Päivän kuva

Sanotaan, että siitä puhe mistä puute.  Osuva sanonta mielestäni.  Lieneekö ihmistä koskaan historiansa aikana ympäröity niin suurella määrällä puhetta, kuin tänä päivänä.  Nykyihminen saa nauttia puheesta sanoina ja kuvina vaikka vuorokauden ympäri.

Puheesta itsestään ei ainakaan ole puutetta, ja tuon sananlaskun mukaan se tarkoittaa sitä, että monesta asiasta on puute.  Itse olen kiinnittänyt huomiota muutamaan asiaan.

Iltapäivälehteä tai sen nettisivuja et voi avata törmäämättä puheeseen seksistä.  Se tulee vähäisenä vaatetuksena, pursuvina muotoina ja erilaisina ohjeina seksikkääseen pukeutumiseen ja seksuaaliseen nautintoon.  Orgasmi on päivän sana.  1960-luvulta alkaen seksipuhe on lisääntynyt ja samalla tutkimusten mukaan ainakin Suomessa varsinainen seksuaalinen toiminta vähentynyt.  Mielestäni tämä trendi viittaisi siihen, että seksipuhetta pitäisi lisätä makuuhuoneessa ja vähentää julkisuudessa.

Sama koskee parisuhteita.  Neuvojen puutteen takia ei totisesti tarvitse erota, ja kuitenkin yli kolmannes solmituista avioliitoista päättyy eroon.  Usein ohjeena parisuhteen hoitamiseen on, että pitää puhua asioista. Ohjeiden lukemisen ja paljon puhumisen sijasta saattaisi olla suhdetta rakentavampaa ajankulua silloin tällöin tehdä jotain yhdessä niin että kumpikaan ei puhu eikä pukahda.

Yksi viime vuosikymmenten suosittu puheiden, esitelmien ja analyysien aihe on arvot.  Lieneekö yhtään organisaatiota, joka ei olisi määritellyt arvojaan.  Useimmiten ne myös julkaistaan näyttävästi osana organisaation mainontaa.  Toiveena on tietenkin, että arvojulistus vakuuttaisi kuluttajan, potilaan, huoltajan tai kenet tahansa palvelua tarvitsevan.  Eipä tarvitse tarkastella kuin kahta suurta palveluntarjoajaa, postilaitosta ja Valtion Rautateitä ja niiden julkaisemia arvoja , kun koko asia alkaa vaikuttaa vitsiltä.

Posti julistaa arvoikseen menestymisen asiakkaan kanssa, kehittymisen ja innovoinnin, vastuun ottamisen ja yhdessä onnistumisen.  VR:n arvoluettelo puolestaan alkaa juhlallisesti: Asiakas toiminnan lähtökohtana.  Onneksi sekä postilla että rautateillä on töissä yksilöitä, joiden toiminta on julkaistujen arvojen mukaista.  He pelastavat osan edustamansa organisaation julkisuuskuvasta, mutta eivät hekään voi saada kirjettä tulemaan lähettämistä seuraavana tai edes sitä seuraavana päivänä saajalleen tai lippuautomaattia jokaiselle pysäkille.  Ne asiat pitäisi kuitenkin saada kuntoon.  Ehkä kannattaisi tehdä se ensin ja julkistaa asiakasystävälliset arvot vasta sen jälkeen.

On myönnettävä, että itsekin olen sanojen suoltaja.  Sekä puhun että kirjoitan mielelläni.  Kirjoittaen tehdyssä puheessa on se hyvä puoli, että sitä ei ole pakko kenenkään kuunnella.  Kiitos kuitenkin jokaiselle, joka jaksaa kiinnostua juuri minun puheestani, siis ilmeisesti puutteistani.

Tasan kymmenen vuotta sitten, siis 20.7. vuonna 2007 olin saarimökillämme Saimaan Pihlajavedellä.  Olin lapsesta asti tottunut viettämään siellä muutaman yön kesässä yksin.  Yksin olin tälläkin kertaa, sillä JTS ei ole järvi- eikä saari-ihmisiä.

