Päivän kuva

Santiagon vaelluksesta on kirjoitettu paljon tekstejä, eikä syyttä.  Tuo kokemus näyttää jättäneen jälkensä jokaiseen, joka on noita ikivanhoja polkuja tallannut.  Yksi toistuva ajatus kokemuksistaan kirjoittaneilla on, että polun kulkeminen on yhtä tärkeää, jopa tärkeämpää, kuin päämäärän saavuttaminen.  Kun olet polulla, olet jo sisällä siinä, mitä kohti olet kulkemassa.  Vaellus voi jäädä kesken ja katedraali näkemättä, mutta matka on tehnyt tehtävänsä.

Tämä bloggaaminen on ollut omanlaisensa vaellus.  Kun Santiagon poluilla jalkojen työ vapautti ajatuksen virtaamaan, tässä sormet tekevät työtä ajatusten tahtiin ja luovat niille konkreettisen muodon kirjaimina ja sanoina.  Kirjoitettuaan tietää, mitä on ajatellut.  Ja tällä kertaa kirjoitukset ovat enimmäkseen kertoneet siitä, mitä päässäni on liikkunut sen jälkeen, kun suljin koulun oven takanani lopullisesti.

Jokainen teksti on merkinnyt etenemistä uuden elämänvaiheen hyväksymisessä.  En ehkä ole vielä aivan perillä siinä mielessä, että olisin täysin sinut eläkeläisyyteni kanssa.  Koen vain, että tätä aihepiiriä ei enää tarvitse pyöritellä mielessään eikä purkaa sanoiksi.  On aika siirtyä muihin tuumailuihin.

En ole perillä siinäkään mielessä, että tekstien määrän perusteella blogini ei ole vielä päätöksessään.  Tähän blogiin oli tarkoitukseni kirjoittaa 99 tekstiä, sama määrä kuin Open viimeinen vuosi -kokoelmaan.  Siis yhtä vaille sata. Sata edustaa mielestäni jotenkin täydellisempää kuin 99.  Se sopii ajatusmaailmaani oikein hyvin.  Asioita voi tehdä satasella, mutta täydellisyysvaatimus nostaa aina kapinamielen.  Tekemisen ilo ja rentous säilyvät, kun jo lähtökohtaisesti sallii itselleen rimanalitukset.

Suunnitelmana oli siis kirjoittaa 99 tekstiä ja tuon määrän kirjoittaminen olisi tällä kertaa se täydellinen suoritus.  Teksti, jota nyt kirjoitan, on 98., ja näyttää kovasti siltä, että se on tämän sarjan viimeinen.  Päämäärä jää saavuttamatta, mutta vaellus on tehnyt tehtävänsä.

Tällä hetkellä näen itseni ihmisenä, jonka ikä karttuu ja vanhuus on lähempänä kuin nuoruus.  Samalla koen, että minulla on vielä paljon tehtävää tässä maailmassa.  Rajoittunut ja edelleen rajoittuvakin elämä voi olla rikasta.  On opittava terästämään katsettaan.  Pitää oppia näkemään se, mitä on, sen sijaan, että haikailisi johonkin mitä ei enää ole.  Ja unelmointia voi treenailla viimeiseen hengenvetoon asti.

Kirjoittamista aion jatkaa , mutta aihe vaihtuu.  Olen alkanut kaivata taas reiluksi kymmeneksi vuodeksi hylkäämäni Maxin (Scheler) seuraan.  Hänen saksankieliset tekstinsä ovat haastavia, jopa siinä määrin, että emeritus professori Timo Airaksinen tuhahti minulle filosofian graduseminaarissa: -Jos joku tosissaan rupeaa niihin perehtymään, se on hänen ongelmansa.

Max ilmaisee ajatuksiaan todellakin vaikeasti, usean rivin pituisilla virkkeillä ja monipolvisesti.  Sitten kun kulloisenkin idean kovan ajatustyön kautta löytää, on riemu katossa.  Sitä vaivaa ja iloa haluaisin taas päästä kokemaan, joten saattaa olla, että ryhdyn pitkästä aikaa istumaan iltoja Maxin kanssa.  Muitakin ideoita vilisee villisti päässäni.  Nyt on parasta ottaa aikaa sen vilinän järjestämiseen.

Tässä on taas kiitoksen paikka.  Kuten olen aiemmin todennut, asioiden jakaminen on tapani elää ja ymmärtää elämää.  Kiitos, että otit jakamani vastaan.  Toivon, että matka, jota olet kulkenut kanssani, olisi ollut jollakin tavalla antoisa.  Sitten toivotan vielä parasta mitä tiedän, siunausta päiviisi ja öihisi.  Sehän tarkoittaa elämää, josta ei puutu valon eikä pimeyden siunauksia, ei kylläisyyden eikä nälän, ei yksinäisyyden eikä yhteyden, ei voiton eikä tappion, ei saamisen eikä luopumisen, ei kiireen eikä levon, ei ilon eikä surun siunauksia.  Se on täyttä elämää, sitä sinulle toivon ja sitä toivon itselleni.

Palasimme pikkutunneilla tänä aamuna Santiagon vaellusmatkalta.  Perinteiseen tapaan ruisleipä ja juhlamokka maistuivat, samoin uni omassa vuoteessa oman kullan kupeessa.

Heti aamulla herättyäni kävin kiertelemässä pihamaan.  Erityisesti minua kiinnosti, miten runkoruusu voi.  Näky oli ilahduttava. Kaikki nuput olivat auenneet, ja aikaisemmin auenneissa kukinnoissa olivat vielä terälehdet tallella.  Ilokseni myös koko kesän kukkimatta mököttänyt kärhö oli ruvennut lopulta kukkimaan.  Muutama vaaleansininen kaunistus näkyi jo kirjaviksi muuttuneiden lehtien joukossa.

