattomalta, että heidän maineensa on kestänyt vuosisatoja, jopa -tuhansia.

Yksi idän kirkon piirissä arvostettu ohjaajavanhus on Serafim Sarovilainen.  Hän syntyi Kurskissa Venäjällä vuonna 1759, muutti Sarovin luostariin 19 vuoden iässä ja liittyi noviisiajan jälkeen luostarin munkkikuntaan.  Myöhemmin hän vetäytyi muutamaksi vuodeksi erakkomajaan Sarovka-joen varrelle useiden kilometrien päähän luostaristaan.  Luostariin palattuaankin hän vietti aikaa omassa munkinkammiossaan hiljaisuuteen ja itsetutkisteluun sitoutuneena.

Jossakin vaiheessa Serafimin luona rupesi käymään ihmisiä hakemassa apua ongelmiinsa ja kysymyksiinsä.  Kävijöitä kerrotaan tungeksineen hänen puheilleen lopulta tuhansittain vuodessa.  Hän on siis epäilemättä ollut hyvin vaikutusvaltainen henkilö.

Yhden Serafimin ohjeista luin muutama päivä sitten, ja se on pyörinyt mielessäni siitä lähtien. -Sielunrauhan säilyttämiseksi pitää karkottaa itsestämme alakuloisuus ja yrittää olla iloinen, Serafim sanoo ja katsoo pienen kirjasen kannesta läpitunkevasti syvälle silmiini.  Eikös tuon ohjeen voisi antaa kuka tahansa, vaikka kymmenvuotias koululainen.  Kyllä vuosikausia metsässä ja omassa kammiossaan mietiskelleeltä ohjaajalta odottaisi jotain vähän sofistikoidumpaa.

Ja silti ajatus ei jätä rauhaan.  Mieleen tulee toinen ajatus, sekin idästä, evakkojen mukana muualle Suomeen levinnyt ”Ilo pintaan, vaik’ syän märkänis”.  Evakkotaipaleen jälkeen muisto kotiseudusta piti painaa raskaana ja kaihoisana mielen sopukoihin ja jatkaa elämää ilolla, vaikka ei millään olisi jaksanut.  Näitä tarinoita olen saanut kuulla monen monta kertaa ja aina olen ihmetellyt ihmisten selviämistä ensin sodan kauhuista ja sitten kodin jättämisestä.

Kyllähän tuo ilon omatekoisuus osataan lännessäkin, jopa Atlantin takana.  Keep smiling –periaatetta markkinoitiin nuoruudessani kaulukseen kiinnitettävillä pinsseillä.  Ei kai hymyyn tarvitse erikseen kehottaa, jos sitä on ympäristössä tarpeeksi?  Ehkä amerikkalaisenkaan kuuluisa pepsodent-hymy ei täysin sisäsyntyisesti ole aina ilmaantunut hänen naamaansa.

Atlantin takaa tuli sekin opettaja, jonka NLP-kurssilla vuosituhannen vaihteen tienoilla treenattiin ”Act as if” –mallia.  Jos haluat parantaa itseluottamustasi, act as if.  Jos haluat olla rauhallinen, act as if.  Jos haluat olla iloinen, act as if.  Tämän mallin mukaan ryhdin parantaminen kohentaa itsetuntoa, rauhallinen hengitys rauhoittaa myös mieltä ja iloinen ilme saa tunnemaailman kääntymään alakuloisuudesta ilon puolelle.  Yksinkertaista ja pinnallista – ja lähellä Serafimin ajattelua.

Mikä olisi parempi tie?  Mielen synkkien syövereiden kiroaminen esille, vuosikausien terapia, juominen, pillerit…?  Kaikki tuo tuntuisi tosi mukavalta.  Ottaisin puhelinkierroksen ja syytäisin suorat sanat kaikille, jotka ovat sen ansainneet minua sortaessaan, istuisin elämäni tragediaa purkamassa aina maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin, kaataisin lasillisen ja toisenkin alakuloisen iltani iloksi ja nappaisin pillerin aamulla päivän taistoihin selvitäkseni.

En missään tapauksessa ota tässä kantaa masentuneen ja sairaan ihmisen asioihin, ehdottomasti ja yksiselitteisesti en.  Pelkästään omalta osaltani totean, että Serafimin ohjeen on parasta kelvata, sillä en löydä rakentavampaa neuvoa ajoittaisesta nirppanokkaisuudestani ja kyllästyneisyydestäni toipumiseen.

Ryhdyn siis karkottamaan alakuloisuuttani ja nostan ainakin toista suupieltä muutaman millin. Näyttää siltä, kuin Serafimin katse kirjaseni kannessa olisi sekin millin verran pehmennyt, kun nyt katson häntä uudestaan.

