Kirjoitin pari vuotta sitten, eläköitymisasiaa työstäessäni, muun muassa seuraavan tekstin:
”Ajatus ajasta, joka on kokonaan minun hallussani, kyllä se houkuttaa. Mutta sitten ovat ne puheet eläkeläisistä, joiden elämä on muuttunut kokoaikaisesta lomasta päihderiippuvaisten ankeuteen. Jos siis mielihyvän hakemista on säädeltävä, miten se tapahtuu, kun kaikkea hyvää syötävää ja juotavaa on aina saatavilla eikä tarvitse kantaa huolta seuraavan päivän työkunnosta? Kurinalaisuus on helppoa niin kauan kun mielihyvä on kilometrien päässä tai koulun keittiön lukon takana.”
Osasin ennakoida aivan oikein tämän itsekuriongelman. Tänään päivä tosin alkoi tavanomaisen terveellisesti. Sekoitin maustamattomaan jogurttiin kaurahiutaleita, pähkinöitä sekä taatelia ja haudutin vihreän ja mustan teen sekoituksesta puolen litran annoksen.
Hyvin meni lounasaikaan asti. Tein ruuaksi kesäkaalista, sipulista, jauhelihasta ja ohrasuurimoista alkukesän herkkua, kaalipaistosta. Tarkoitus oli syödä yksi neljästä annoksesta, mutta en kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan söin puolet koko määrästä karpalohyytelön ja puolukoiden kanssa.
Vähän aikaa meni ihan mukavasti. Sitten alkoi sadepäivä kyllästyttää ja tuli mieleen, että jotain, terveellistä tietenkin, voisi ajan kuluksi napostella. Sain tehtyä lujan päätöksen pysytellä hedelmälinjalla ja rouskuttelinkin omenan ja ison palan kurkkua. Ei tehonnut. Syön banaanin päivässä ja ajattelin, että voin pureskella sen nyt saman tien.
Päättäväisesti siirryin keittiöstä ruokien ääreltä olohuoneeseen ja selailin vähän aikaa nettiä. Mistä lieneekin mieleen muistunut, että kaapissa on rusinoita. Sokeria en syö arkisin, en sitten ollenkaan enkä missään tapauksessa, mutta kyllä kai rusina on ihan eri juttu. Sellainen sadan gramman satsi meni ihan kevyesti. Siihen lisäksi pari kolme kourallista pähkinöitä, koska rusinasta jää äitelä maku suuhun. Viimeistä pähkinää pureskellessani aloin tuntea itseni enemmän kuin kylläiseksi. Housujen vyötärö kiristi ja olo oli muutenkin tukala. Tästäkö se alamäki alkaa?
Arvelen, että tämän tarinan kertominen saa aikaan lähinnä kolmenlaisia reaktioita. Joku toteaa, että meneepä tuolla samalla tavalla kuin minulla. Toinen tajuaa hallitsevansa mielihalunsa paremmin ja huomaa, että ei juurikaan joudu tällaisiin ongelmiin. Kolmas ajattelee, että eihän tuossa nyt ollut kysymys mistään hillittömyydestä, eihän se edes vetänyt suklaata tai kaljaa.
Ruokatarina synnyttää varmuudella uusia ruokatarinoita, sillä se on aihe, josta jokaisella on omakohtaisia kokemuksia. Tarinat ovat erilaisia, mutta niissä toistuu tämän päivän Suomessa yksi ja sama kysymys. Niissä pohditaan miten tulla toimeen ruokatarjonnan runsauden kanssa, miten pysyä kohtuudessa.
Puolitoista vuosisataa sitten ruokaan liittyi aivan erilainen ongelma. Kysymys oli siitä, riittääkö ruoka ja pysytäänkö hengissä. Onko siis aiheellista pyörittää ajatusta ruuan ympärillä ja kieriskellä itseinhossa rusinamässäilyn takia? Ei taida olla. Ehkä kannattaisi keskittää huomionsa tärkeämpiin kysymyksiin.