Pihaa kierrellessäni löysin kuusiaidan alta muutamia rouskuja, jotka pilkoin ja ryöppäsin.  Juuri sopiva määrä sienisalaatiksi kahden hengen aterialle.  Muutama pensasmustikkakin odotti vielä ottajaansa. Kotipiha, aarreaitta ja kauneuden kehto,  kuntosalikin silloin, kun talikkoa, sahaa tai lumikolaa tarvitaan.  Mukavaa reissun jälkeen tallustella sen pintaa pitkin.

Ajatus viihtyi kuitenkin enimmäkseen vielä viime viikossa, Galician rehevissä metsissä, kodikkaissa kylissä ja kaupunkien meluisilla kaduilla.  Muistia virkisti vasen polveni, joka ei vieläkään tykännyt, kun yritin kyykistellä matalimpia kukkia siistimään.

Tui, Porriño, Pontevedra, Caldas de Reis, Padrón, Santiago de Compostela.  Joillekin riitti yksi kerta. Minä en taida tyytyä siihen, olkoonkin, että polvea kolottaa ja muistissa ovat matkan vaivat muutenkin.

Mielessä ovat pyörineet pitkin päivää suunnitelmat seuraavasta vaelluksesta samalla reitillä.  Sen voisin tehdä lähivuosina, jos Luoja suo ikää ja terveyttä.  Jakaisin matkan vain pienempiin osiin, kuin viime viikon vaelluksella.

Viime tiistain 37 kilometriä oli hieno taival.  Oli upeaa hotellille tullessa tajuta, että matka tuli tehtyä ihan omin jaloin.  Se oli kuitenkin selvästi liian suuri rasitus, kun jäsenissä painoi edellisen päivän patikka, ja seuraavat kolme päivää piti vielä jaksaa samoilla nivelillä ja lihaksilla.  Lyhyemmät matkat ja enemmän lepoa tuntuisi hyvältä. Järjettömyyksiin taipuvaiselle ihmiselle pyörät tai kiskot eivät ole todellinen vaihtoehto. Silloin matka pitää suunnitella etukäteen järkeväksi.

Teinkin jo päätöksen, että kokeilen kotimaassa viikon rupeamaa, jonka aikana kävelen päivittäin 20 – 24 kilometriä.  Se tuntuisi tämän ikäiselle ihmiselle sopivalta päivätahdilta.  Jos kokeilu onnistuu, ryhdyn tosissani suunnittelemaan omatoimimatkaa Portugalin reitille.

Mikä vaeltamisessa vetää milloin Eilatin vuorille, milloin Punkaharjun harjumaisemaan tai tällä kertaa Espanjaan? Kuulun joukkoon, jolle fyysinen rasitus tuottaa mielihyvää.  Lienen siis endorfiinikoukussa.

Olen myös koukussa asioiden jauhamiseen.  Minulla on kova tarve sanoittaa kokemuksiani, käsitteellistää mennyttä sekä luoda toiveikkaita ja usein yliampuvan positiivisia kuvia tulevaisuudesta.

Yöllä vuoteella valvoessa, kun liike on minimissään, pää tuottaa vain sekasortoisia ajatuksenpalasia, pelkoa ja mitättömyydentunteita.  Mekaanisessa liikkeessä ajatukset tuntuvat järjestyvän, ja oma elämä, jopa koko universumin elämä, näyttää mielekkäältä.  Max Scheler sanoisi, että vaeltajan ajatuksissa sekä mikrokosmoksen että makrokosmoksen arvot asettuvat niille ominaiseen järjestykseen.

Liikkuessa myös itseluottamus kasvaa, ja toiveikkuuden tunnetilassa on helppoa katsoa huomiseen.  Juuri tuon toiveikkuuden säilyttääksemme  päätimme alun perin matkakumppanini kanssa lähteä Santiagon vaellukselle.  Tiesimme, että työelämästä pois siirtyminen ei tule olemaan helppoa, ja tulevaisuuden näkeminen valoisana ja houkuttelevana vaatii päättäväistä ajatustyötä inspiroivassa ympäristössä.

Emme pettyneet odotuksissamme. Ainakin itse katselen tällä hetkellä luottavaisena tuleviin päiviin. Odotan uteliaana, mitä ne tuovat tullessaan.

Vietimme kotiinpaluuta edeltävän päivän Pyhän Jaakon kaupungissa.  Paikka on saanut lisänimensä de Compostela hyvin sykähdyttävällä tavalla.

Teimme opastetun kierroksen kaupungilla, ja oppaamme kertoi, että paikalla oli ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella elänyt erakko, joka vietti päivänsä yksinäisyydessä rukoillen ja mietiskellen.  Eräänä yönä hänen mietiskelynsä oli keskeytynyt erikoisesta syystä.  Taivaalla oli näkynyt valtaisa rykelmä tähdenlentoja.

Tähtinäky teki mietiskelijään niin suuren vaikutuksen, että hän jätti erakkomajansa ja suuntasi paikallisen piispan puheille kertomaan tapahtuneesta.  Piispa tuli joukkoineen paikalle tutkimaan asiaa, ja apostoli Jaakobin oletettu hauta löytyi.  Kaikista maailman Santiagoista tämä kaupunki on siis tähtien paikka, Santiago de Compostela.

Kaupunkikierroksen jälkeen menimme jonottamaan pääsyä pyhiinvaeltajien messuun.  Kaikkien katedraaliin pyrkineiden laukut tarkastettiin ja rinkan kanssa sisään pyrkivät käännytettiin ovelta.  Maailma on toden totta muuttunut, kirkkoonkin voit mennä turvallisin mielin vasta, kun on varmistettu, ettet itse tai joku muu ole menossa sinne katalissa aikeissa.

