Jyrkkä metsärinne. Alhaalla laaksossa virtaa Porvoonjoki, itäisen Uudenmaan kaunistus ja ihmisten ilo. Joen toisella puolella maa nousee vielä jyrkempänä, maa on kulunut pois ja suuri osa rinnettä on paljasta kalliota. Tällä puolella laaksoa sijaitsee Suomen laajin hiidenkirnuesiintymä. Rinteessä on kolmatta kymmentä jäämassojen alla pyörineiden kivien muotoilemaa kuoppaa, kooltaan ja muodoltaan erilaisia, yli 10 000 vuotta sitten paikalleen muovautuneita. Suurimmalle on annettu nimi Jättiläisen kuhnepytty. Se on yli kymmenen metriä syvä ja useita metrejä leveä. Tänään sen ympärillä kuhisee ihmisiä, samoin eri puolilla rinnettä. Jokainen etsii itselleen sopivan paikan kannonnokasta tai sammaleiselta kiveltä. Me löydämme omamme ylhäältä, kulun helpottamiseksi rakennetun portaikon alkupäästä.
Hiidenkirnujen synty, pyörrekiven pyöriminen kalliota vasten ja väsymättömän liikkeen voima, se miten kovaakin kovempi kallio joutuu luopumaan muodostaan, ihmeellisiä asioita. Askolan seurakunnan papit lienevät aikojen saatossa pitäneet useitakin koskettavia saarnoja aiheesta. Tänä päivänä minun mieleeni jäi pyörittämään omaa jälkeään eräs toinen asia.
Olemme hiidenkirnupuistossa kuuntelemassa perinnemusiikkia. Esiintyjinä vuorottelee kaksi naista, toinen soittaa erilaisia ja –kokoisia puuhuiluja ja toinen laulaa. Rinteen akustiset olosuhteet ovat ainutlaatuiset. Koko konsertin ohjelmisto kuuluu erinomaisesti paikkaan, jossa istumme.
Konsertin loppuvaiheessa naiset laulavat yhdessä laulua, jossa laulaja puhuu metsän puille ja toinen vastaa hänelle kaikuna. Esityksen äänimaailman täydentää vastakkaisen rinteen kallio, joka edelleen kaiuttaa sanoja takaisin joen toiselle puolelle. Yksi laulaa, toinen toistaa ja kaiku vielä vastaa saman.
Ihmisestä, yksilöstä käytetään nimitystä persoona. Latinankielisen sanan persona alkuperäinen merkitys on naamio ja vastaava verbi persono (personare) on suomeksi kaikua, soida, kajahtaa, toitottaa. Persoona olisi siis näiden alkuperäisten merkitysten valossa naamioitu hahmo, joka toimii kaikuna ympäristönsä äänille, jopa toitottaa niitä.
Me tämän päivän ihmiset pidämme itseämme persoonina ja tarkoitamme sillä sitä, että olemme yksilöitä, joiden ajattelu on omaperäistä. Ajattelemme, että jokaisen pitää nimenomaan riisua naamionsa, löytää oma aito persoonallisuutensa ja toteuttaa sitä mahdollisimman autenttisesti.
Tuolla metsässä hienoa kaikulauluesitystä kuunnellessa tuli mieleen, että antiikin määritelmät saattavat kertoa vähintään puolet totuudesta tänäkin päivänä. Olen kyllä yksilö, jolla ehkä on jotain ihan omaakin ajattelua. Yhtä paljon, tai ehkä paljon enemmän olen sittenkin kaikuna sille, minkä keskellä elän. En voi irrota ajastani. Se vaikuttaa minuun ja saa minut sanomaan ja tekemään asioita.
Olisikohan minulla edes pieni ikioman ajattelun palsta? Toivottavasti osaan viljellä ja varjella sitä huolellisesti. Hiidenkirnuilla tänään kaiku toisti hyvää ja kaunista. Jos olen pelkkä kaiku, osaisinpa kaiuttaa hyvää ja kaunista minäkin.