Äitini aloitti päiväkirjan pitämisen 58-vuotiaana, ensimmäisten lastenlasten synnyttyä. Mieleeni tuli katsoa mitä hän on kirjoittanut ollessaan juuri samanikäinen kuin minä nyt. Merkinnät osuvat vuoden 1987 huhtikuulle.
Päivä on sunnuntai. Äiti kuvailee säätilaa, askareitaan, televisiosta katsomiaan ohjelmia ja harmittelee sitä, ettei tullut käyneeksi lenkillä. Isä oli käynyt parikin kertaa. Hän päättää kirjoituksensa samoin kuin muinakin päivinä: ”Kiitos tästä päivästä, kiitos terveydestä. Laske siunaavat kätesi päällemme, kun käymme levolle.” Seuraavana päivänä hän lisää peruslitaniaansa: ”Kiitos ikävästä.” Isä on lähtenyt sotaveteraanien kuntoutukseen, ja äidillä on edessä yksinäinen viikko.
Hupaisaa, miten enenevässä määrin olen alkanut tuntea olevani vanhempieni lapsi. Noita äidin tekstejäkin lukiessa tuntuu niin tutulta, melkein kuin olisin itse ollut kirjoittamassa.
Nykyisin viihdyn puutarhassa kykkimässä tuntikausia päivittäin keväisin ja syksyisin. Tyttäreni huomauttikin muutama vuosi sitten, että näytän aivan samalta kuin mummo, siis äitini, kun möyrin kukanvarsien keskellä selkä köyryssä. Sitä ei kukaan minut nuorena tuntenut olisi uskonut, minä itse kaikkein vähiten. Voi sitä vastenmielisyyttä, jonka vallassa menin lapsena kitkemään tai kastelemaan kasvimaata. Viljelen tosin toistaiseksi vain kauneutta, en hyötyä. Tätä menoa kasvimaavaihe on vuorossa lähivuosina.
Jopa niinkin yksitoikkoinen ja heikosti tuottava puuha kuin marjojen kerääminen on alkanut vetää puoleensa kymmenien vuosien tauon jälkeen. Monesti ajattelin, että äiti on puoliksi menninkäinen, niin hyvin hän viihtyi metsässä marja- ja sienikorin kanssa tai ilman. Minusta on kovaa vauhtia kehittymässä samanlainen ihmisten ilmoilta pakenija ja pihkan nuuhkija.
Huomautin joskus äidille siitä, että hän pihisteli turhaan vaateostoksissa. Hän saattoi pitää samaa kulunutta puseroa vuosikausia niin, että pääntie ja hihansuut rispaantuivat. Nyt olen huomannut, että sehän juuri on niin kotoista varsinkin lomilla, kun voi laittaa päälleen ne tutut ryysyt. Niissä on väljyyttä, ei purista eikä kiristä. Mitäs tuosta, jos vähän roikkuvat. Eikä multaisia housunpolvia viitsi jatkuvasti pestä. On mukavaa, kun niistä näkee, että on tehty työtä.
Sitten tuo ikävästä kiittäminen. Sekin tuntuu niin osuvalta. Kyllä siitä täytyy sydämestään kiittää, jos lähellä on niin tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, että heitä voi heidän poissa ollessaan ikävöidä. Miten onneton täytyykään olla ihmisen, joka voi olla erossa kenestä tahansa kaipaamatta ja ikävöimättä.
Äiti teki päiväkirjamerkintänsä aina päivän päätyttyä samoihin aikoihin, kuin minäkin nämä omat kirjoitukseni. Voisin suoraan kopioida äidin tekstistä muutamia lauseita ominani. Ei ole siis omena kauas puusta pudonnut, vai lieneekö vierinyt takaisin tutun rungon tuntumaan?