Katedraalin kaikki istumapaikat olivat jo täynnä, kun pääsimme sisälle, ja messun alkuun oli vielä vartin verran aikaa.  Sain onneksi seinänvieruspaikan, jossa saatoin nojautua viileää kiviseinää vasten seisoessani tuon vajaan tunnin palveluksen ajan.

Pienestä asti kirkoissa istuneena ja lukiolatinan lukijana tunnistin jotenkuten messun eri osia ja pystyin mielessäni osallistumaan isämeitään sekä hyräilemään messusävelmiä.  Vaeltajan jalat olisivat kuitenkin kaivanneet lepoa, joten iso osa ajasta tuli hartaasti keskityttyä omiin varpaisiin ja jalkapöydän arkoihin paikkoihin.

Heti messun jälkeen meitä kohtasi täydellinen yllätys.  Kirkon sivuovelle oli kokoontunut valtava määrä kansaa lippujen ja banderollien kanssa.  Isossa, keltaisessa lakanassa luki mustin ja punaisin kirjaimin ”Caliza, Catalunya independencia”.   Katalonian rinnalla siis myös Calicia on pyrkimässä irti emämaastaan – ja tämä pyrkimys ilmaistiin tuossa kirkon rappusilla ja sinne johtavilla kaduilla huumaavan voimakkaasti.  Iskulauseita hoettiin ja laulunpätkiä laulettiin sellaisella voimalla, että kaupungin vanhat muuritkin tuntuivat vapisevan.

Maailma on myllerryksessä isoissa ja pienissä mittasuhteissa.  Matkakumppanini kanssa totesimme, että tässä emme pysty tekemään asioiden hyväksi mitään, joten siirryimme tuliaisostoksille.

Olin jo aiemmin matkan aikana ilahduttanut itseäni hankkimalla Velvet (siis ihan totta Velvet, joskin nimi oli vain mainostemppu) – nimisestä  liikkeestä itselleni ”jotain pientä”, kuten meillä naisilla on tapana sanoa.  Nyt oli puolison ja lastenlasten tuliaisten vuoro.

Aivan erityisellä ilolla ja hellyydellä pakkasin laukkuuni neljä paikallista muistoesinettä, enkelikelloa, joilla on kaunis tarina taustalla.  Ne ovat pyöreitä filigaanityyliin tehtyjä palloja, jotka helisevät hyvin hennosti heilutettaessa.  Tuon pienen äänen kerrotaan kutsuvan enkelit paikalle suojelemaan kellon kantajaa.

Kaupoissa pyörimisen jälkeen söimme vielä runsaan illallisen ja muistelimme matkan vaivoja.  Kyllä me jonkinlaisia sankareita koemme olevamme, ainakin oman elämämme sankareita.  Mitä tuota muuta tavallisen ihmisen tarvitseekaan olla.

Saavuimme eilen perille Santiagoon 27 kilometrin vaelluksen jälkeen.  Odotin lähes malttamattomana illallisen jälkeistä kirjoitushetkeä käydäkseni läpi tunnelmiani lähes 130 kilometrin patikoinnin tultua onnellisesti päätökseen.  Pettymys olikin suuri, kun aiemminkin temppuillut hiireni kieltäytyi kokonaan palvelemasta, ja jouduin jättämään bloggaamisen sikseen.

Vaelsimme siis eilen Padrónin kaupungista Santiago de Compostelaan.  Viimeinen vaelluspäivä alkoi kevyessä tihkusateessa, horisontissa kumpuilevien vuorten huiput olivat sumupilvien peitossa ja kostea ilma voiteli niin keuhkoja kuin kasvojen ihoa.  Reppuselkäiset matkaajat näyttivät sadeviittojensa alla olevan vielä väsyneempiä ja pahemmin kumarassa kuin todellisuudessa olivatkaan.

Sää muuttui jo varhain aamupäivän puolella lähes helteiseksi.  Juomaa kului, vaikka kävelemisen tahti oli pidettävä maltillisena.  Matkasimme viiden hengen porukalla, välillä niitä näitä jutellen, välillä hiljaa puurtaen.  Jokainen oli taakse jääneistä päivistä väsynyt, ja jokaisella oli joku vaiva jossain päin kehoa, joten urhoollisuuskisaan ei tarvinnut onneksi ryhtyä.  Aika usein toistui raskaasti huokaistu kysymys jäljellä olevista kilometreistä.

Kaksi kolmannesta matkasta oli jalkoja rasittavaa asfalttia tai kiveystä, useimmiten auringon paahteessa, joten metsäpolulle pääseminen oli aina suuren riemun aihe.  Metsätaipaleet olivat myös varjoisia ja hiljaisia, vain muutama lintu viserteli siellä täällä.

Kaupunkia lähestyessämme poikkesimme maitokahveille tien varren kahvilaan.  Kuinkahan mones kerta lieneekään ollut tämän reissun aikana, kun pienet asiat nostivat mielialan hetkessä korkealle.  Café con leche sekä sitä valmistaneen ja tarjoilleen ihmisen hymyilevä ystävällisyys riittivät tällä kertaa.

Pyhiinvaelluksen traditioon kuuluu, että vaeltajat suuntaavat Santiagon kaupungissa aluksi simpukoin ja nuolin merkittyä tietä katedraalille.  Oli sykähdyttävää  kääntyä polun mutkasta paikkaan, josta tuon vanhimmilta osiltaan lähes tuhat vuotta vanhan rakennuksen kaksi suippoa tornia ilmestyivät näkyviin.  Perille oli siinä vaiheessa vielä hikinen, yli seitsemän kilometrin taival.

