Päivän kuva

”Heikkoutesi on tärkein voimavarasi.” Kuulin tuon lauseen nuorena vaiheessa, jossa omaan itseen liittyvät epäilyt ja itsensä hyväksymisen vaikeudet olivat voimakkaimmillaan.  Se oli mielestäni hämmästyttävä väite. Osasin onnekseni kuitenkin ottaa siihen sisältyvän vahvan rohkaisun vakavasti, ja vuosien varrella olen usein palannut tuohon lauseeseen niin itseäni kuin ympärilläni olleita ihmisiä ajatellessani.  Tänään se tuli mieleen, kun puuhailin päivän neljän lapsenlapseni kanssa.

Yksi heistä kysyy lähes aina meille tullessaan, tai kun olen heitä heidän kodissaan hoitamassa, onko luvassa mitään herkkuja tällä kertaa.  Eikä se tietenkään ole mummo eikä mikään, joka ei tarjoile herkkuja lastenlapsille.  Tämä kyselijä on pienestä asti ollut kaikkein innokkain niitä myös nauttimaan.  Kakut, keksit ja karkit – niitä ei ikinä ole liikaa. Voisi ehkä sanoa, että hän on synnynnäisesti ahne.  Piirre on minun helppo tunnistaa, koska itselläni on sama ongelma.  Sen takia elämäni on ollut ainaista taistelua houkutuksia vastaan, ja kohtuudessa pysyminen on todellinen haaste.  Hieman aavistelen, että tämä lapsenlapseni joutuu kamppailemaan saman ongelman kanssa.  Asioilla on kuitenkin aina se toinenkin puoli.  Niin tälläkin.

Pelailimme aamupäivällä poutasäässä sulkapalloa, hypimme trampalla, ja kepparitouhuakin pääsin näkemään läheltä, kun lapset rakensivat esteradan ja laukkasivat ja ravasivat heppojensa kanssa ympäri pihaa.  Tämä mainitsemani lapsi teki kaikkea tuota ylivoimaisesti eniten, ei tarvinnut lepotaukoja eikä valittanut, vaikka sulkapallo kerta toisensa jälkeen putosi maahan vimmaisesta mailan heilutuksesta huolimatta, ja keppariradan esteistä osa tuotti lyhyille jaloille vaikeuksia.  Toiset pitivät palaveria ja tarjosivat hepoilleen apilaa radan mutkassa.  Samaan aikaan tämä punanaamainen puuskuttaja veteli pari ylimääräistä kierrosta.

Kun lounasaika alkoi lähestyä, ja lähdin sisälle valmistamaan ruokaa, lapsista juuri tämä syksyllä eskarin aloittava ahnehtija tuli mukaani.  Ennen kuin olin tajunnutkaan, hän jo oli kuorimassa ja paloittelemassa porkkanoita ja kurkkua.  Minun ei tarvinnut koskeakaan niihin, hän hoiteli ne jääkaapista pöytään.

Lounaan jälkeen lapsukainen korjasi nopeasti maidot jääkaappiin ja pyyhki pöydän.  Siinä touhutessaan hän ehti selostaa monta asiaa keittiön toiminnasta, uuden tiskirätin tarpeellisuudesta ja eri roskisten sisällöistä.  Kun aloin pohtia astianpesukoneen käynnistämistä, hän nappasi pesuainepurkin kaapista, ja kone saatiin käyntiin.

Väsymättömyys ja tekemisen huikea määrä on leimallista tuon pienen rehkijän otteille.  Hän on kyllä ahne kermakakulle, toffeelle ja muffinseille, mutta yhtä lailla hän ahnehtii myös tekemistä ja työtä.

Samanlaisen tarinan, vain eri ominaisuuksista, voisin kertoa jokaisesta lapsenlapsestani, samoin lapsistani, vanhemmistani, sisaruksistani, puolisostani.  Lapsenlapsista näkee sen valoisamman puolen vaivattomasti.  Samaa vaivattomuutta voisi harjoitella niiden ihmisten kohdalla, josta näkemys on yksipuolinen.

55 vuotta sitten elin viimeistä kesääni ennen koulua.  Sana, jonka olin satoja kertoja kuullut ennen tuota kesää, kuului nyt korviini entistä useammin. ”Syö kiltisti lautanen tyhjäksi”, ”Muista olla kiltti ukille”, ”Nyt kiltisti nukkumaan”.  Koulun alkaessa lasta kehotettiin olemaan kiltti koululainen, ”Siinäpä kiltti lapsi” oli lause, jonka kuuleminen toi kunniaa niin lapselle itselleen kuin hänen vanhemmilleen.

Nykysuomen sanakirja valottaa käsitettä ”kiltti” sanoilla kuuliainen, sävyisä, siivo ja hyvä. Meistä kasvatettiin siis kuuliaisia, sävyisiä ja siivoja sekä hyviä lapsia 1960-luvulla.  Eri asia on mitä meistä tuli, mutta noista kasvatuksen tavoitteista oltiin hyvin yksimielisiä ja ne koskivat niin käyttäytymistä kotona kuin koulussa, naapurissa, sukulaisten luona kyläillessä tai missä tahansa.  Jo tuolla vuosikymmenellä kiltteyskasvatusta kritisoitiin ja vähitellen siitä on tullut luonnehdinta, jolla on pikemmin kielteinen kuin myönteinen sävy.

Asiantuntijatasolla puhutaan nykyisin yleisesti jopa kiltin lapsen tai kiltin tytön syndroomasta.  Lueskelin asiaa koskevia nettisivuja, joista ei ole pulaa.  Yhdellä niistä todetaan muun muassa: ”Kiltti tyttö ei uskalla sanoa ei. Hän on tunnollinen, ymmärtäväinen ja avulias. Hän jää ylitöihin, tarjoutuu lapsenvahdiksi ja tiskaamaan, kun muut pitävät hauskaa. Hän ei sano poikkipuolista sanaa, ainakaan suoraan, vaikka vihan, kuten kaikkien muidenkin tunteiden ilmaiseminen on minuuden ja itsenäisyyden kehittymisen ehto.”  (https://www.astro.fi/forum/index.php?topic=23689.0;wap2).