Teimme JTS:n kanssa pienen matkan Tallinnaan. Olimme perillä kaksi yötä ja yhden kokonaisen päivän.

Sää oli sateinen, mutta se ei meitä haitannut.  Olimme varustautuneet sääennusteiden mukaisesti ja vietimme myös tavanomaista enemmän aikaa sisällä ostoskeskusten hyörinässä ja pöydän antimien äärellä.

Pääkohteemme tällä reissulla oli Teletorni, jossa olemme käyneet muutaman kerran aiemminkin.  Arvasimme, että sumuiset näkymät eivät tällä kertaa juuri sydäntä sykähdyttäisi.

Aikaa ylhäällä tornissa ei kulunut reilua varttia enempää.  Viivyimme paikalla kuitenkin pari tuntia, sillä alakerran saliin oli pystytetty Viron neuvostoaikaa kuvaava näyttely.  Näyttelytila oli varustettu tuota vajaan 50 vuoden ajanjaksoa kuvaavilla esineillä, kuvilla ja selostuksilla.

Näyttelyn ideana oli tuoda esille nimenomaan neuvostoajan erityispiirteitä.  Ehkä sen takia alueella liikkuessa tuli hyvin harvassa paikassa mieleen ajatus, että tuntuupa tutulta.  Pikemminkin kohteessa kohteen jälkeen mieleen nousi äärimmäinen ihmetys.  Tuon tuosta katsoimme JTS:n kanssa toisiimme ja pyörittelimme päätämme. Kysymys ”Miten tämä on voinut olla mahdollista?” pyöri mielessä lähes koko ajan.

Ehkä säilykepurkit, mieshenkilöiden auto- ja muut koneharrastukset sekä nauhoitukset suomalaisista TV-lähetyksistä 1970- ja 80-luvuilta herättivät joitakin omia muistoja vastaavista asioista omasta lapsuudesta ja nuoruudesta.  Toisaalta asioihin perehtyminen vähän tarkemmin paljasti, että marjojen tai sienien säilöminen tai autoharrastus oli Suomessa tyystin eri asia kuin Virossa.  Tuttuuden tunne televisionauhoituksia katsoessa katosi sekin, kun tajusi, että Dallasia tai Dynastiaa katsottiin aivan eri silmin Suomenlahden vastakkaisilla puolilla.

Museoissa ja historiallisissa näyttelyissä minulle käy lähes aina niin, että jossakin kohtaa liikutun ja joudun kaivamaan nenäliinan esille.  Tällä kertaa se tapahtui, kun katselin seinäosastoa, jonka aiheena olivat länsimaiden ihailu ja erityisesti vaatekappaleet, joita haluttiin lännestä.

Seinään oli kiinnitetty kaksi villapipoa vierekkäin.  Niistä näki välittömästi, että toinen oli alkuperäinen ja toinen jäljennös.  Alkuperäinen oli Suomessa valmistettu Karhu-merkin pipo, johon oli neulottu nimieläinhahmon lisäksi myös teksti KARHU.  Tuo pipo oli näyttelytekstin mukaan Virossa yhteen aikaan erittäin suosittu.  Myös eräs koulupoika halusi itselleen karhupipon ja pyysi mummoaan neulomaan sellaisen, koska alkuperäisen hankkiminen olisi ollut mahdotonta.

Lapsenlastaan syvästi rakastava mummo hankki oikeanväriset langat, joka sekin jo oli oma urakkansa silloisessa Virossa, ja neuloi.  Hän oli monien maannaistensa tapaan taitava käsistään ja teki työn hyvin huolellisesti. Päähine onnistuikin muuten hyvin, mutta mummo kirjoitti sanan KARHU viroksi, jolloin pipoon tuli teksti KARU.  Eihän poika sellaista voinut päähänsä laittaa, ja niin pipo oli siistinä ja käyttämättömänä säilynyt näyttelyesineeksi.

Kun Teletornilta palattuamme kiertelimme lempikohteissamme vanhassa kaupungissa, nautimme paikallisia herkkuja ja teimme ostoksia, näkymät näissä paikoissa avautuivat meille ikään kuin uutena näyttelynä.  Ei pelkoa, ei puutetta, ei lahjontaa tai alemmuudentunteita länsimaisten ihmisten edessä.  Vapaan yhteiskunnan vapaat ihmiset ja heidän aikaansaannoksensa, hyvinvoiva, vauras kansa.  Sama näyttely on meillä täällä kotoisessa Suomessamme, jos vain osaamme nähdä.