Kun lopulta saavutimme vanhan kaupungin ja katedraalin laajan, reppu- ja rinkkaselkäisiä vilisevän aukion, oli tunne epätodellinen.  Nyt on reissu tehty ja ollaan määränpäässä.  Tätä hetkeä ja hetkiä sitä edeltäneeltä viikolta tullaan vielä usein muistelemaan.

Majoituimme viihtyisään ja siistiin hotelliin pienen matkan päähän katedraalista.  Illallisella vihannesterriini, valkosipulikana ja jälkiruokana tarjoiltu juustokakku sekä kahvi maistuivat väsyneelle väelle.  Ehkä unikin maistui useimmille.  Itse pyöriskelin valveilla lakon tehnyttä hiirtäni vihaisesti mulkoillen, ja lopulta nukahdettuani säpsähtelin hereille useita kertoja ennen aamua.

Tänään tutustuimme oppaan johdolla kaupunkiin ja sen historiaan, osallistuimme pyhiinvaeltajien messuun sekä kiertelimme kaupungilla.  Yllätyskin päivään liittyi.  Niistä kerron vasta huomenna.

Jos hiireni teki lakon, miten on mahdollista, että tein tämän tekstin?  Santiago de Compostela on korkeasta, yli tuhannen vuoden iästään huolimatta moderni ja aikaansa seuraava kaupunki.  Aivan vanhan kaupungin kupeesta löytyi hiirikauppa, ja niin alkoivat sormet kaupunkikierroksen jälkeen taas naputella.

Kuulemani mukaan kolmas vaelluspäivä on aina vaikein.  Meillä tämä oli neljäs, ja kyllä tämä oli tähän mennessä ylivoimaisesti rankin.  Rakkulat varpaassa hoituivat varvasvillalla, mutta muuten keho oli aamusta alkaen kuin piesty.  Olen laiminlyönyt selkäjumpat lauantain jälkeen, ja niinpä ristiselkäkin alkoi jo eilen oireilla ja tänään sen kanssa oli todella vaikeaa.

Samalla kun kehon tuntemukset olivat pahimmillaan, vaellusreitti antoi parastaan.  Aivan aluksi ylitimme Calais de Reis’stä  lähtiessämme Ulla-nimisen joen kaunista kivisiltaa pitkin.  Vesi oli siinäkin vähissä, mutta vielä se ilahduttavasti virtasi.  Rohkaisevaa.

Kaupungin jälkeen saimme vaeltaa aina Padronin kaupungin rajoille asti metsien ja peltojen keskellä.  Uuvuttavat nousut ja reisiin ottavat laskut vuorottelivat.  Aurinko paistoi aivan aamusta alkaen.  Hiki virtasi, mutta tuuli kävi reippaasti, joten olo ei missään vaiheessa tuntunut tukahduttavalta.

Tiellä oli vuodenaikaan nähden runsaasti kulkijoita, ainakin tanskalaisia ja irlantilaisia meidän suomalaisten lisäksi.  Iloinen puheensorina, välillä myös irlantilainen laulu, siivitti askellustamme.

Kuljimme maaseudulla, joten polun varteen osui useita maissi- ja viiniviljelmiä.  Viljelijät olivat jättäneet, luultavasti tarkoituksella, polun varteen osan sadosta keräämättä, ja saimme popsia makeita rypäleitä välipalaksi.

Osalla tiloista oli myös kotieläimiä.  Erään tilan kohdalla kuulimme äänekästä kanojen kotkotusta ja kukon kieuntaa, ja äänet paikantuivat muovilla päällystettyyn koppiin.  Arvattavasti kanaparoilla oli tuolla muovitalossaan tukalat oltavat auringon porottaessa täydeltä terältä.  Aloimme jo suunnitella niiden vapauttamista, mutta tarkemmin harkittuamme jätimme kuitenkin tuon operaation suorittamatta.  Kyllä Suomelle riittää kettutyttöjen luoma eläinystävien maine, ei siinä enää kanamummoja tarvita.

Seudulla asuva Maria, bussikuskimme puoliso, lyöttäytyi seuraamme puolessa matkassa.  Häneltä saimme tietää monia kiinnostavia asioita espanjalaisesta elämäntyylistä ja asioista, jotka tässä maassa huolestuttavat tällä hetkellä.

Maria oli sitä mieltä, että lapsille on vahingollista saada niin paljon kaikkea työtä tekemättä ja ponnistelematta.  Häntä myös huolestuttivat maailman kiihkeä muutosrytmi ja tulevaisuuden ennustamattomuus sekä some-maailman vaarat.  Eipä siinä muuta voinut, kuin todeta, että samat ovat huolenaiheet meillä Suomessakin.

Perillä Padronissa majoituimme 12 vuotta sitten hotelliksi saneerattuun,  entiseen Santiago de Compostelan piispojen kesäasuntoon.  Totesimme illalliselle mennessämme, että oikeastaan tämä hotelli on täysin sopimaton pyhiinvaeltajille.  Huoneet ovat ylelliset ja tilavat, uima-allas sijaitsee ulkoilmassa kauniin maiseman ympäröimänä, ja koko hotelli ympäristöineen on kerrassaan upea.  Ensimmäiset Jaakon poluilla kulkijat tuskin olisivat silmiään uskoneet, jos olisivat päässeet kurkistamaan majapaikkaamme, illallistarjoilusta puhumattakaan.