Luonnollisesti vanhemmat huolestuvat tällaisessa keskusteluilmapiirissä, jos oma lapsi vaikuttaa ”liian kiltiltä” Keskustelua teeman ympärillä on käyty ja käydään verkossa eri foorumeilla (esim.  http://heliheiskanen.fi/tunne-ja-mieli-kiltin-tyton-syndrooma/  http://www.vauva.fi/keskustelu/3871521/ketju/lapsellani_on_kiltin_lapsen_syndrooma_mista_apua ).

Perusväite liiallisesta kiltteydestä puhuttaessa on, että kiltteyteen kasvatettu ihminen ei pitkällä tähtäimellä saavuta elämässään onnea tai menesty niin hyvin, kuin ihminen, joka tiedostaa tunteensa sekä tarpeensa, uskaltaa ilmaista ne ja pitää sopivalla tavalla puolensa.  Itse ajattelen, että näissä yhteyksissä sekoitetaan usein asioita toisiinsa ja tuloksena on sen takia paljon turhaa epävarmuutta niin kodeissa kuin kouluissakin.

Jos kiltteys tarkoittaa edellä mainitun sanakirjamääritelmän mukaisesti hyvyyttä, kuuliaisuutta, sävyisyyttä ja siivoa käytöstä, on vaikeaa nähdä sitä esteenä onnelle ja menestymiselle.  Pikemminkin päinvastoin.  Sama Nykysuomen sanakirja määrittelee menestymisen seuraavasti. ”elää, toimia, työskennellä (tms.) onnekkaasti, tuloksekkaasti, tulla hyvin toimeen, kehittyä edullisesti, edistyä, …” Eiköhän kiltillä ole tähän erinomaisen hyvät mahdollisuudet.  Onhan meillä tietysti esimerkkejä vähemmän kilteistä menestyjistä ihan maailmanpoliittisella tasolla, mutta olennaista onkin kysyä haluammeko lapsistamme Kim Jong Unin, Donald Trumpin tai Vladimir Putinin kaltaisia menestyjiä.  En minä ainakaan.

Jos pysymme edellä mainitussa määritelmässä, kiltteys ei tarkoita omien tunteiden ja tarpeiden sivuuttamista ja kyvyttömyyttä sanoa ei.  Kiltti ihminen sopeutuu sääntöihin, suostuu tekemään työtä yhteiseksi hyväksi ja huomioi ympärillään olevien ihmisten ja eläinten tarpeet.  Hän ei ole tahdoton muiden sätkynukke, joka tekee aina mitä sanotaan.  Kuuliaisuuskin on kuuliaisuutta tietyssä vastuuseen liittyvässä suhteessa, joka vallitsee lapsen ja hänen huoltajansa tai oppilaan ja hänen opettajansa välillä.  Ei kiltti lapsi kaikkia käskyjä tottele, sillä kiltiksi kasvattaminen ei tarkoita nujertamista, kuten usein tunnutaan ajattelevan.

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut elää kilttien ihmisten ympäröimänä ja että minut itseni on kasvatettu kiltiksi.  En pysty näkemään sen aiheuttaneen mitään haittaa sen enempää ihmissuhteissani kotona kuin jo taakse jääneessä työelämässä.  Onnea ja menestystä on ollut jopa yli oman tarpeen. Kiltimpikin olisin voinut olla aiheuttamatta sillä itselleni menetyksiä.  On mahdollista olla samanaikaisesti kiltti ja tahtova ihminen, joka kunnioittaa omia tunteitaan ja tarpeitaan.

Jyrkkä metsärinne.  Alhaalla laaksossa virtaa Porvoonjoki, itäisen Uudenmaan kaunistus ja ihmisten ilo.  Joen toisella puolella maa nousee vielä jyrkempänä, maa on kulunut pois ja suuri osa rinnettä on paljasta kalliota. Tällä puolella laaksoa sijaitsee Suomen laajin hiidenkirnuesiintymä.  Rinteessä on kolmatta kymmentä jäämassojen alla pyörineiden kivien muotoilemaa kuoppaa, kooltaan ja muodoltaan erilaisia, yli 10 000 vuotta sitten paikalleen muovautuneita.  Suurimmalle on annettu nimi Jättiläisen kuhnepytty.  Se on yli kymmenen metriä syvä ja useita metrejä leveä.  Tänään sen ympärillä kuhisee ihmisiä, samoin eri puolilla rinnettä.  Jokainen etsii itselleen sopivan paikan kannonnokasta tai sammaleiselta kiveltä.  Me löydämme omamme ylhäältä, kulun helpottamiseksi rakennetun portaikon alkupäästä.

Hiidenkirnujen synty, pyörrekiven pyöriminen kalliota vasten ja väsymättömän liikkeen voima, se miten kovaakin kovempi kallio joutuu luopumaan muodostaan, ihmeellisiä asioita.  Askolan seurakunnan papit lienevät aikojen saatossa pitäneet useitakin koskettavia saarnoja aiheesta.  Tänä päivänä minun mieleeni jäi pyörittämään omaa jälkeään eräs toinen asia.

Olemme hiidenkirnupuistossa kuuntelemassa perinnemusiikkia.  Esiintyjinä vuorottelee kaksi naista, toinen soittaa erilaisia ja –kokoisia puuhuiluja ja toinen laulaa.  Rinteen akustiset olosuhteet ovat ainutlaatuiset.  Koko konsertin ohjelmisto kuuluu erinomaisesti  paikkaan, jossa istumme.

Konsertin loppuvaiheessa naiset laulavat yhdessä laulua, jossa laulaja puhuu metsän puille ja toinen vastaa hänelle kaikuna.  Esityksen äänimaailman täydentää vastakkaisen rinteen kallio, joka edelleen kaiuttaa sanoja takaisin joen toiselle puolelle.  Yksi laulaa, toinen toistaa ja kaiku vielä vastaa saman.

Ihmisestä, yksilöstä käytetään nimitystä persoona.  Latinankielisen sanan persona alkuperäinen merkitys on naamio ja vastaava verbi persono (personare) on suomeksi kaikua, soida, kajahtaa, toitottaa.  Persoona olisi siis näiden alkuperäisten merkitysten valossa naamioitu hahmo, joka toimii kaikuna ympäristönsä äänille, jopa toitottaa niitä.

Me tämän päivän ihmiset pidämme itseämme persoonina ja tarkoitamme sillä sitä, että olemme yksilöitä, joiden ajattelu on omaperäistä.  Ajattelemme, että jokaisen pitää nimenomaan riisua naamionsa, löytää oma aito persoonallisuutensa ja toteuttaa sitä mahdollisimman autenttisesti.