Saari on niin pieni, että siellä ei pääse paikkaan, josta ei näkyisi vettä vähintään kahdesta suunnasta.   Kahden puolen saarta aukeavat isot selät, joten tuulella on tilaa nostattaa korkeita aaltoja hakkaamaan kallioita vasten.  Kovimmilla etelän puoleisilla myrskyillä rannan pärskeet ulottuvat mökin ikkunoihin asti.  Ukonilmalla näkymät ovat majesteettiset ja jylinä mahtava.  Jos on unohtanut pienuutensa, ukonilmalla saaressa se muistuu varmuudella mieleen.

Sekä auringonnoususta että ilta-auringon lämmöstä voi nauttia kalliolla istuen yhdessä kalalokkien, tiirojen, rantasipien, sorsa- ja koskeloperheiden kanssa.  Härkälintukin pitää nimensä mukaista ääntä niillä vesillä, ja tuulihaukalla on useana kesänä ollut pesä saaressa.  Saaressa ei siis koskaan ole täysin hiljaista, mutta luonnon äänet eivät häiritse.

Tuo päivä kymmenen vuotta sitten on jäänyt mieleeni erityisestä syystä.  Tyttäremme odotti ensimmäistä lastaan ja samalla JTS:n ja minun ensimmäistä lapsenlasta.  Laskettu aika oli noihin aikoihin.  Olisi ollut aika ainutlaatuista saada hänen syntymäajakseen 20.07.2007. Tytär olikin viestitellyt, että jotain ehkä on tapahtumassa.

Niinpä kiertelin saaren kallioita tavanomaista rauhattomampana.  Luonto ei tällä kertaa saanut mieltäni tyyneksi ja oloani rentoutuneeksi, vaikka olin uuvuttanut kehoni uimalla useita kertoja saaren ympäri.  Vilkuilin vähän väliä puhelimen näyttöä ja pakotin itseni olemaan soittamatta tyttärelle, taas.

Jossain vaiheessa päivää vävyltä tuli viesti.  Taitaa olla menoa nyt.  Illalla viesti tuli jo sairaalasta.  Synnytys oli alkanut.  Mielessä risteilivät ilon ja pelon ajatukset.  Nyt se vihdoin tapahtuu, me saamme lapsenlapsen.  Entä jos äidille tai lapselle tapahtuu jotain?  Voi, miten olisinkaan halunnut kiitää sairaalaan pitämään huolta siitä, että kaikki menee hyvin.

Aika kului, sahasin saaren etelärannalta pohjoisrannalle johtavaa polkua ja pyytelin enkeleitä tyttären vuoteen vierelle.  Vuorokausi alkoi olla vähissä.  Näytti siltä, että ainakaan tämä päivämäärä ei tulisi olemaan lapsenlapsemme syntymäpäivä.  Puhuin JTS:n kanssa puhelimessa, mutta tyttärelle tai vävylle en soittanut.

Vuorokausi vaihtui, väsymys alkoi viedä voiton jännityksestä, ja vetäydyin sisälle mökkiin.  Lojuin vuoteella takan hiilloksen valossa valveen ja unen rajamailla.  Aamuyöstä ei enää tullut viestejä sairaalasta, joten oletin synnytyksen viimeisen vaiheen olevan menossa.

Viiden aikoihin aamulla viesti kilahti puhelimeen.  Tyttö tuli, ja koko pieni perhe voi hyvin.  Huokasin kiitoksen ylöspäin, laitoin viestin JTS:lle ja aloin puuhata aamuteetä.  Ennen seitsemää soutelin jo salmen yli mantereelle.  Molemmat vanhempani elivät vielä tuolloin, ja suuntasinkin heidän luokseen kertomaan suurta uutista.  Vauva oli heille ensimmäinen lapsenlapsenlapsi, joten suuria aikoja elettiin sukuhaaramme piirissä.

Kymmenen vuotta sitten vaeltelin saaren kallioilla hermostuneen odotuksen vallassa.  Huomenna tuo minut mummoksi ja JTS:n papaksi tehnyt tyttönen täyttää siis kymmenen vuotta.  Ei ole lainkaan liioittelua sanoa, että hän muutti maailmamme, ja ihan vain syntymällä.