Meistä nykypäivän vaeltajista ei ehkä voisikaan käyttää sanontaa pyhiinvaeltajat.  Olemme vain ikivanhan tien kulkijoita.  Yhtenä näistä tavallisista kulkijoista voin kuitenkin todeta, että jollakin tutkimattomalla tavalla pyhyys on vaeltanut minuun metsien siimeksessä, peltoaukeiden raikkaissa tuulissa ja kirkkojen penkeissä, jopa jäsenten kolotuksissa ja kivuissa.   Samaa ovat sanoneet muutamat muutkin.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa blogiteksti erikseen toisesta vaelluspäivästä.  Aloitinkin eilen illalla, mutta siinähän kävi niin kuin monesti ruudun äärellä käy, pää alkoi nuokahdella, sanat jäivät kesken ja ajatus pätki.  Uni voitti ja teksti jäi tekemättä.  Ei oikeastaan mikään ihme, sillä eilisen vaelluksen kilometrimääräksi selvisi lopulta 37.  Alun perin ohjelmassa oli mainittu 32 kilometriä, opas arveli aamulla lähtiessämme, että kyllä se on kuitenkin 36.  Porukka mittaili sitten omilla askelmittareillaan matkaa, ja enimmillään se näytti olevan 40, vähimmillään tuo 37 kilometriä.

Vaelsimme Porriñosta Redondelan kautta Pontevedraan.  Kaksi kolmannesta matkasta oli tällä kertaa kovalla alustalla kulkemista, enimmäkseen asfalttiteitä, jotka kulkivat kaupunkien ja kylien halki.  Korkeimmillaan olimme 235 metrin korkeudessa Monte Comedon huipulla huikeita maisemia ihastelemassa ja alimmillaan marssimme Atlantin rannan tuntumassa Arcadessa.

Alkumatkan kuljin kertyneitä kilometrejä laskien. Redondelan kaupunkivilinän jälkeen tajusin ohittaneemme puolivälin, ja siitä alkaen laskin jäljellä olevaa matkaa.  Tiesin, että kymmenen kilometriä ennen määränpäätämme Pontevedran kaupunkia bussi olisi odottamassa mahdollisia kyytiin tulijoita.  Ajatus periksi antamisen mahdollisuudesta rauhoitti mieltä, vaikka ei poistanutkaan keskimmäisen varpaan kirvelevää rakkulaa.

Yllättäen bussi olikin odottamassa jo aikaisemmin, ja opas ilmoitti perille olevan 14 kilometriä.  Se tuntui meistä todella lyhyeltä kipaisulta, ja tunsimme saavamme ylimääräisen annoksen energiaa.  Ei puhettakaan, että olisimme siirtyneet pyörien päälle. 20 hengen porukasta seitsemän vaivat olivat niin hankalia, että he käyttivät hyväkseen mahdollisuuden matkustaa loppumatka bussilla.

Jatkossa psyykkasin itseäni jaksamaan kuvittelemalla kotimaisemien tavallisimpia lenkkejä ja sitä, miten vaivattomasti ja nopeasti ne sujuivatkaan.  Kieltäydyin muistamasta jo marssittuja metrejä.

Loputtomasti tätä itsensä tsemppaamista ei pystynyt tekemään, ja olikin olennaisen tärkeää kulkea kolmen muun kanssa kimpassa.  Siinä jokainen vuorollaan töni toisia eteenpäin, ja päivävaelluksen loppua kohti ponnistellessamme huumori alkoi olla yhä tärkeämpi tekijä selviytymisessämme.

Laskimme leikkiä kävelytyyleistä, jotka totta tosiaan olivat kokeneet melkoisen muutoksen aamun ensimmäisistä ylämäkien kiipeämisistä ja alas laskeutumisista.  Hauskaa oli myös selittää kehitystä, joka tapahtui puskaan poikkeamisten yhteydessä asian toimittamisen tekniikoissa.  Yleinen tendenssi tuntui olevan, että alussa vallalla ollut syvä kyykky kehittyi yhä suoravartaloisemmaksi ollen aivan loppuvaiheessa lähes täysin suora.  Piti varmistua siitä, että ei pyllähtänyt piikkisten karhunvatukan varsien päälle.

Perille Pontevedraan saapuessamme koimme monta taivaallista hetkeä.  Ensimmäinen oli kuumottavien jalkojen vapauttaminen sukkien ja kenkien hikisestä vankilasta, toinen suihkuun pääseminen ja kolmas retkahtaminen vuoteelle puhtaissa ja kuivissa vaatteissa.  Erityisen taivaallista ei ollut vuoteelta nouseminen ja illalliselle raahautuminen, mutta kohtalotovereiden tapaaminen ja kokemusten vaihtaminen ruokapöydän äärellä palkitsi vaivan.

Tänään kuljimme 22 kilometrin matkan Pontevedrasta Caldas de Reis’iin.  Kulku oli hämmästyttävän vaivatonta, vaikka monenlaista kolotusta ja kirvelyä esiintyikin siellä ja täällä kehon eri osissa.  Matkakumppaneiden kanssa harjoittelimmekin tulevaisuutta varten esittelemällä vuorotellen toinen toisillemme vaivojemme laatua ja vakavuutta.

Varpaani rakkula teki tänään ilkeän tempun.  Sain sen aamulla rakkulalaastarilla kuriin, mutta sepä oli vain siirtynyt vähän ylemmäksi.  Onneksi matkakumppanilla oli varvasvillaa, jota kokeilin perille päästyämme.  Sen avulla varpaan kirvely unohtui, ja aikaa jäi muiden vaivojen voivottelulle.

Että kannattiko lähteä tällaiseen masokistiseen touhuun?  Kyllä kannatti.  ”Jalat rukoilevat”, ja samalla kun keho vähän kärsii, mieli kevenee.

Aamu koitti, mutta ei ihan heti valjennut.  Läntisen Espanjan pikkukaupunki Tui heräili maanantaihin paksun pilvipeitteen alla ja ilma oli sumusta kostea.  Ensimmäinen varsinainen vaelluspäivämme Camino Portuguesellä oli alkamassa.  Yö kaupungissa oli ollut hiljainen, olimme matkasta ja Tuin nähtävyyksillä kiertelyistä väsyneinä nukkuneet pitkään ja sikeästi, joten vaellusinto oli korkealla.