Tuolla metsässä hienoa kaikulauluesitystä kuunnellessa tuli mieleen, että antiikin määritelmät saattavat kertoa vähintään puolet totuudesta tänäkin päivänä.  Olen kyllä yksilö, jolla ehkä on jotain ihan omaakin ajattelua.  Yhtä paljon, tai ehkä paljon enemmän olen sittenkin kaikuna sille, minkä keskellä elän.  En voi irrota ajastani.  Se vaikuttaa minuun ja saa minut sanomaan ja tekemään asioita.

Olisikohan minulla edes pieni ikioman ajattelun palsta?  Toivottavasti osaan viljellä ja varjella sitä huolellisesti. Hiidenkirnuilla tänään kaiku toisti hyvää ja kaunista.  Jos olen pelkkä kaiku, osaisinpa kaiuttaa hyvää ja kaunista minäkin.

Tämä ei ole parisuhdeblogi.  En anna ohjeita pysyvään onneen tai  sivistyneeseen eroon.  Ainoastaan minä olen naimisissa mieheni kanssa ja ainoastaan hän minun kanssani.  Se, mikä tekee meidät onnellisiksi, voi johtaa toisen parin eron partaalle, eikä ole mitenkään sanottua, että meidän parisuhdettamme uhkaava asia olisi uhka millekään muulle parisuhteelle. Seuraava juttu ei siis ole resepti tai varoitus.  Se on vain kirjoitus, jonka kirjoitan, koska kirjoittaminen on mukava tapa helpottaa keskittymistä muuhun, tällä kertaa Hobitti-elokuvan kakkososan katsomiseen.

Osallistuin muutama vuosi sitten tapahtumaan, jossa esiteltiin erilaisia juustoja ja niiden seuraksi sopivia viinejä.  Esittelijänä toiminut asiantuntija antoi yleisohjeen: Kannattaa yhdistää joko samantyyppiset tai sitten selkeästi erilaiset maut.  Jos viini on miedosti hedelmäinen, voi sen pariksi valita miedon juuston.  Yhtä hyvä vaihtoehto on valita vahvan makuinen juusto ja puolikuiva tai makea viini, tai päinvastoin.  -Tässä asiassa mennään vähän niin kuin parinvalinnassa, esittelijä jatkoi, – riittävän samanlaiset tai hyvin erilaiset sopivat parhaiten yhteen.

Minä ja mieheni edustamme tuota erilaiset yhdessä –tyyppiä.  Pikemmin kuin vakka ja kansi tai paita ja peppu, olemme kuin yö ja päivä.  Se tuottaa ajoittain ongelmia ja pakottaa kompromisseihin, jotka saattavat molempien mielestä olla epätyydyttäviä, mutta päinvastaisista syistä.  Jos mieheni haluaa olla rauhassa kotona koko viikonlopun ja minä haluaisin pidentää viikonloppua parilla päivällä ja lähteä vaikka Keski-Eurooppaan kaupunkilomalle, saatamme päätyä lauantaiksi Tallinnaan.  Se on mieheni mielestä rasittavaa ja minusta tylsää.  Minä haluan kesällä uimaan ja veneilemään.  Mieheni on uinut ehkä pari kertaa yhteisten vuosiemme aikana ja inhoaa vesillä oloa.  Hän haluaa tehdä asiat yhden kerrallaan ja rauhassa, minä paljon samaan aikaan ja vauhdilla.  Luulisi, että olemme jatkuvasti ristiriitatilanteessa.  Luulo ei ole tiedon väärti tässäkään asiassa.  Mutta tänään kävi niin, että erilaisuus oli tuottaa ikävän juhannuksen meille molemmille.

Juuri juhannuksen aikaan minun tekisi mieli päästä veden äärelle, eikä minulle kelpaa mikä tahansa lätäkkö tai oja, Saimaa sen olla pitää.  Niinpä olin mielessäni ajatellut, että tänäkin juhannuksena menisimme Saimaalle.  Mieheni oli ajatellut, että olisimme kotona.  Kun ilmatieteilijät ennustelivat ankeaa juhannussäätä, aloin taipua samalle kannalle mieheni kanssa, mutta jotenkin tyytymättömänä ja ärtyneenä.  Mielen pohjalla oli se lapsellinen ajatus, että nyt tuo toinen sai juuri sen mitä halusi ja minä jäin ilman.  Siivoilin ja valmistelin ruokia enkä puhunut asiasta mitään.  Ajattelin, että ehkä lenkille lähtö helpottaisi oloa.  Olinkin jo lähtemässä, kun mieleeni tuli, että sää sallisi vaikka sulkapallon pelaamisen pihamaalla.

Ehdotin pelaamista miehelleni lähes varmana siitä, että hän ei innostuisi mistään liikunnasta enää, kun oltiin arkiliikuttu siivousvälineiden kanssa pitkin päivää.  Yllättäen hän suostuikin ilman taivuttelua.  Aurinko paistoi välillä ja välillä pilveili, mutta vettä ei tullut koko toista tuntia kestäneen pelirupeamamme aikana.  Ympärillä vihreä luonto ja ilmassa unkarinsyreenin vahva tuoksu.  Hiki alkoi virrata jo muutaman minuutin pelin jälkeen.  Syke kohosi ja mieliala sen mukana.  Harmi väistyi, alkoi tuntua siltä, että kiva olla kotona.

Nyt on aattoilta kääntymässä yöksi ja edelleen tuntuu siltä, että hyvä ratkaisu tehtiin.  Asiasta ei puhuttu mitään, mutta taisi tuo parempi puolisko arvata, että kova paikka oli minulle jäädä Saimaata paitsi.  Reilu tunti raatamista mailan kanssa vastoin luontoa oli aika hyvä veto, ja tehosi täydellisesti.

P.S. Luin tämän jutun miehelleni, ja hän sanoi, että ei tiennyt mitään vetäneensä.  Antoi kuitenkin luvan julkaista, tämän kerran.  Hän kun ei yleensä paljon itseään tykkää esitellä, toisin kuin minä.

Äitini aloitti päiväkirjan pitämisen 58-vuotiaana, ensimmäisten lastenlasten synnyttyä.  Mieleeni tuli katsoa mitä hän on kirjoittanut ollessaan juuri samanikäinen kuin minä nyt. Merkinnät osuvat vuoden 1987 huhtikuulle.