Kannatti tehdä tuo pieni piipahdus naapuriin.  Ei tarvinnut tällä kertaa mennä kauas nähdäkseen lähelle.  Riitti, kun ylitti Suomenlahden.

Pihassamme asustavista oravista yksi on ottanut tavakseen lähestyä minua aina ulkona työskennellessäni.  Se saattaa tulla säntäilemään parin metrin päähän puunrungolle tai maahan.  Joskus se pysähtyy sopivaan paikkaan, katsoo kiinteästi minua ja alkaa selittää jotain säksättämällä ja niiskuttelemalla.  Harmittaa kovasti, kun en ymmärrä, mitä se sanoo.

Ehkä se harmittelee samaa asiaa toiseen suuntaan, sillä tänäänkin se katsoi hyvin hölmistyneenä minua, kun yritin jutella sille.  Olisin halunnut tietää, mikä kärhämä sillä oli yhden variksen kanssa aikaisemmin aamulla.  Seurasin ikkunasta niiden kisailua ison kuusen rungon tuntumassa.  Orava vikkelänä kiipeili ja hyppi variksen ympärillä ja varis isompana ja voimakasnokkaisena vaani sitä vaarallisen näköisenä.

Oravalta en saanut selitystä tilanteeseen. Pitkän koulu-urani aikana yritin itsekin  oppia, että eläimet puhuvat vain saduissa.  Satuihmisenä yritän kuitenkin sinnikkäästi kuunnella pihassa viihtyvien eläinten puheita ja aina tilaisuuden tullen jututan niitä.  Oravan lisäksi puhettani ovat kuulleet ainakin kyyhkyspari, punarinta ja siili.

Sepelkyyhkyllä on ollut useana kesänä pesä joko jossakin pihamme puista tai naapurin puolella.  Se on todellinen toukomettinen, joka huhuilee keväällä puolisolleen sopivaa pesäpuuta etsiessään.  Hempeänvärinen kyyhkyspari vierailee pesintäaikaan säännöllisesti vesilammikollamme ja vie sinne myös poikasensa.

Punarinta tulee paikalle takuuvarmasti varsinkin nyt syksyllä, kun puuhailen kompostin kimpussa.  Se tietää, että makupaloja ilmestyy napattaviksi, kun kääntelen puoliksi maatuneita lehtiä ja oksia.  Se on niin kaunis ilmestys kompostikehikon päällä keimaillessaan, että teen kaikkeni saadakseni sen pysymään siinä tai ainakin lähistöllä.  Puuhailen koko ajan ja juttelen sille, mutta varon äkillisiä liikkeitä.

Yksi pihan kaunistus on myös punarinnan poikue, jos se selviää lentoikään asti.  Vuosi sitten kesällä seurasimme jännityksellä tapahtumia pesässä, jonka punarinta oli perustanut vanhan omenapuun rungon koloon suunnilleen puolen metrin korkeudelle.   Eräänä päivänä sitten meitä kohtasi lohduton näky.  Pesä oli hävitetty, ja pesätarpeita ja munankuorenpalasia lojui ympäriinsä puun alla.

Emme tiedä oliko asialla seudulla vapaana liikkuva kissa, tuo niin söpönä esiintyvä orava vai joku muu peto.  Syksyllä saimme kuitenkin iloiseksi yllätykseksemme seurata ainakin yhden punarinnan täplikkään poikasen lentoharjoituksia pionipenkin tienoilla.  Ehkä toinen pesintä oli onnistunut omenapuun pariskunnalle, vai lieneekö pihalla ollut toinenkin pari pesimässä, joka tapauksessa punarintojen historia pihallamme jatkui ja jatkuu.

Siilit ovat muuttaneet näiltä kulmilta jonnekin muualle.  Ensimmäistäkään tuhisijaa ei tänä kesänä ole näkynyt pihallamme.  Se on niin sympaattinen eläin, että ihan on ikävä.  Tänään sille olisi ollut todellinen gourmet-ateria tarjolla, sillä vaihdoin kukkaruukkujen paikkoja.  Niiden alta paljastui kymmenkunta mehevännäköistä etanaa.  Kyllä olisi siiliystävän kelvannut tulla saaliille.

Orava, linnut ja muut tontillamme viihtyvät eläimet pitävät meitä talon asukkaita niin omaan pihapiiriinsä kuuluvina, että eivät juuri liikkeistämme piittaa.  Olkoot, ne varmaan ajattelevat, eihän noista nyt niin suurta vaivaa ole.

Tapasin viikonloppuna ihmisiä, joista muutamia olin nähnyt vuosia sitten, ja joidenkin tapaamisesta oli ehtinyt vierähtää vuosikymmeniä.  Joukossa saattoi olla useitakin, jotka olen tuntenut jo varhaisessa lapsuudessani, mutta emme ole tavanneet sen jälkeen.  Tunnistin heistä yhden, lapsuuskotini lähellä asuneen entisen kansanedustajan.