Suunnittelimme syövämme tukevan aamiaisen hotellin noutopöydästä.  Hämmästyksemme olikin melkoinen, kun meidät ohjattiin aamiaishuoneen ohi erilliseen kabinettiin, jossa tarjolla oli vain Continental breakfast, eli kahvia, hilloleipä sekä makea croissant.

Hyvin pääsimme liikkeelle kevyilläkin eväillä.  Saatuamme pyhiinvaeltajan passimme ja niihin ensimmäiset leimat Tuin upeasta katedraalista lähdimme seuraamaan nuolin ja simpukoin merkittyä tietä.  Alkumatkan kuljimme Tuin historiallisen kaupunginosan kivikatuja ja harjaannutimme katsettamme löytämään katuun, pylväisiin, seiniin tai aitauksiin merkityt simpukat ja nuolet.  Nopeasti huomasimme, että reitti on todella hyvin merkitty, ja vain hyvin hajamielinen kävelijä voi siltä eksyä.

Vaellus halkoi muutamia tiiviisti rakennettuja kyliä ja pikkukaupunkeja mutta kulki enimmäkseen hiljaisilla metsäpoluilla ja hiekkateillä Louro-joen laaksoa myötäillen.  Ystävällinen ilmapiiri ympäröin vaeltajia, ”Hola!” ja ”Buen camino!” kaikuivat korvissa sieltä ja täältä niin paikallisten ihmisten parissa kuin muita Santiagoon pyrkiviä kohdatessa.

Vaellus muuttui puolen päivän aikoihin raskaammaksi auringon alkaessa porottaa ja lämpötilan noustessa hellelukemia hipomaan.  Pysähdyimme lampaiden ja muiden vaeltajien seurassa korvaamaan aamiaisen puutteita nauttimallä chorizo-makkaroita ja sämpylöitä.

Kanssamme samaa päivämatkaa kulki viiden espanjalaisnuoren seurue, jonka iloinen hauskanpito sai taas ajattelemaan aurinkoisesti maailman tulevaisuudesta.  Ainoastaan se vähän harmitti, että heidän sattuessa samalle paikalle lintujen kuulas laulu lakkasi kuulumasta.

Mäkien päältä sai ihailla Leonin vuorijonon jykeviä huippuja.  Alhaalla laakson siimeksessä joen kirkas vesi virtaili rauhallisesti. Joissakin kohdin oli pieniä koskia ja laajempia suvantopaikkoja.  Kuivan kesän jäljiltä joessa oli vettä ainoastaan parikymmentä senttiä, ja monin paikoin sen uoma oli vain osittain veden peitossa.  Vaikka en toivo sadetta vaelluksemme ajaksi, suhtautuisin siihen ehkä aika ymmärtäväisesti, sillä seutu tarvitsee selvästi vettä.

Tämän päivän vaellus päättyi Porriñoon.  Ihmettelimme juhlavaloin koristeltuja katuja ja karnevaalitunnelmaa.  Ilmeni, että menossa oli paikallinen juhlapäivä.  Sen nimeksi ihmiset mainitsivat ”Kristus-juhla”.  Tarkemmassa selvittelyssä ilmeni, että juhlaa vietetään kokonainen viikko.  Hotellimme sattuu sijaitsemaan varsinaisen juhlapaikan, pienen kappelin vieressä.

Kiertelimme katselemassa juhlintaa.  Ihmisiä parveili ostamassa tuoreita churroja ja hattaroita, väki kokoontui kappelin eteen torvisoittoa kuuntelemaan ja seurustelemaan.  Jotkut olivat syventyneinä hartaaseen rukoukseen kappelin sisällä, melu ei näyttänyt häiritsevän heitä millään tavalla. Kadut kaikkiin suuntiin oli koristeltu juhlavaloin, ja paikallinen Lidl oli juhlan takia suljettu.

Juhlapaikkoja kierrellessäni ajattelin, että kyllä tästä voisi ottaa oppia.  Ihmiset iloisesti yhdessä ja kaikki ikäluokat otettu huomioon.

Erinomaisen illallisen jälkeen olemme nyt käymässä levolle.  Tänään kilometrejä kertyi vain 20.  Huomenna on tarkoitus edetä Pontevedraan, jonne on matkaa reilut 35 kilometriä.  Saa nähdä vieläkö jaksamme loppumatkasta jutella syntyjä syviä, kuten tänään, vai kuluvatko viimeiset tallaamiset hiljaisuuden vallitessa.

Laukku pakattu.  Sitten tulee matkakumppani paikalle, ja alkaa pakatun purkaminen.  Laitanko tuon paidan kuitenkin pois ja toisen tilalle, ehkä sittenkin pitkiäkin lahkeita ja hihoja? Kaverilla ei ole huiveja ja minulla kolme, yksi hänelle ja yksi takaisin kaappiin.  Entä kengät, kuinka monet ja mitä sorttia? Pitääkö illallisia varten olla kovinkin juhlallista mukana?  Varmaan noita sukkia sittenkin liikaa, toisaalta eivät vie tilaa, olkoot.

Lopulta viimeisetkin lisäykset ja poistamiset tehty,  ja vyö kiinnitetty laukun ympärille.  Mukaan tulee siis matkalaukku, ei rinkkaa.  Matka on niitä mukavuudenhaluisille henkilöille suunniteltuja reissuja, joilla matkatavarat kulkevat bussissa määräpaikasta toiseen.  Vaeltajilla on vain päivän mittaan tarvittavat tarvikkeet repussa.  Matkanjohtaja kulkee mukana,  matkan varrella pysähdytään yhdessä pitämään evästaukoja  ja illallinen syödään samassa pöydässä.