Päivä on sunnuntai.  Äiti kuvailee säätilaa, askareitaan, televisiosta katsomiaan ohjelmia ja harmittelee sitä, ettei tullut käyneeksi lenkillä.  Isä oli käynyt parikin kertaa.  Hän päättää kirjoituksensa samoin kuin muinakin päivinä: ”Kiitos tästä päivästä, kiitos terveydestä.  Laske siunaavat kätesi päällemme, kun käymme levolle.”  Seuraavana päivänä hän lisää peruslitaniaansa: ”Kiitos ikävästä.”  Isä on lähtenyt sotaveteraanien kuntoutukseen, ja äidillä on edessä yksinäinen viikko.

Hupaisaa, miten enenevässä määrin olen alkanut tuntea olevani vanhempieni lapsi.  Noita äidin tekstejäkin lukiessa tuntuu niin tutulta, melkein kuin olisin itse ollut kirjoittamassa.

Nykyisin viihdyn puutarhassa kykkimässä tuntikausia päivittäin keväisin ja syksyisin.  Tyttäreni huomauttikin muutama vuosi sitten, että näytän aivan samalta kuin mummo, siis äitini, kun möyrin kukanvarsien keskellä selkä köyryssä.  Sitä ei kukaan minut nuorena tuntenut olisi uskonut, minä itse kaikkein vähiten.  Voi sitä vastenmielisyyttä, jonka vallassa menin lapsena kitkemään tai kastelemaan kasvimaata.  Viljelen tosin toistaiseksi vain kauneutta, en hyötyä.  Tätä menoa kasvimaavaihe on vuorossa lähivuosina.

Jopa niinkin yksitoikkoinen ja heikosti tuottava puuha kuin marjojen kerääminen on alkanut vetää puoleensa kymmenien vuosien tauon jälkeen.  Monesti ajattelin, että äiti on puoliksi menninkäinen, niin hyvin hän viihtyi metsässä marja- ja sienikorin kanssa tai ilman.  Minusta on kovaa vauhtia kehittymässä samanlainen ihmisten ilmoilta pakenija ja pihkan nuuhkija.

Huomautin joskus äidille siitä, että hän pihisteli turhaan vaateostoksissa.  Hän saattoi pitää samaa kulunutta puseroa vuosikausia niin, että pääntie ja hihansuut rispaantuivat.  Nyt olen huomannut, että sehän juuri on niin kotoista varsinkin lomilla, kun voi laittaa päälleen ne tutut ryysyt.  Niissä on väljyyttä, ei purista eikä kiristä.  Mitäs tuosta, jos vähän roikkuvat.  Eikä multaisia housunpolvia viitsi jatkuvasti pestä.  On mukavaa, kun niistä näkee, että on tehty työtä.

Sitten tuo ikävästä kiittäminen.  Sekin tuntuu niin osuvalta.  Kyllä siitä täytyy sydämestään kiittää, jos lähellä on niin tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, että heitä voi heidän poissa ollessaan ikävöidä.  Miten onneton täytyykään olla ihmisen, joka voi olla erossa kenestä tahansa kaipaamatta ja ikävöimättä.

Äiti teki päiväkirjamerkintänsä aina päivän päätyttyä samoihin aikoihin, kuin minäkin nämä omat kirjoitukseni. Voisin suoraan kopioida äidin tekstistä muutamia lauseita ominani.  Ei ole siis omena kauas puusta pudonnut, vai lieneekö vierinyt takaisin tutun rungon tuntumaan?

 

Päivän trendi on tyhjentää huushollista kaikki tarpeeton.  Kannatan ajatusta ja poistankin pari kertaa vuodessa tavaraa kirpputorille ja roskiin.  Astiakaapin naarmuuntuneet lasit, kolhiintuneet lautaset ja korvattomat kupit kannattaa epäilemättä poistaa, samoin varastoon siirretyt matot, joita ei enää voi käyttää.   Myös liinavaatekaappiin saa tilaa, kun raatsii luopua ohuiksi ja pölyäviksi makailluista vuodevaatteista.  Pyyhkeistäkin saa hyviä siivousliinoja viimeistään silloin, kun niiden läpi alkaa nähdä.  Ehkä jo vähän aikaisemminkin.

Joka vuosi tulee myös hankittua tavaraa, joka jää käyttämättä.  Itselläni on taipumusta ostaa vaatteita, joita saatan pitää kerran tai en sitäkään.  Nytkin on kaapissa roikkunut vuoden verran ohut kukkahame, jonka olen monesti pukenut päälleni, ja yhtä usein todennut, että ei sittenkään. Turha sitä on enää kaapissa seisottaa.

Paljon on sellaistakin tavaraa kertynyt, joka on oikeastaan tarpeetonta, mutta pysyy silti tanakasti paikoillaan.  Lasiseinän takana vitriinissä näkymää saisi selkeytettyä huomattavasti, jos suostuisi poistamaan edes osan sinne sijoitetuista esineistä.  Rahallista arvoakaan monilla niistä ei ole, mutta…

Yksi näistä kaappiimme juuttuneista on pieni posliinikoira, bernhardilaista muistuttava.  Sain sen kymmenen ikävuoden tienoilla naapurin tytöltä syntymäpäivälahjaksi.  Se tuo mieleeni huolettoman lapsuuden, kesän uimareissut, syksyn pimenevien iltojen piiloleikit, talven väsymättömän hiihtämisen, mäkihypyt ja muut lumitouhut, kevään rypemiset sulamisvesien laatimissa metsälammissa, rentukoiden kirkkaan keltavärin ojien partailla.  Tästä koirasta pidän kiinni viimeiseen asti.  Sehän on elämänhistoriassa juuri siltä ajalta, jonka muistot pysyvät pisimpään mielessä.

