Päivän trendi on tyhjentää huushollista kaikki tarpeeton. Kannatan ajatusta ja poistankin pari kertaa vuodessa tavaraa kirpputorille ja roskiin. Astiakaapin naarmuuntuneet lasit, kolhiintuneet lautaset ja korvattomat kupit kannattaa epäilemättä poistaa, samoin varastoon siirretyt matot, joita ei enää voi käyttää. Myös liinavaatekaappiin saa tilaa, kun raatsii luopua ohuiksi ja pölyäviksi makailluista vuodevaatteista. Pyyhkeistäkin saa hyviä siivousliinoja viimeistään silloin, kun niiden läpi alkaa nähdä. Ehkä jo vähän aikaisemminkin.
Joka vuosi tulee myös hankittua tavaraa, joka jää käyttämättä. Itselläni on taipumusta ostaa vaatteita, joita saatan pitää kerran tai en sitäkään. Nytkin on kaapissa roikkunut vuoden verran ohut kukkahame, jonka olen monesti pukenut päälleni, ja yhtä usein todennut, että ei sittenkään. Turha sitä on enää kaapissa seisottaa.
Paljon on sellaistakin tavaraa kertynyt, joka on oikeastaan tarpeetonta, mutta pysyy silti tanakasti paikoillaan. Lasiseinän takana vitriinissä näkymää saisi selkeytettyä huomattavasti, jos suostuisi poistamaan edes osan sinne sijoitetuista esineistä. Rahallista arvoakaan monilla niistä ei ole, mutta…
Yksi näistä kaappiimme juuttuneista on pieni posliinikoira, bernhardilaista muistuttava. Sain sen kymmenen ikävuoden tienoilla naapurin tytöltä syntymäpäivälahjaksi. Se tuo mieleeni huolettoman lapsuuden, kesän uimareissut, syksyn pimenevien iltojen piiloleikit, talven väsymättömän hiihtämisen, mäkihypyt ja muut lumitouhut, kevään rypemiset sulamisvesien laatimissa metsälammissa, rentukoiden kirkkaan keltavärin ojien partailla. Tästä koirasta pidän kiinni viimeiseen asti. Sehän on elämänhistoriassa juuri siltä ajalta, jonka muistot pysyvät pisimpään mielessä.
Iso lasipurkki on tarpeeton ja vie paljon tilaa keittiön kaapissa. Sinne se kuitenkin edelleen jää. Omat vanhempani olivat erittäin sopuisia enkä kuullut heidän koskaan korottavan ääntään toisilleen. Henkilö, jolta olen saanut tuon lasipurkin vuosikymmeniä sitten, eli puolisonsa kanssa moninkertaisesti värikkäämpää arkea. Käytössä oli mitä mielikuvituksellisimpia haukkumanimiä ja äänensävyjä, joilla ne lausuttiin. Eikä kumpikaan hävinnyt sanasotaa, molemmat jäivät poikkeuksetta voittajiksi. Kaikesta kuitenkin saattoi vaistota, että heitä sitoi toinen toisiinsa rikkumaton rakkaus ja kiintymys. Tuon pariskunnan luona vieraileminen oli minusta tavattoman virkistävää, ja nuorena tyttönä ajattelin, että haluaisin itse omassa parisuhteessani pikemmin riidellä kuin elää mielestäni perin ikävystyttävässä harmoniassa.
Kun sitten solmin oman, suurista toiveista huolimatta ikävystyttävän harmoniseksi osoittautuneen avioliittoni, oli häitä juhlimassa nelisensataa vierasta. Määrä oli suuri osittain siksi, että meillä oli veljeni kanssa kaksoishäät. Niinpä häälahjojakin kertyi aikamoinen röykkiö. 1970-luvun lopulla lahjatoiveita ei vielä juuri kyselty ja tapana oli useinkin tuoda joku lasiesine, maljakko, kulho tai käyttöastioita. Saimme jonkin verran Oiva Toikan Nuutajärvelle suunnittelemaa Pioni-sarjaa. Tapamme on ollut nauttia jälkiruokajuomana kirsikkaviiniä juhlapäivinä jalallisista Pioni-laseista. Jokin aika sitten yksi laseista rikkoutui käyttökelvottomaksi. Sen paikka olisi lasinkeräyksessä. Edes kohuttu Konmari-aate ei kuitenkaan kykene tässä asiassa horjuttamaan sentimentaalisuuttani, joten kyllä lasi vain pysyy edelleen tuolla vitriinin lasihyllyssä.
Joillakin esineillä on valta liikuttaa sisintä ja nostaa pintaan myönteisiä ja elämää kannattelevia tunteita ja muistoja. Järkevinkään perustelu ei saa minua luopumaan niistä. On tuolla hyllyissä sellaistakin, minkä näkeminen ei ilahduta. Siitä taidan aloittaa tämän kesän kirppisurakan.