Töissä ollessani sain silloin tällöin lukea oppilaasta kirjoitetusta lausunnosta ilmaisun ”nimeämisen vaikeus”.  Sama asia voidaan ilmaista myös käsitteellä ”sananlöytämisvaikeus”.  Molemmat käsitteet ilmaisevat hyvin, mistä on kysymys.  Sanojen löytäminen ja asioiden, esineiden ja ihmisten nimeäminen tai nimien mieleen palauttaminen ei onnistu tai onnistuu tavallista hitaammin.  Ongelma ei liity sanavaraston laajuuteen, vaan nimenomaan siihen, että sanaa ei saa noukittua sieltä omasta varastosta kielen päälle ja puheeksi.

Jos minulle tehtäisiin nyt nimeämistesti, voisi lausunnossa ehkä olla toinen noista ilmaisuista.  Tuon tuosta huomaan hakevani sanaa erilaisissa tilanteissa.  Kysymyksessä voi olla jopa aivan tuttu sana, vaikkapa tiskiharja tai tutun ihmisen nimi.  Kysymys ei ole vain siitä, että lastenlasten kanssa ollessani luettelen ensin pari kolme nimeä ennen kuin osuu.  Minä vain kerta kaikkiaan joudun tilaan, jossa pää tuntuu kirjaimellisesti tyhjältä.

Tiedän oikein hyvin, että sananlöytämisvaikeus on yksi muistisairauden alkuoireista.  Se esiintyy erilaisten nettijulkaisujen oireluetteloissa, ja se esiintyi myös äidilläni hänen sairastuessaan alzheimerin tautiin. Arvelen itse, että muita noissa luetteloissa mainittuja oireita minulla ei toistaiseksi ole.  JTS totesi asiaa kysyttyäni, että hajamielisyyttähän sinulla on aina ollut eikä siinä ole mitään muutosta pahempaan hänen mielestään tapahtunut.

Mutta, mutta.  Vaikka onkin ehkä ainoa huolestuttava oire, unohtelu ei tunnu ihan pikkujutulta.  Sen takia päätin jo vuosia sitten oireilun alettua, että minun on tehtävä voitavani aivotoimintani vireessä pitämiseksi.  Alkaisin opiskella jotain uutta, kun vapaata aikaa sitä varten on riittävästi eikä opiskelusta tule stressiä.  Liialliset paineethan myös vaikuttavat muistitoimintoihin negatiivisesti.

Viime kesänä kävin viikon heprean kurssin.  Huomasin kyllä oppivani jotain ja ehkä jopa aika helposti, mutta kirjoittaminen ja lukeminen oikealta vasemmalle pelkkien konsonanttien varassa tuntui kerta kaikkiaan liian vaativalta.  Lopulta tulin siihen tulokseen, että en sittenkään aloita mitään uutta, vaan palaan jonkin tutun asian pariin.

Kevättalvella kävimme JTS:n kanssa Saksassa.  Huomasin, että muistini uumenista tuli aika kivasti sanoja, ja pitkän saksan tunneilla ulkoa opitut prepositiot ja niihin liittyvien sijamuotiojen muistaminen helpottivat kommunikointiyrityksiäni.  Kielioppi oli myös hallussa, kiitos loistavan saksanopetuksen.  Harmitti kuitenkin, kun monessa kohdin tunsin suurta epävarmuutta sanoista.  Jännittyneenä tarkkailin puhumistilanteessa vastapuolen ilmeitä, josko niistä voisi päätellä osuinko oikeaan sanaan.  Toisaalta oli niin kutkuttavan ihanaa huomata pärjäävänsä tilanteissa englantiin turvautumatta.

Niinpä tein päätöksen ryhtyä palauttamaan mieleen ja kohentamaan saksan kielen taitojani.  Eilen starttasin netissä tarjolla olevan, kohtuuhintaisen ohjelman avulla.

Jäin saman tien koukkuun.  Näyttää oikein hyvältä ratkaisulta tehdä jotain, jota jo osaa ja on joskus osannut hyvin.  Ei tarvitse koko ajan rämpiä tuntemattomassa maastossa.  Ilahduin myös siitä, että ohjelman laatijat eivät syöttäneet osatehtävien väliin amerikkalaista excellentwelldonegreat –ylistystä, vaan kommentit olivat maltillisia, haastavia ja sopivan rohkaisevia.