Iso lasipurkki on tarpeeton ja vie paljon tilaa keittiön kaapissa.  Sinne se kuitenkin edelleen jää.  Omat vanhempani olivat erittäin sopuisia enkä kuullut heidän koskaan korottavan ääntään toisilleen.  Henkilö, jolta olen saanut tuon lasipurkin vuosikymmeniä sitten, eli puolisonsa kanssa moninkertaisesti värikkäämpää arkea.  Käytössä oli mitä mielikuvituksellisimpia  haukkumanimiä ja äänensävyjä, joilla ne lausuttiin.  Eikä kumpikaan hävinnyt sanasotaa, molemmat jäivät poikkeuksetta voittajiksi.  Kaikesta kuitenkin saattoi vaistota, että heitä sitoi toinen toisiinsa rikkumaton rakkaus ja kiintymys. Tuon pariskunnan luona vieraileminen oli minusta tavattoman virkistävää, ja nuorena tyttönä ajattelin, että haluaisin itse omassa parisuhteessani pikemmin riidellä kuin elää mielestäni perin ikävystyttävässä harmoniassa.

Kun sitten solmin oman, suurista toiveista huolimatta ikävystyttävän harmoniseksi osoittautuneen avioliittoni, oli häitä juhlimassa nelisensataa vierasta.  Määrä oli suuri osittain siksi, että meillä oli veljeni kanssa kaksoishäät.  Niinpä häälahjojakin kertyi aikamoinen röykkiö.  1970-luvun lopulla lahjatoiveita ei vielä juuri kyselty ja tapana oli useinkin tuoda joku lasiesine, maljakko, kulho tai käyttöastioita.  Saimme jonkin verran Oiva Toikan Nuutajärvelle suunnittelemaa Pioni-sarjaa.  Tapamme on ollut nauttia jälkiruokajuomana kirsikkaviiniä juhlapäivinä jalallisista Pioni-laseista.  Jokin aika sitten yksi laseista rikkoutui käyttökelvottomaksi.  Sen paikka olisi lasinkeräyksessä. Edes kohuttu Konmari-aate ei kuitenkaan kykene tässä asiassa horjuttamaan sentimentaalisuuttani, joten kyllä lasi vain pysyy edelleen tuolla vitriinin lasihyllyssä.

Joillakin esineillä on valta liikuttaa sisintä ja nostaa pintaan myönteisiä ja elämää kannattelevia tunteita ja muistoja.  Järkevinkään perustelu ei saa minua luopumaan niistä.  On tuolla hyllyissä sellaistakin, minkä näkeminen ei ilahduta.  Siitä taidan aloittaa tämän kesän kirppisurakan.

 

Kirjoitin pari vuotta sitten, eläköitymisasiaa työstäessäni, muun muassa seuraavan tekstin:

”Ajatus ajasta, joka on kokonaan minun hallussani, kyllä se houkuttaa.  Mutta sitten ovat ne puheet eläkeläisistä, joiden elämä on muuttunut kokoaikaisesta lomasta päihderiippuvaisten ankeuteen.  Jos siis mielihyvän hakemista on säädeltävä, miten se tapahtuu, kun kaikkea hyvää syötävää ja juotavaa on aina saatavilla eikä tarvitse kantaa huolta seuraavan päivän työkunnosta?  Kurinalaisuus on helppoa niin kauan kun mielihyvä on kilometrien päässä tai koulun keittiön lukon takana.”

Osasin ennakoida aivan oikein tämän itsekuriongelman.  Tänään päivä tosin alkoi tavanomaisen terveellisesti.  Sekoitin maustamattomaan jogurttiin kaurahiutaleita, pähkinöitä sekä taatelia ja haudutin vihreän ja mustan teen sekoituksesta puolen litran annoksen.

Hyvin meni lounasaikaan asti. Tein ruuaksi kesäkaalista, sipulista, jauhelihasta ja ohrasuurimoista alkukesän herkkua, kaalipaistosta.  Tarkoitus oli syödä yksi neljästä annoksesta, mutta en kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan söin puolet koko määrästä karpalohyytelön ja puolukoiden kanssa.

Vähän aikaa meni ihan mukavasti.  Sitten alkoi sadepäivä kyllästyttää ja tuli mieleen, että jotain, terveellistä tietenkin, voisi ajan kuluksi napostella.  Sain tehtyä lujan päätöksen pysytellä hedelmälinjalla ja rouskuttelinkin omenan ja ison palan kurkkua.  Ei tehonnut. Syön banaanin päivässä ja ajattelin, että voin pureskella sen nyt saman tien.

Päättäväisesti siirryin keittiöstä ruokien ääreltä olohuoneeseen ja selailin vähän aikaa nettiä. Mistä lieneekin mieleen muistunut, että kaapissa on rusinoita.  Sokeria en syö arkisin, en sitten ollenkaan enkä missään tapauksessa, mutta kyllä kai rusina on ihan eri juttu.  Sellainen sadan gramman satsi meni ihan kevyesti.  Siihen lisäksi pari kolme kourallista pähkinöitä, koska rusinasta jää äitelä maku suuhun.  Viimeistä pähkinää pureskellessani aloin tuntea itseni enemmän kuin kylläiseksi.  Housujen vyötärö kiristi ja olo oli muutenkin tukala.  Tästäkö se alamäki alkaa?

Arvelen, että tämän tarinan kertominen saa aikaan lähinnä kolmenlaisia reaktioita.  Joku toteaa, että meneepä tuolla samalla tavalla kuin minulla. Toinen tajuaa hallitsevansa mielihalunsa paremmin ja huomaa, että ei juurikaan joudu tällaisiin ongelmiin.  Kolmas ajattelee, että eihän tuossa nyt ollut kysymys mistään hillittömyydestä, eihän se edes vetänyt suklaata tai kaljaa.

Ruokatarina synnyttää varmuudella uusia ruokatarinoita, sillä se on aihe, josta jokaisella on omakohtaisia kokemuksia.  Tarinat ovat erilaisia, mutta niissä toistuu tämän päivän Suomessa yksi ja sama kysymys.  Niissä pohditaan miten tulla toimeen ruokatarjonnan runsauden kanssa, miten pysyä kohtuudessa.

Puolitoista vuosisataa sitten ruokaan liittyi aivan erilainen ongelma.  Kysymys oli siitä, riittääkö ruoka ja pysytäänkö hengissä.  Onko siis aiheellista pyörittää ajatusta ruuan ympärillä ja kieriskellä itseinhossa rusinamässäilyn takia?  Ei taida olla.  Ehkä kannattaisi keskittää huomionsa tärkeämpiin kysymyksiin.

