Siinä hän on juuri ottamassa kiireistä askelta kirkkaanvärisissä vaatteissaan. Sarafaanihame päällä, kuten karjalasilla heimosiskoilla, jalassa poronnahkaiset nutukkaat, joiden varsista karva oli kovassa menossa kulunut melkein kokonaan pois, ja ylinnä ylväs kolttanaisen päähine. Asento on hänellä kumara, sillä selkään on sidottu isolla huivilla kantamus, ehkä muutaman kuukauden ikäinen pienokainen.
Museoon en koskaan mene tietämättä, että sieltä tämän päivän todellisuuteen astuttuani oloni on syvästi vaikuttunut. Oma pikkuruinen elämäni asettuu paikalleen historian aluttomassa ja loputtomassa kulussa. Kummalista kyllä, siinä se tuntuu myös saavan ainutlaatuisen merkityksensä.
Viron kansallismuseossa Raatin kartanon alueella Tartossa tämä tapahtui viimeksi (Eesti Rahva Muuseum, Muuseumitee 2). Varsinkin sukulaiskansojen osastolla vaeltaessani tunsin olevani keskellä menneisyyden tyynnyttävää sanomaa.
Jollakin tavalla ihmisen elämä on aina ollut traagista. On turhaa miettiä milloin se on ollut sitä eniten tai vähiten, sillä tragiikka on koskettanut ihmistä hänen historiassaan niin monin eri tavoin ja monista eri suunnista. Eilen se oli ehkä kulkutaudit, sota, imeväisikäisen kuolema, tänään kenties sukupolvien välinen kuilu, rotuviha tai ruumista ja henkeä lihottava ylenpalttisuus.
Aina ihminen on myös löytänyt ilon silloinkin, kun on taistellut elämästä itsestään. Kauniit vaatteet, värit, korut, ruuat, juhlat, tanssi ja karkelointi keskellä sodan kauhua tai miehittäjän sortoa, kulkeminen luonnon parantavassa sylissä. ”Ilo pintaan, vaikk’ syvän märkänis”, toistellaan Karjalan suunnalla yhä tänä päivänä. Ehkä ne, jotka ovat kärsineet eniten, ymmärtävät myös ilon meitä muita syvemmin. Lasihelmin kirjottu risti kolttasaamelaisen vyössä kertoo ilon lähteestä, joka on ihmistä suurempaan luottavan ulottuvilla.
Museossa voi liikkua monella eri tavalla. Joskus olen vaivihkaa seuraillut vierailijoita tarkemmin, kuin esillä olevaa aineistoa. Yhdellä näyttää olevan todellinen intohimo lukea tekstejä ja tarkata vuosilukuja. Varmaankin ajatuksena on painaa mieleen ja oppia mahdollisimman paljon. Toinen pysähtyy jonkin kohteen äärelle useiksi minuuteiksi ja saattaa vielä palata samaan paikkaan uudestaan. Joku vain kulkee osastot läpi välinpitämättömän näköisenä, ehkä siksi, että tämä nyt kuuluu ohjelmaan tänään tai on sivistyneen ihmisen velvollisuus. Itse taidan kuulua samaan joukkoon tuon keskimmäisen museovieraan kanssa.
En mene museoon opiskelemaan tai osoittamaan sivistykseni tasoa. Saattaa olla, että en muista mitään käynnillä näkemääni tarkasti jälkeenpäin. Imen itseeni asioita ja vaikutelmia, elän oman elämäni tapahtumia uudestaan, annan itselleni luvan liikuttua. En niinkään tee yksityiskohtaisia havaintoja museoesineistä, pikemminkin koen ja elän museoympäristön. Kokemus on samankaltainen kuin konsertissa tai urheilukisoissa, joissa myös mielelläni käyn. Museossa menneisyys soi ja taistelee mieleeni iloa ja ymmärrystä.
Tuo alussa kertomani muistikuva taakkaa kantavasta naisesta on virheellinen. Minulla on tabletissani tallella kuva kolttasaamelaista naista esittävästä nukesta. Se on melko lailla erilainen kuin kertomani muistikuva. Lapinpukuun puetulla naisella ei ole nutukkaita, vaan nahkasaappaat jalassa, hamekaan ei taida olla sarafaanimallia. Olen luonut mieleni museoon ihan ikioman suomalais-ugrilaisen hahmon.
Tunnelmia, mielen liikkeitä, joita museokäynti aiheutti, ei voi sanoa virheettömiksi tai virheellisiksi. Ne vain ovat. Jollakin merkillisellä tavalla ne lohduttavat, vaikka en tiennyt olevani lohdutuksen tarpeessa.