Kun sain tehtyä ensimmäisen 45 minuutin harjoittelukokonaisuuden, olisin ehdottomasti halunnut viettää ohjelman parissa koko loppupäivän.  Onneksi tarjolla oli vielä mieluisampaa tekemistä vieraiden kanssa ja sain siirrettyä seuraavan harjoituksen tähän päivään.  Kaikenlaisen tekemisen ahnehtijana minun on todella nyt vahdittava itseäni, että pysyn kohtuudessa.

Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että aivojumppani on nyt alkanut.  Jos nimeämisen vaikeus on merkki alkavasta muistisairaudesta, viivytystaistelu on alkanut.  Ja vieläpä niin viihdyttävästi ja hauskasti, että taistelutantereelle tekee mieli karauttaa heti aamusta.

Oman, reilut 60 vuotta kestäneen elämäni aikana maailma on pienentynyt. Kun minä teini-ikäisenä kävin Helsingissä, tunsin päässeeni suureen maailmaan.  Ensimmäisiltä ulkomaanmatkoiltani ostin paikallisia käsitöitä, matkamuistokrääsää ja musiikkikasetteja, opettelin kalimerat ja buongiornot ja tunsin todellakin olevani aivan eri maailmassa, vaikka kysymyksessä oli suhteellisen lähellä oleva eurooppalainen kohde.

Nyt suomalaiset teinit ja nuoret lähes kaikista maailman kolkista matkustavat eri puolille maapalloa, juovat kokista ja pepsiä, käyvät vuoropäivin hampurilaisella ja pizzalla, puhuvat englantia, pukeutuvat farkkuihin ja t-paitaan, tuntevat samat viihdemaailman tähdet, ja sama musa kaikuu korvanapeista heillä kaikilla.  Heillä ei ole paluumatkalla repussaan etruskitaidetta jäljittelevää lautasta tai kansanmusiikkia Kreetalta.

Globaali ajattelu, vastuu, etiikka, kansalaisuus… hienoja sanoja ja erinomaisen edistyksellistä ajattelua niiden takana.  Valitettavasti vain taitaa olla niin, että maailmanlaajuisiksi eivät välttämättä kasva juuri ne asiat, joiden soisi niin tekevän. Jaettu rakkaus kolajuomia kohtaan ei maailmaa pelasta, jos ihmisarvon ajatusta ei voida jakaa, ja musiikkimaun globaalistuminen ei edistä ympäristöongelmien ratkaisua tai yleistä turvallisuudentunnetta.

En ole pessimisti enkä pidä surkeudessa rypemisestä, sillä se ei saa aikaan mitään hyvää minussa tai ympäristössäni.  Vaikka kuinka ruikuttaisin, elämä maapalloistuu eikä vain tavoilla, joita voisin pitää myönteisinä.  Mitä vastapainoksi? Ehkä kannattaisi keskittyä siihen, mikä on lähellä, käden ulottuvilla tai ainakin melkein.

Sen sijaan, että ratkaisisin tämän maan ongelmia, puhumattakaan koko maailmaa koskevien ideoiden kehittelystä, voisin keskittyä niihin asioihin ja varsinkin ihmisiin, joista minulla tosiasiassa on vastuu. Tätä kokeilleet tietävät, että kaukana olevia ongelmia on monesti helpompi ratkoa, kuin niitä, jotka liittyvät jotenkin omaan itseen ja lähipiiriin.  Ehkä haaste kannattaa kuitenkin ottaa vastaan.  Pienikin onnistuminen voi olla yllättävän palkitsevaa.

Tässä omassa lähipiirissä voin lähteä yhdessä toisten kanssa tekemään työtä sen ihmisyyden saavuttamiseksi, jonka piirissä oleminen ja eläminen on turvallista, mielekästä, ja jossa jokaiselle siihen kuuluvalle on oma paikkansa ja tehtävänsä ja jossa jokaisen hyvinvoinnista huolehditaan. Pienessä piirissä myös maailmanlaajoihin ongelmiin voi löytyä paikallinen osaratkaisu.