Menin tervehtimään ja kyselemään vieläkö hän ehkä muistaisi minut.  Kerroin vähän taustatietojakin, mutta ei tullut oikeaa arvausta.  Kun sitten kerroin kuka olen ja mistä kotoisin, kohtaaminen suli sydämelliseksi. Juttu luisti kuin silloin, lähes viisikymmentä vuotta sitten, kun viimeksi tapasimme.

Minulle tuotti vaikeuksia tunnistaa tuo puolen vuosisadan takainen tuttavuus, vaikka hänet esiteltiin julkisesti tilaisuudessa, jossa olin.  Ei siten ollut mikään ihme, että hän ei lähes viidenkymmenen vuoden jälkeen tuntenut minua.

Ulkonäkö muuttuu toisilla enemmän, toisilla vähemmän, mutta kaikilla se varmuudella muuttuu.  Vartalon muoto ”kehittyy” ja ikä näkyy niin kasvoilla kuin koko olemuksessa, vaikka näitä muutoksia vastaan kuinka taistelisi. Meillä luomusti ikääntyvillä se näkyy ryppyinä ja roikkumisina.  Amerikkalaisen Hollywood-kulttuurin kauneusihanteen omaksuneilla rouvillakin se näkyy.  Heillä ilmeet kiristyvät ja turvotusta esiintyy siellä ja täällä.

Elämisen kulusta riippuen myös mielipiteet, suhtautumistavat, reagointimallit, jopa vakaumukset voivat muuttua radikaalillakin tavalla.  Itse koen olevani ytimeltäni kyllä se sama Ulla, joka olin viisikymmentä vuotta sitten, mutta jotain niiden vuosien kuorrutuksesta on pudonnut pois ja korvautunut jollakin uudella.  Olin oma itseni silloin ja olen oma itseni nyt.  Olen vain jonkin verran, ehkä aika paljonkin erilainen.

Joskus lapsuuden tuttavia ja jopa ystäviä on vaikea tavata juuri sen takia, että tietää itse muuttuneensa ja arvaa toisen muuttuneen.  Ei välttämättä halua lähteä kertomaan omaa tarinaansa ja selittämään, mitä matkan varrella on tapahtunut ja millaisten vaiheiden kautta oma persoona on muovautunut uudenlaiseksi.  Joskus myös aavistaa, että ei kykene ottamaan vastaan sitä, mitä toinen kertoo.

Oma ongelmansa on päästä ja päästää irti rooleista, joita itsellä ja tuttavilla on ollut aikoja sitten.  Miten viestitän tuolle toiselle mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, että en enää olekaan se, jollaisena hän minut muistaa?  Mikä saisi hänet näkemään minut minuna nyt eikä sellaisena, kuin olin lapsuudessa tai nuoruudessa?  Jos en käyttäydy minuun liitettyjen rooliodotusten mukaan, hylätäänkö minut? Miten pystyn itse hyväksymään muutoksen toisessa?

Kun joku jaksaa ja uskaltaa kuunnella ja kohdata minut ilman menneisyydessä syntyneitä ennakkokäsityksiä, voin tulla esille sellaisena kuin olen.  En itsekään ole kaikkiin muutoksiin tyytyväinen, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa.  On lahjaa, kun joku toinen näkee minut muuttuneena ja hyväksyy näkemänsä, sekä hyvät että vähemmän hyvät muutokset.

Kohtaamiseen liittyvä pelko osoittautuu melkein aina turhaksi, jos lähestyn vanhaa tuttua ennakkoluulottomasti.  Tuttu ihminen onkin edelleen tuttu. Hänelle on sattunut yhtä ja toista, hänen elämässään on ollut surua ja iloa, onnea ja vastoinkäymisiä, hän on onnistunut ja epäonnistunut.  Hän on kyllä jotenkin erilainen, kuin silloin kun viimeksi tapasimme, mutta tuttuus hänessä näkyy ja tuntuu muutosta selvemmin.

Muutospaineita tulee niin ulkoa kuin sisältä.  Maailma ja sen muutos vaativat muuttumaan ja itsekin haluan muuttua.  Sisintä itseäni en kuitenkaan halua menettää muutokselle.  Tutut ihmiset kaukaa lapsuudesta muistuttavat siitä pienestä tytöstä, joka asuu ikääntyvän aikuisen sisällä.  Haluan pitää hänestä edelleen huolta, mutta haluan myös rohkeasti olla se, joka juuri nyt olen.