Juhannustoiveita

Tämä ei ole parisuhdeblogi.  En anna ohjeita pysyvään onneen tai  sivistyneeseen eroon.  Ainoastaan minä olen naimisissa mieheni kanssa ja ainoastaan hän minun kanssani.  Se, mikä tekee meidät onnellisiksi, voi johtaa toisen parin eron partaalle, eikä ole mitenkään sanottua, että meidän parisuhdettamme uhkaava asia olisi uhka millekään muulle parisuhteelle. Seuraava juttu ei siis ole resepti tai varoitus.  Se on vain kirjoitus, jonka kirjoitan, koska kirjoittaminen on mukava tapa helpottaa keskittymistä muuhun, tällä kertaa Hobitti-elokuvan kakkososan katsomiseen.

Osallistuin muutama vuosi sitten tapahtumaan, jossa esiteltiin erilaisia juustoja ja niiden seuraksi sopivia viinejä.  Esittelijänä toiminut asiantuntija antoi yleisohjeen: Kannattaa yhdistää joko samantyyppiset tai sitten selkeästi erilaiset maut.  Jos viini on miedosti hedelmäinen, voi sen pariksi valita miedon juuston.  Yhtä hyvä vaihtoehto on valita vahvan makuinen juusto ja puolikuiva tai makea viini, tai päinvastoin.  -Tässä asiassa mennään vähän niin kuin parinvalinnassa, esittelijä jatkoi, – riittävän samanlaiset tai hyvin erilaiset sopivat parhaiten yhteen.

Minä ja mieheni edustamme tuota erilaiset yhdessä –tyyppiä.  Pikemmin kuin vakka ja kansi tai paita ja peppu, olemme kuin yö ja päivä.  Se tuottaa ajoittain ongelmia ja pakottaa kompromisseihin, jotka saattavat molempien mielestä olla epätyydyttäviä, mutta päinvastaisista syistä.  Jos mieheni haluaa olla rauhassa kotona koko viikonlopun ja minä haluaisin pidentää viikonloppua parilla päivällä ja lähteä vaikka Keski-Eurooppaan kaupunkilomalle, saatamme päätyä lauantaiksi Tallinnaan.  Se on mieheni mielestä rasittavaa ja minusta tylsää.  Minä haluan kesällä uimaan ja veneilemään.  Mieheni on uinut ehkä pari kertaa yhteisten vuosiemme aikana ja inhoaa vesillä oloa.  Hän haluaa tehdä asiat yhden kerrallaan ja rauhassa, minä paljon samaan aikaan ja vauhdilla.  Luulisi, että olemme jatkuvasti ristiriitatilanteessa.  Luulo ei ole tiedon väärti tässäkään asiassa.  Mutta tänään kävi niin, että erilaisuus oli tuottaa ikävän juhannuksen meille molemmille.

Juuri juhannuksen aikaan minun tekisi mieli päästä veden äärelle, eikä minulle kelpaa mikä tahansa lätäkkö tai oja, Saimaa sen olla pitää.  Niinpä olin mielessäni ajatellut, että tänäkin juhannuksena menisimme Saimaalle.  Mieheni oli ajatellut, että olisimme kotona.  Kun ilmatieteilijät ennustelivat ankeaa juhannussäätä, aloin taipua samalle kannalle mieheni kanssa, mutta jotenkin tyytymättömänä ja ärtyneenä.  Mielen pohjalla oli se lapsellinen ajatus, että nyt tuo toinen sai juuri sen mitä halusi ja minä jäin ilman.  Siivoilin ja valmistelin ruokia enkä puhunut asiasta mitään.  Ajattelin, että ehkä lenkille lähtö helpottaisi oloa.  Olinkin jo lähtemässä, kun mieleeni tuli, että sää sallisi vaikka sulkapallon pelaamisen pihamaalla.

Ehdotin pelaamista miehelleni lähes varmana siitä, että hän ei innostuisi mistään liikunnasta enää, kun oltiin arkiliikuttu siivousvälineiden kanssa pitkin päivää.  Yllättäen hän suostuikin ilman taivuttelua.  Aurinko paistoi välillä ja välillä pilveili, mutta vettä ei tullut koko toista tuntia kestäneen pelirupeamamme aikana.  Ympärillä vihreä luonto ja ilmassa unkarinsyreenin vahva tuoksu.  Hiki alkoi virrata jo muutaman minuutin pelin jälkeen.  Syke kohosi ja mieliala sen mukana.  Harmi väistyi, alkoi tuntua siltä, että kiva olla kotona.

Nyt on aattoilta kääntymässä yöksi ja edelleen tuntuu siltä, että hyvä ratkaisu tehtiin.  Asiasta ei puhuttu mitään, mutta taisi tuo parempi puolisko arvata, että kova paikka oli minulle jäädä Saimaata paitsi.  Reilu tunti raatamista mailan kanssa vastoin luontoa oli aika hyvä veto, ja tehosi täydellisesti.

P.S. Luin tämän jutun miehelleni, ja hän sanoi, että ei tiennyt mitään vetäneensä.  Antoi kuitenkin luvan julkaista, tämän kerran.  Hän kun ei yleensä paljon itseään tykkää esitellä, toisin kuin minä.