Voimme rakentaa kulttuuria ja tapakäyttäytymistä, joka on ominaista vain meille.  Saatamme kehitellä sisäpiirihuumoria, joka naurattaa meidät lähes tikahtumisen partaalle.   Mitäs tuosta, jos se näyttää ja kuulostaa ikävystyttävältä ja tylsältä kaikista muista.  Mikään ei estä meitä luomasta perinteitä vaikka Ossin-päivän viettämiseen, viikonlopun avaukseen tai kesäloman päätökseen.  Farkkujen sijasta meidän lähipiiripukeutumiseemme voivat kuulua rimpsut ja röyhelöt, jos siltä tuntuu. Mikä tahansa on mahdollista, jos niin päätämme.

Lähipiirikulttuurin luomisen unelmaan voisi kuulua lopulta se, että joku jostain muualta tulee käymään kodeissamme, tutustumaan kouluumme, tekemään ostoksia kaupassamme tai osallistumaan pelitapahtumaamme ja kohtaa jotain ainutlaatuista ja nimenomaan ainutlaatuisen hyvää.

Saattaa olla idealistista uskoa hyvän yhteisön rakentamiseen, mutta ainakin se on varmasti mahdollista, mitä ei voi varmuudella sanoa vaikkapa globaalin etiikan luomisesta.  Joka tapauksessa minä kannatan keskittymistä lokaaliin globaalin sijasta.

Olemme useita kertoja pitäneet hauskaa erilaisissa porukoissa kertomalla uniamme ja tulkitsemalla niitä toinen toisillemme.  Erityisen viihdyttävää on ollut käydä läpi taloihin ja rakennuksiin liittyviä unia.  Siellä täällä esiintyvä tulkintaohje rakennusten osalta on, että ne kuvaavat unennäkijää itseään ja hänen suhdettaan omaan itseensä.

En ryhdy tässä kertomaan uniani, mutta rakennuksiin ajattelin keskittyä. Kiireisen viikonlopun tärkeimmät tapahtumat sijoittuivat kolmeen taloon ja niiden ympäristöön.  Tulin ajatelleeksi, että rakennusten kautta voisin ihan valveillakin tulkita oman elämäni tilaa, millaisena näen itseni, mikä rakennuksista voisin olla.

Osallistuin lauantaina mieheni suvun sukukokoukseen, joka järjestettiin kartanoravintolaksi saneeratussa, vuosina 1871-1873 rakennetussa Lappeen pappilassa.  Paikkaan saapuminen oli jo vaikuttava elämys.  Useita vanhoja, punamullalla maalattuja rakennuksia, kaunis, hyvin hoidettu puisto isoine puineen, kaunokaisten täplittämä ruohokenttä ja koristeellinen, keltainen päärakennus.  Suomen lippu liehui tangossa, kun tervetuliaismaljat kohotettiin.  Tunnelma oli juhlava jo ulkona, ja juhlavuutta lisäsivät sisätilojen kalustus ja henkilökunnan pukeutuminen, jotka sopivat talon ikään ja alkuperäiseen tarkoitukseen.

Saman päivän iltana kävin vielä toisessa vanhassa talossa, vuonna 1849 valmistuneessa Koitsanlahden hovissa, joka on maamme ainoa säilynyt lahjoitusmaakartano.  Hovin historia lahjoitusmaakartanona juontuu vuoteen 1652, jolloin kuningatar Kristiina lahjoitti kartanon sotamarsalkka, kreivi Arvid Wittenbergille läänityksen yhteydessä.  1721 Uudenkaupungin rauhassa paikka siirtyi Venäjälle, ja tsaari toimi siitä lähtien kartanon ja sen alueiden lahjoittajana. Viime vuosikymmenet hovi on ollut asumaton, hoitamaton ja kylmillään.  Se siirtyi Senaatti kiinteistöiltä yksityisomistukseen vajaa vuosi sitten, ja omistaja on kalustanut sen 1700-1800 –lukujen esineistöllä.