Äitini oli siirtänyt ojanpientareelta rapun viereen mesiangervon juurakon ja hoiteli sitä yhtä suurella huolella kuin muitakin pihan kasveja.  Hän kertoi, että oli usein lapsena suopellon reunaa juostessaan joutunut pysähtymään juuri tuon valkoista kukintoa kantavan kasvin kohdalle.  Se oli kuiskaillut hänelle.  Äiti ei juuri sisimmistä tunnoistaan kertonut, joten jäi kuulematta, mitä hän angervojen kanssa jutusteli.

Olen perinyt äidiltäni sisäisen korvan kasvien puheille, mutta en sitä tulppaa, joka estäisi niitä tulemasta ulos.  Tänä päivänä kitkemis- ja kastelukierros tuotti taas monenlaista pälpätystä, arvokasta puhetta, saarnaa ja tuumailua.

Kallionauhus (Ligularia dentata):  Olen sinulle tuttu jo lapsuuskotisi pihamaalta.  Siellä sait kasvaa turvassa ja sinulle annettiin hyvät matkaeväät elämän teille. Kun katselet minua, muista kiitollisuudella niitä, jotka ovat sinut kasvattaneet.

Keijunmekko (Rhodochiton atrosanguineum): Nauti kauneudesta, myös omastasi. Anna helmojen heilua kesätuulessa.  Katso minusta sopiva väri varpaankynsiin ja astele selkä suorana rannan kuumalla hiekalla, kuin Saaban kuningatar.

Pihakäenkaali (Oxalis fontana): Keijunmekolla on vain mekko, ei lainkaan päätä, joten sen järki ei juokse.  Kuten olet joutunut huomaamaan, minulla ei ole tuota ongelmaa.  Miten monta kertaa oletkaan luullut päässeesi minusta eroon, ja, kas kummaa, ilmestynkin näkökenttääsi täysin yllättäen täysin epätodennäköisessä paikassa.  Miten nautinkaan tästä kisasta, jonka oveluudellani olen aina voittanut ja tulen aina voittamaan.  Mitähän jos antaisit jo periksi ja lakkaisit lyömästä päätäsi seinään, ei kannata hukata ruutia jo hävittyyn taisteluun.

Vuorenkilpi (Bergenia crassifolia): Minä olen vaatimaton ja tulen toimeen missä tahansa ja millaisten seuralaisten kanssa tahansa.  Peittelen huolellisesti pihasi ankeat paikat enkä pyydä paljoa. Voisit joskus sanoa minullekin jonkin ystävällisen sanan.

Syreeni (Syringa vulgaris) Huumaannu kesästä. Anna sen tuoksujen vietellä sinut lentämään päiväperhosen lailla keveästi ja huolettomasti.   Istahda usein auringon lämmön ja valon hyväiltäväksi.  Älä ajattele syksyä, elä kesää nyt, kun se on.

Jasmike (Philadelphus lewisii) : Kun suret syreenin kukkien kuihtumista, vilkaise minun nuppujani.  Pian ne aukeavat, ja kesä jatkuu.

Orvokki (Viola wittrockiana): Haluaisin vielä keikailla noilla kukinnoilla, jotka olet nyppimässä pois, mutta tiedän, että olet oikeassa.  Eilisen kukat ovat eilisiä ja joutavat kompostiin.  Siihenkin suostun, että jossain vaiheessa leikkaat minut sängelle, karsimaton elämä on elähtänyttä ja näyttää siltä.

Alppiruusu (Rhododendron catawbiense): Enimmäkseen elämä etenee värittömästi, siinä vain lammikon reunalla jökötellään ja ollaan olemassa.  Mutta unelma kukkimisesta elää läpi kaikkien pyryjen ja pakkasten. Minun aikani tulee ennen pitkää, ja silloin lyönkin laudalta kaikki muut.  Kannattaa vaalia unelmaa.

Omenapuu (Malus domestica): Mielelläänhän sitä vain kukkisi, mutta kun kukkii, pitää nähdä myös hedelmien kantamisen vaiva.  Mitä enemmän hedelmiä, sitä alemmas on taivuttava, joskus melkein maahan asti.  Siihenkin on suostuttava, että kaikki hedelmät eivät kelpaa ja menevät hukkaan.

Kataja (Juniperus communis): Katso minusta mallia, miten asettaa rajat oman itsen ympärille.  En salli liiallista lähentelyä ja tarpeen vaatiessa osoitan sen kipeän piikikkäästi.

Hopeapaju (Salix alba): Jos haluat, että minä loistan pihallasi kaikkien ihailtavana tuuheassa, jalometallia hehkuvassa komeudessani, on sinun siedettävä sekin, että jätän korjattavaksesi  järkyttävät roskamäärät.  Kaikella on hintansa. Sitä paitsi en ole mikään paju, vaan salava.

Ruskolilja (Lilium bulbiferum): Minä vaalin perinteitä tällä pihalla.  Meikäläinen on majaillut kukkapenkeissä ihmisiä ilahduttamassa iät ja ajat.  Kaikki eivät minusta tykkää.  Se ei minua haittaa, sillä saan ylen määrin rakkautta teiltä, jotka olette nähneet minut jo isoäitienne pihoilla.

Akileija (Aquilegia vulgaris): Lilja luulee olevansa ainoa historiatietoinen kasvi täällä.  Siinä se erehtyy.  Moni harmaapäinen vanhus on pikkulikkana poiminut meitä akileijoja kukkamaljakon kuningattariksi koiranputkien ja hiirenvirnojen joukkoon.  Meitä on monenvärisiä, siis vähän joka makuun, ja löydämme aina paikkamme jostain.  Me selviydymme aina, ja siksi kukkapenkkiuramme ulottuukin niin kauas menneisyyteen. Se tulee ulottumaan myös aikaan sinun jälkeesi.  Kannattaa ajatella sitäkin joskus.

Mehitähti (Sempervivum marmoreum): Hankit minut pihallesi kymmenen vuotta sitten enkä ole kukkinut sinulle kertaakaan.  Minkähän takia? Mietipä sitä. Laitoit ihan oikeaan paikkaan kasvamaan, paahteiseen ja vähäravinteiseen.  Mutta sitten lakkasit katsomasta miten voin.  Kyllähän minullekin on joskus annettava pieni tippa vettä.  Olen kyllä kivikkokasvi, mutta olen myös minä.  Kannattaa katsoa mikä juuri minulle sopii.  Sitten saatan kukkiakin, niin kuin tuo jouluruusu, joka melkein kuoli kukkapenkissäsi.  Kun älysit katsoa tarkemmin ja siirsit sen sopivampaan paikkaan, se alkoi heti kukkia.  Ethän sinä ihmisiäkään kohtele sen mukaan mihin ryhmään he kuuluvat, vaan katsot millainen kukakin on.  Vai katsotko?