Perinteisesti näillä vaelluksilla on yövytty majataloissa, refugioissa.  Niissä samassa huoneessa majoittuu useita henkilöitä, ja vaeltajat saavat valita vuodepaikkansa saapumisjärjestyksessä.  Me majoitumme hotelleissa kahden hengen huoneissa.

Jostakin syystä ärsyttää itseä tämä avuttomaksi heittäytyminen.  Että ei uskallakaan lähteä reissuun noin vain rinkka selässä ja päivätaipaleita sen paremmin suunnittelematta.  Seikkailu on ollut nuoresta asti verissä.  Nyt seikkailusta käy tämä, että lähtee toisen suunnittelemalle reissulle.  Ja sitäkin jännittää.

Vuosisatoja sitten ihmiset kulkivat samaan kohteeseen pyhän Jaakon teitä eri puolilta Eurooppaa, vanhimmat reitit ovat olleet käytössä ainakin tuhannen vuoden ajan.   Suomestakin on kuljettu ensin Ranskaan ja sieltä vielä lähes 800 kilometrin matka Camino de Santiagoa pitkin määränpäähän, Santiago de Compostelaan.

Suosittu on ollut myös Portugalin kautta kulkeva Camino Portugues, jonka loppuosaa lähdemme huomenna kulkemaan lennettyämme ensin Frankfurtin kautta Portoon.

Reitillämme ei ole Pyreneillä kulkevan Ranskan reitin hankalia osuuksia.  Saamme kulkea suhteellisen helppokulkuisia polkuja ja teitä jokilaaksoissa ja mäenrinteillä.

Santiagoon kulkija saa pyhiinvaeltajan passin, johon matkan varrelta kerätään leimoja todistukseksi matkan tekemisestä.  Vanhan perinteen mukaan vaeltaja lupaa passin allekirjoittamalla ”kunnioittaa toisia pyhiinvaeltajia, paikallisia asukkaita ja kaikkia, jotka palvelevat pyhiinvaeltajia ja osoittavat heille laupeutta.”

Todistuksen vaelluksesta saa jokainen, joka on vaeltanut jalan tai ratsastanut vähintään viimeiset sata kilometriä apostoli Jaakobin haudalle.  Luvallista olisi myös ajaa polkupyörällä, jolloin vähimmäismatka on 200 kilometriä. Meille kilometrejä kertyy juuri nuo vaadittavat sata.

Meillä ei siis ole edessämme sankarillista raatamista vaativassa maastossa raskasta rinkkaa kantaen.  Emme joudu etsimään yösijaa majataloista ja sen löydettyämme asettumaan kerrossänkyihin lutikoiden ja täiden armoille.  Meillä on jopa mahdollisuus korvata kokonainen päivän taivallus bussimatkalla, jos emme jaksa kulkea jalan.  Samojen polkujen kulkija keskiajalta tuskin sallisi meidän kutsua itseämme pyhiinvaeltajiksi.

Jotain yhteistä meillä ja ”oikeilla” pyhiinvaeltajilla on.  Mekin etsimme sieluumme rauhaa, menneen taakse jättämisen onnea, armon valoa.  Haluamme jakaa elämän taakkoja kanssavaeltajien kanssa ja taas välillä vetäytyä askeltamaan yksin omien ajatustemme kanssa.  Mekin haluamme vaelluksemme päätteeksi kokoontua yhteen maailman eri kolkista tulleiden vaeltajien kanssa pyhiinvaeltajien messuun.  Samat reitit, samat toiveet.

Kun olin 12-vuotias neito, äiti virkkasi minulle vaaleanpunaisen vyöllisen mekon koulun kevätjuhlaan.  Itse maalasin edellisenä kesänä ostetut beigenväriset slingbackit samalla hempeällä värillä. Niistä tuli mielestäni vielä ihanammat, kuin ennen maalaamista.

Ihastukseni kenkiin oli alkanut jo vuosia aikaisemmin.  Pikkutyttönä rakastin korkokenkien kopinaa, ja tarkastelin ihastuneena meillä käyneiden rouvien ja neitien jalkoja.  Äidilläni ei ollut korkokenkiä, joten en päässy kokeilemaan sellaisia.

”Kaikki mulle heti” osattiin jo siihen aikaan.  Ja jos ei kukaan antanut, keinot kyllä keksittiin.

Hakkasin ruskeiden kesäsandaalien kantoihin rautanaulat.  Onneksi sandaaleissa oli tiukka kumipohja, ja onneksi olin silloin vielä reilusti alle kouluikäinen, eikä painoni riittänyt painamaan nauloja kantalappujen läpi kantapäihini, kun lähdin kävelemään tuunatuilla kengilläni. Kopsuttelin sitten valtaojan yli tehtyä lankkusiltaa edestakaisin nenä pystyssä ja takapuolta keikutellen.

Teinivuosina kenkäostokset olivat piinaava tapahtuma, sillä käsityksemme sopivista kengistä menivät lähes poikkeuksetta maksajan, äidin, kanssa ristiin.  Sain kyllä mieleiseni puserot, housut ja hameet, mutta kengät, niistä tuli aina erimielisyyttä.

Ratkaisin tässäkin tilanteessa asian itse.  Poimin puolukoita ja myin niitä niin paljon, että rahat riittivät uusiin kenkiin.  Ensimmäiset omilla rahoilla ostamani kengät olivat ruskeat vinyylisaappaat.  Kyllä olin niistä ylpeä!  Nokka oli pystyssä niidenkin kanssa kävellessä, mutta takapuolen keikuttelu ei kuulunut enää tyyliin.