Tänään osallistuin isäni suvun serkkutapaamiseen Savonlinnassa, Virtasalmen sillan kupeessa olevassa  kahvilassa.  Kioskikahvila on varustettu pieneen taloon, joka on aikanaan rakennettu siltavahdin asunnoksi.  Vahtia tarvittiin ennen itsepalveluaikaa veivaamaan silta pystyyn, jotta isommat alukset mahtuivat lipumaan salmen läpi väljemmille vesille.  Nyt tuolla kauniilla paikalla on siis kahvila, ja ympäristössä leijuu pizzamausteiden ja kahvin tuoksu.

Mikä noista rakennuksista kuvaisi omaa elämääni parhaiten?  Vanhan pappilan joudun hylkäämään sen takia, että siellä kaikki sekä ulkona että sisällä on liian täydellistä.  Täydellisyys ahdistaa jollakin tavalla.  Se saa aikaan pakoreaktion.  Tulee mieleen, että tuohon en pysty enkä edes tahdo pystyä.  Käsitys omasta itsestä asettuu ristiriitaan rakennuksen kanssa.

Samoin hylkään komealta näyttävän, mutta tosiasiassa nuhjuisessa kunnossa olevan Koitsanlahden hovin.  Todellisuus ei muutu, vaikka sitä koristelisi miten upeilla tyylikalusteilla, näyttävillä matoilla ja seinätauluilla.  Hovia ei ole vuosikymmeniin hoidettu, se haisee tunkkaiselta sisäpuolelta ja ulkopuolen maali halkeilee.  En voi kuvitella, että olisin jättänyt itseni moisella tavalla hoitamatta rapistumaan.

Siltavahdin pieni talo sykähdyttävän kauniissa järvimaisemassa sen sijaan tuntuu tutulta.  Se on tavallinen, maisemaan hyvin istuva pieni talo, ihmisten ympäröimä paikka, jossa viihdytään.  Se ottaa ystävällisesti vastaan jokaisen tulijan erottelematta ja palvelee parhaansa mukaan kaikkia.  Talon sisällä on jatkuva hyörinä ja touhu kesällä.  Talvella talo nukkuu valkoisessa maisemassa ja kerää voimia kesää varten.  Siinäpä elämäni talo. Jospa näkisinkin ensi yönä unta siltavahdin talosta.

Eilisessä blogissani annoin perin yksipuolisen kuvan Max Scheleristä. Tosiasiassa olen tuolle baijerilaiselle fenomenologille velkaa yhden mustan silinterihatun verran. Päätinkin tällä kertaa korjata vääristämääni kuvaa.  Korjaaminen olisi siinä mielessä tarpeetonta, että kansainvälisesti arvostetun ajattelijan asema ei järky jonkin suomalaisen wannabe-filosofin kritiikistä.  Oikeudenmukaisuuden nimessä se on kuitenkin nyt tehtävä, ja teen sen esittelemällä yhden Schelerin mielenkiintoisista ajatuksista.

Eilisen tekstin loppukaneetissa totesin, että aitoa ja totuudellista on vain se, mikä näkyy ihmisen teoissa.  Tuo ajatus on yksinkertaistus Schelerin teoriasta, jota hän nimittää tiedon funktionalisoitumiseksi.  Jatkan yksinkertaistamisen linjalla ja esittelen tuon kovasti arvostamani teorian lyhyesti ja yksityiskohdat ohittaen.

Max Schelerin mukaan jokaisella ihmisellä on ordo amoris, rakkauden järjestys.  Hänellä on tietynlaisia rakkauden kohteita, arvoja, jotka hän spontaanisti asettaa yksilölliseen järjestykseen.  Niinpä me tunnemme makunautintoihin syvällisesti perehtyneitä kondiittorimestareita, hyvinvointiarvot sisäistäneitä fitnessguruja, totuuteen tinkimättömästi suhtautuvia tieteentekijöitä, vaivojaan säästämättä kilvoittelevia pyhimyksiä, yksilön arvon tunnustavia tasa-arvotaistelijoita, kulttuurielämyksiä tarjoavia taiteilijoita ja niin edelleen.

Jokaisella ihmisellä on siis Schelerin mukaan arvojärjestys, jossa tietyt arvot korostuvat ja toiset arvot jäävät vähemmälle huomiolle.  Sama koskee myös yhteisöjä, esimerkiksi perheitä, palvelulaitoksia, kauppoja ja tehtaita.  Arvot ovat todellisuutta, jos ne funktionalisoituvat, siis muuttuvat toiminnaksi ihmisen tai yhteisön elämässä.

