”Heikkoutesi on tärkein voimavarasi.” Kuulin tuon lauseen nuorena vaiheessa, jossa omaan itseen liittyvät epäilyt ja itsensä hyväksymisen vaikeudet olivat voimakkaimmillaan. Se oli mielestäni hämmästyttävä väite. Osasin onnekseni kuitenkin ottaa siihen sisältyvän vahvan rohkaisun vakavasti, ja vuosien varrella olen usein palannut tuohon lauseeseen niin itseäni kuin ympärilläni olleita ihmisiä ajatellessani. Tänään se tuli mieleen, kun puuhailin päivän neljän lapsenlapseni kanssa.
Yksi heistä kysyy lähes aina meille tullessaan, tai kun olen heitä heidän kodissaan hoitamassa, onko luvassa mitään herkkuja tällä kertaa. Eikä se tietenkään ole mummo eikä mikään, joka ei tarjoile herkkuja lastenlapsille. Tämä kyselijä on pienestä asti ollut kaikkein innokkain niitä myös nauttimaan. Kakut, keksit ja karkit – niitä ei ikinä ole liikaa. Voisi ehkä sanoa, että hän on synnynnäisesti ahne. Piirre on minun helppo tunnistaa, koska itselläni on sama ongelma. Sen takia elämäni on ollut ainaista taistelua houkutuksia vastaan, ja kohtuudessa pysyminen on todellinen haaste. Hieman aavistelen, että tämä lapsenlapseni joutuu kamppailemaan saman ongelman kanssa. Asioilla on kuitenkin aina se toinenkin puoli. Niin tälläkin.
Pelailimme aamupäivällä poutasäässä sulkapalloa, hypimme trampalla, ja kepparitouhuakin pääsin näkemään läheltä, kun lapset rakensivat esteradan ja laukkasivat ja ravasivat heppojensa kanssa ympäri pihaa. Tämä mainitsemani lapsi teki kaikkea tuota ylivoimaisesti eniten, ei tarvinnut lepotaukoja eikä valittanut, vaikka sulkapallo kerta toisensa jälkeen putosi maahan vimmaisesta mailan heilutuksesta huolimatta, ja keppariradan esteistä osa tuotti lyhyille jaloille vaikeuksia. Toiset pitivät palaveria ja tarjosivat hepoilleen apilaa radan mutkassa. Samaan aikaan tämä punanaamainen puuskuttaja veteli pari ylimääräistä kierrosta.
Kun lounasaika alkoi lähestyä, ja lähdin sisälle valmistamaan ruokaa, lapsista juuri tämä syksyllä eskarin aloittava ahnehtija tuli mukaani. Ennen kuin olin tajunnutkaan, hän jo oli kuorimassa ja paloittelemassa porkkanoita ja kurkkua. Minun ei tarvinnut koskeakaan niihin, hän hoiteli ne jääkaapista pöytään.
Lounaan jälkeen lapsukainen korjasi nopeasti maidot jääkaappiin ja pyyhki pöydän. Siinä touhutessaan hän ehti selostaa monta asiaa keittiön toiminnasta, uuden tiskirätin tarpeellisuudesta ja eri roskisten sisällöistä. Kun aloin pohtia astianpesukoneen käynnistämistä, hän nappasi pesuainepurkin kaapista, ja kone saatiin käyntiin.
Väsymättömyys ja tekemisen huikea määrä on leimallista tuon pienen rehkijän otteille. Hän on kyllä ahne kermakakulle, toffeelle ja muffinseille, mutta yhtä lailla hän ahnehtii myös tekemistä ja työtä.
Samanlaisen tarinan, vain eri ominaisuuksista, voisin kertoa jokaisesta lapsenlapsestani, samoin lapsistani, vanhemmistani, sisaruksistani, puolisostani. Lapsenlapsista näkee sen valoisamman puolen vaivattomasti. Samaa vaivattomuutta voisi harjoitella niiden ihmisten kohdalla, josta näkemys on yksipuolinen.