Jouluruusu (Helleborus nigel): Minut sinulle antoi kummitätisi, tärkeä ihminen.  Sinua ovat aina ympäröineet ihmiset, joilta olet saanut ammentaa viisautta ja rohkaisua.  Kun minä nyt olen ryhtynyt kukkimaan, kukin kaikille heille ja aivan erityisesti kummitädillesi.

Lemmikki (Myosotis sylvatica): Minä tykkään sinusta, koska sinä tykkäät minusta ja annat minun kasvaa kaikkialla, jopa muiden kukkivien joukossa.  Tiedän, olen lemmikkisi.  Olen äitisi morsiuskimpun kukka.

Pioni (Paeonia lactiflora): Olen pihasi juhannusajan korein komistus, kokonainen pitkä penkki ja kolme pienempää.  Mutta sinä et pidä minusta yhtä paljon kuin vaikkapa tuosta lemmikintirpakkeesta.  En käsitä miksi.  Olen päättänyt, että riittää, kun annat minulle sen mitä tarvitsen.  Minä kukin ihan tykkäämättäkin ja saan kyllä ihailua ihan riittävästi muilta.

Komeamaksaruoho (Sedum telephium): Joka kesä teet saman virheen: lannoitat liikaa ja hoidat, kun pitäisi antaa minun vain olla rauhassa.  Sitten saat katsoa, kun varteni eivät jaksa kannatella kukintoja ja roikun surkeiden tukikeppiesi varassa suuntaan jos toiseen.  Anna nyt edes tänä kesänä kasvamisen rauha.  Minä en tarvitse sinun hienoja lannoiterakeitasi ja jatkuvaa juottamista.  Hoitaa pitää, mutta ei liikaa.

Tällä kertaa muut pihan asukkaat vaikenivat.  Ei kaikkea kerralla.  Omia repliikkejäni en tänne kirjoita.  Niissä riittää naapurijakelu.

 

Siinä hän on juuri ottamassa kiireistä askelta kirkkaanvärisissä vaatteissaan.   Sarafaanihame päällä, kuten karjalasilla heimosiskoilla, jalassa poronnahkaiset nutukkaat, joiden varsista karva oli kovassa menossa kulunut melkein kokonaan pois, ja ylinnä ylväs kolttanaisen päähine.  Asento on hänellä kumara, sillä selkään on sidottu isolla huivilla kantamus, ehkä muutaman kuukauden ikäinen pienokainen.

Museoon en koskaan mene tietämättä, että sieltä tämän päivän todellisuuteen astuttuani oloni on syvästi vaikuttunut.  Oma pikkuruinen elämäni asettuu paikalleen historian aluttomassa ja loputtomassa kulussa.  Kummalista kyllä, siinä se tuntuu myös saavan ainutlaatuisen merkityksensä.

Viron kansallismuseossa Raatin kartanon alueella Tartossa tämä tapahtui viimeksi (Eesti Rahva Muuseum, Muuseumitee 2).  Varsinkin sukulaiskansojen osastolla vaeltaessani tunsin olevani keskellä menneisyyden tyynnyttävää sanomaa.

Jollakin tavalla ihmisen elämä on aina ollut traagista.  On turhaa miettiä milloin se on ollut sitä eniten tai vähiten, sillä tragiikka on koskettanut ihmistä hänen historiassaan niin monin eri tavoin ja monista eri suunnista.  Eilen se oli ehkä kulkutaudit, sota, imeväisikäisen kuolema, tänään kenties sukupolvien välinen kuilu, rotuviha tai ruumista ja henkeä lihottava ylenpalttisuus.

Aina ihminen on myös löytänyt ilon silloinkin, kun on taistellut elämästä itsestään.  Kauniit vaatteet, värit, korut, ruuat, juhlat, tanssi ja karkelointi keskellä sodan kauhua tai miehittäjän sortoa, kulkeminen luonnon parantavassa sylissä.  ”Ilo pintaan, vaikk’ syvän märkänis”, toistellaan Karjalan suunnalla yhä tänä päivänä.  Ehkä ne, jotka ovat kärsineet eniten, ymmärtävät myös ilon meitä muita syvemmin.  Lasihelmin kirjottu risti kolttasaamelaisen vyössä kertoo ilon lähteestä, joka on ihmistä suurempaan luottavan ulottuvilla.

Museossa voi liikkua monella eri tavalla.  Joskus olen vaivihkaa seuraillut vierailijoita tarkemmin, kuin esillä olevaa aineistoa.  Yhdellä näyttää olevan todellinen intohimo lukea tekstejä ja tarkata vuosilukuja.  Varmaankin ajatuksena on painaa mieleen ja oppia mahdollisimman paljon.  Toinen pysähtyy jonkin kohteen äärelle useiksi minuuteiksi ja saattaa vielä palata samaan paikkaan uudestaan.  Joku vain kulkee osastot läpi välinpitämättömän näköisenä, ehkä siksi, että tämä nyt kuuluu ohjelmaan tänään tai on sivistyneen ihmisen velvollisuus.  Itse taidan kuulua samaan joukkoon tuon keskimmäisen museovieraan kanssa.

En mene museoon opiskelemaan tai  osoittamaan sivistykseni tasoa.  Saattaa olla, että en muista mitään käynnillä näkemääni tarkasti jälkeenpäin.  Imen itseeni asioita ja vaikutelmia, elän oman elämäni tapahtumia uudestaan, annan itselleni luvan liikuttua.  En niinkään tee yksityiskohtaisia havaintoja museoesineistä, pikemminkin koen ja elän museoympäristön.   Kokemus on samankaltainen kuin konsertissa tai urheilukisoissa, joissa myös mielelläni käyn.  Museossa menneisyys soi ja taistelee mieleeni iloa ja ymmärrystä.

Tuo alussa kertomani muistikuva taakkaa kantavasta naisesta on virheellinen. Minulla on tabletissani tallella kuva kolttasaamelaista naista esittävästä nukesta. Se on melko lailla erilainen kuin kertomani muistikuva.  Lapinpukuun puetulla naisella ei ole nutukkaita, vaan nahkasaappaat jalassa, hamekaan ei taida olla sarafaanimallia. Olen luonut mieleni museoon ihan ikioman suomalais-ugrilaisen hahmon.