Nyt katselisi äiti kenkiäni tyytyväisenä.  Kopisevia korkoja ja suippoja kärkiä löytyy kyllä, mutta enimmäkseen kaapin koristeina.  Sen sijaan käyttöön on ruvennut tulemaan tukevia pohjia ja leveitä lestejä.

Kengät, jotka minulla on juuri nyt mielessäni, edustavat kaikin puolin nykyistä kenkäihannettani.  Ne ovat tukevatekoiset, ruskeat nauhakengät, joissa on vähän varttakin.  Niillä ei ole tarkoitus keimailla, vaan kävellä.  Ne ovatkin vaelluskengät.

Teimme jo muutama vuosi sitten kurssikaverini kanssa suunnitelman, että karistamme työelämän pölyt jaloistamme kävelemällä.  Tuo kävely toteutuu muutaman päivän kuluttua.  Teemme viikon vaelluksen Santiago de Compostelan vuosisatoja vanhalla pyhiinvaellusreitillä.

Kun aloitin tämän blogin pitämisen, päätin, että kirjoitan yhtä monta tekstiä kuin kirjoitin viimeisestä työvuodestani kertovaan blogiin, siis 99.  Päätös antoi minulle projektiin ryhtyessäni tunteen, että olen tekemässä jotain, jolla on alku ja loppu.  Kaltaiselleni ihmiselle lopun tiedostaminen antaa tekemiseen pakottomuutta, rentoutta ja iloa, joita ilman en saisi mitään aikaan.

Tämän tekstin julkaisemisen jälkeen saavutan tuon lukeman yhdeksällä kirjoituksella. Ne kirjoitan siitä, millaisiin kokemuksiin ja ajatuksiin vaelluskenkäni tuolla simpukoin merkityllä reitillä minua kuljettavat.

Selailin taas tänään muutaman vuoden takaisia muistiinpanojani hyvin hämmentyneenä.  Olen todellakin työstänyt mielessäni eläkkeelle jäämistä ja vanhenemista ahkerasti.  Asia on ollut ajatuksissa melkoisena peikkona, positiivisia lauseita ei kirjoituksista juuri löydy.  Oikeastaan noiden tekstien kautta vasta tajuan, miten koville tämä uusi elämänvaihe on etukäteen ottanut. Tuumailuistani löytyy esimerkiksi tällainen pätkä:

”Minulla se oli nuorena sellainen tummanruskea leijonanharja, että oksat pois.  Mutta jo 24-vuotiaana kampaajalla ollessani kampaaja totesi, että täältä löytyi yksi harmaa, ja kysyi, että nypitäänkö pois.  Nyt hiukset ovat päälaelta ja sivuista jo täysin harmaat.   Se ei häiritse minua mitenkään.  Harmaa on kaunis väri.

Mielialan painuminen harmaan puolelle sen sijaan ei ainoastaan häiritse, se on pelottavaa.  Tulevaisuuden ajatteleminen ja kaikkien sen mukana tulevien mahdollisuuksien kuvitteleminen ei enää räjäytä päässä esille värikästä unelmaa, jota kohti on ihanaa ponnistella, ja jonka ilman muuta uskoo olevan tämän päivän todellisuutta parempi.

Ajatus elämästä päivä kerrallaan alkaa olla totta.  Ei siksi, että tätä elämänvaihetta ei muuten kestäisi, vaan siksi, että tulevaisuus ei jotenkin ole olemassa.  Mennyttäkään ei halua koko ajan muistella, se aika ei ole vielä.

Pitäisi oppia uusi suunta haaveille, kokonaan uusi tapa katsella tulevaa.  Mitä minusta vielä voisi tulla?  Niin, kyllä kai minusta vielä voisi tulla jotain muutakin kuin maailmaa naama nirpallaan kiertävä turisti tai oopperasta ja konserttisalista toiseen kiirehtivä kulttuurieläkeläinen.”

Nyt voisi tietysti sanoa, että tyhmää tuollainen etukäteen surkuttelu.  Itse en ajattele niin.  Luulen, että tie ikääntymisen ja oman yhteiskunnallisen roolin hyväksymiseen olisi kohdallani ollut joka tapauksessa vaikea.  Jos en olisi tehnyt sitä etukäteen, kävisin muutoksen kipuja läpi ehkä juuri nyt.

Oma kamppailunsa on ollut ulkonäkömuutosten hyväksyminen.  Enemmän kuin rypistymistä ja harmaantumista olen kuitenkin pelännyt merkityksettömyyden tunnetta. Se pelko on nyt onneksi osoittautunut turhaksi.

Ei ole tullut vielä vastaan päivää, jona olisin tuntenut olevani merkityksetön.  Alan olla aika varma, että sellaista ei tulekaan.  Toisaalta mielekästä tekemistä on jokaiselle päivälle enemmän kuin tarpeeksi, toisaalta myös ajatukseni merkityksellisyydestä on muuttunut.

Nuorena halusin maailmanparantajaksi. Nyt riittää, kun saan laittaa ruokaa ja leipoa läheisille, pelata sählyä lastenlasten kanssa, houkutella hymyn heistä pienimmän kasvoille, kerätä pari litraa mustikoita.  Tänään pidimme taas suomen puhumisen iltaa maahanmuuttajille, ja sekin tuntui todella tärkeältä puuhalta.

En parikymppisenä olisi voinut kuvitella, että tällainen elämä voisi mitenkään tuoda tyydytystä ja mielekkyyden tunnetta.  Ei se silloin olisi tuonutkaan eikä moneen vuosikymmeneen sen jälkeen.  Ei edes vielä viisi vuotta sitten, kun kirjoitin nuo alussa siteeraamani rivit.  Minusta on muutamassa vuodessa kasvanut pienen elämän eläjä enkä muuta kaipaa.