Tunnelmia, mielen liikkeitä, joita museokäynti aiheutti, ei voi sanoa virheettömiksi tai virheellisiksi.  Ne vain ovat. Jollakin merkillisellä tavalla ne lohduttavat, vaikka en tiennyt olevani lohdutuksen tarpeessa.

Kun jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että ”Sujuva arki on parasta” on ehkä jossain määrin liioitteleva lause ja lisäksi ”arjen pienet ihmeet” eivät jaksa nostaa mielialaa ekstaasiin, eikä niitä edes tahdo huomata, on aika lähteä reissuun.  Reissu 60 kilometrin päähän pääkaupungin hulinaan tai lähemmäs idylliseen Porvooseen saattaa riittää mainiosti.   Vähän vaaterekkien välissä kiertelyä, laukkujen katselemista ja kenkien sovittamista, lounastaminen kaikessa rauhassa ja kahvi kera kermaleivoksen tai jäätelöannoksen, siinä ihminen irtoaa arjesta ilman suuria järjestelyjä.  Joskus vähän pitempi loikka on tarpeen, jotta myös arki irtoaisi ihmisestä.

Teimme JTS:n kanssa juuri keskipitkän loikan arjenkarkoitusmielessä.  JTS asuu kanssani saman katon alla, ja hän on oppinut lähes 39 yhteisenä vuotenamme, että minun kanssani ei pärjää, jos ei välillä siirrytä tämän tutun katon alta jonkin muun katon alle tai mieluiten ihan peräti taivasalle.  Tällä kertaa lensimme Helsinki-Vantaalta 50 minuuttia etelään ja laskeuduimme hienoisen vaappumisen jälkeen Ülenurmen piskuiselle lentokentälle Tarton kupeeseen.   Taksikuski muistaa aina sanoa ”Welcome to Ülenurme international  airport”.

Tartto on yksi vakiokohteistamme, varsinkin yliopiston kasvitieteellinen puutarha vetää puoleensa vuodesta toiseen. Tällä kertaa päätimme harjoitella eläkeläisbudjetilla matkustamista.  Aloitimme kulkuvälineiden suunnittelusta toukokuun alussa.  Tulimme siihen tulokseen, että lentäminen Norralla 100 euron hintaan on hyvinkin kohtuullinen hinta nopeasti sujuvasta matkasta.

Majoitusta etsimme aiemmista vuosista poiketen hostellitasoisista paikoista.  Löysimme sopivalta tuntuvan vaihtoehdon edulliseen 200 euron hintaan neljältä yöltä, henkilökohtaista kulua siis 25 euroa yötä kohti.  Perillä ilmeni, että majapaikka oli siisti, tilava ja kaikin puolin tarpeitamme vastaava. Nuorekkuutta tavoitellen voi todeta, että ei huono ja meni putkeen ja kolahtikin.  En todellakaan kaivannut Jamesia kääntämään peiton kulmaa valmiiksi nukkumaan käymistä varten tai asettelemaan suklaamakeisia tyynyn päälle.

Majoitukseen ei kuulunut aamiaista, mutta majapaikkamme oli varustettu jääkaapilla ja liedellä sekä käyttöastioilla, joten aamiaisen valmistaminen paikallisista raaka-aineista sujui helposti.  Vaihtoehto oli hyvä senkin takia, että yleensä hotelliaamiaiset ovat meidän molempien makuun turhan monipuolisia pekoneineen, hilloineen ja makeine leivonnaisineen.  Lounaan söimme päivittäin siellä missä satuimme lounasaikaan olemaan.  Hintaa sille juomineen kertyi kalleimmillaankin alle kymmenen euroa.  Leivoskahvit nautimme päivittäin kolmella, korkeintaan neljällä eurolla.

Tällä kertaa matkustimme kahtena päivänä muualle Viroon.  Edestakainen matka bussilla Pöltsamaalle maksoi kahdeksan euroa ja Valgaan vajaan kympin.  Matkustaminen vihreän kulttuurimaiseman halki oli elämys sinänsä.  Valgasta palasimme junalla, joka pysähtyi vähän väliä maaseutuasemilla.  Virossa ymmärretään, että myös haja-asutusalueiden ihmisiä on palveltava.

Kaikki käyntikohteemme eri paikoissa olivat maksuttomia lukuun ottamatta upouutta kansallismuseota, johon ostimme kahdeksan euron eläkeläisliput.  Näyttely oli hintansa väärti ehdottomasti.  Kaikkea ei voi rahassa mitata.  Matkaa majapaikastamme museolle oli nelisen kilometriä.  Kävelimme sen kesäisessä auringonpaisteessa varjoisia puistoteitä pitkin.

Patikoiden liikuimme muissakin kohteissamme, kilometrejä kertyi päivittäin toista kymmentä.  Tartto on vihreä, laajojen puistoalueiden kaupunki, ja miellyttäviä väyliä on helppo löytää. JTS haluaa yleensä liikkua vähän ja hitaasti, minä taas paljon ja hikisesti. Sopusointu säilyi, sillä JTS on alkanut nauttia pitkistä kävelyistä ja minä olen oppinut etenemään hitaasti.  Välillä saatan jopa kävellä, kuten JTS, arvokkaasti, mutta usein hän saa katsella laukka-askeleita, takaperin kävelyä tai pyörähtelyä, kun kiusaus niihin käy ylivoimaiseksi.

Yhteen laskettuna koko matka lentoparkkimaksuineen, lentolippuineen, majoituksineen ja aterioineen sekä maassa tehtyine matkoineen ja pääsylippuineen maksoi 340 euroa henkilöä kohden.  Tuohon summaan sisältyy siis aivan kaikki muu, paitsi tuliaisostokset.  Kun tuloksena oli onnistunut irtiotto arjesta ja monta uutta elämystä, voisin todeta, että kyllä kannatti.

Lopuksi on sanottava, että tällainen kulujen laskeminen ei yleensä kuulu tapoihini.  Kotona pihistellään, että reissussa voi tehdä sitä, mitä haluaa.  Mukava on huomata, että saatoimme tehdä juuri sitä, mitä halusimme, ja budjetti pysyi hyvin maltillisena.