Kondiittorimestari laatii kahvipöytäämme suussa sulavan leivoksen ja kehittelee jo mielessään seuraavaa luomustaan.  Hän arvostaa mielihyvää yli kaiken, ja me saamme nauttia siitä. Perheen rutiineihin kuuluu ruokailla yhdessä, lukea iltatarina yhdessä ja käydä säännöllisin väliajoin mummolassa yhdessä, koska perheen arvomaailmassa yhteisöllisyys on korostunut arvo.  Esiintyvä taiteilija saattaa unohtaa kotinsa hoitamisen ja jopa ruokailun keskittyessään taidealansa edellyttämiin kulttuuriarvoihin.  Näissä kaikissa tapauksissa arvotieto on muuttunut käytännön toiminnaksi ja tiettyjen arvojen korostuessa muut jäävät syrjään.

Yksilöllisen arvojärjestyksen tuntemiseen on vain yksi tie, ihmisen tai yhteisön elämän ja toiminnan seuraaminen käytännössä.  Saatan kertoa rakastavani rehellisyyttä ja oikeudenmukaisuutta.  Jos kuitenkin käytännössä lasken luikuria vähän joka välissä ja kohtelen kanssaihmisiä omaa etuani ajaen, on totuus aidosta arvomaailmastani pääteltävissä pikemmin epärehellisestä ja epäoikeudenmukaisesta toiminnastani kuin hurskaista sanoistani.  Kauppaliike saattaa mainostaa itseään ystävällisen palvelun ja laajan valikoiman kauppana.  Sitä se onkin, jos asiakasta todella kohdellaan ystävällisesti ja hän saa kaupasta kaiken tarvitsemansa.

Ihmislapsen kannalta tässä asiassa niin sanottu kohtalon kysymys on, millaisten arvojen kanssa hän pääsee tai joutuu tekemisiin lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Ne ovat arvomaailman kehittymisen kannalta tärkeimpiä ajanjaksoja.  Saako hän tuntea itsensä arvostetuksi ja olonsa turvalliseksi, kuulla vivahteikasta kieltä, nähdä kauniita esineitä, liikkua luonnossa, nauttia monipuolista ja terveellistä ravintoa, oppia inhimilliseen kanssakäymiseen liittyvät moraalisäännöt, tutustua eri taiteenlajeihin, oppia hallitsemaan kehonsa toiminnot ja liikkeet?

Arvot ja niistä seuraava arvotieto eivät voi funktionalisoitua, jos niiden kanssa ei edes ole saanut olla tekemisissä.  Scheleriläisittäin ajatellen onkin tärkeämpää tarjota hyvää kuin kieltää pahasta, ohjata arvokkaaseen kuin estää arvoton.

Schelerin omassa elämässä funktionalisoituivat monet negatiiviset arvot, mutta se ei estänyt häntä näkemästä sitä, mikä on arvokasta.  Ehkä asia selittyy hänen itsensä ajatuksella, jonka mukaan arvokas on joskus mahdollista nähdä vasta, kun siitä on ajautunut riittävän kauas.

Elin 2000-luvun taitteessa suorastaan huumaavaa aikaa omassa ajatusmaailmassani.  Olin vuosikymmentä aikaisemmin ajautunut kriisiin elämäni ja tulevaisuudensuunnitelmieni kanssa, olin tyytymätön itseeni ja elämään. Koulunkäynti ja opiskelu eivät olleet koskaan koulu- tai edes opettajankoulutusaikana kiinnostaneet sisällöllisesti.  Vain se kiinnosti, että sai hommat hoidettua ja pääsi taas eteenpäin, jonnekin ja taas eteenpäin jonnekin, ja taas… Sitten olikin vakituinen työ ja paikalleen asettuminen, jämähtäminen, jota ei jaksanut kestää.

Jämähtämisen kriisistä toipuakseni toimin luonteeni mukaisesti.  Etsin haasteen ja aloin suorittaa.    Haastoin itseni tekemään asiaa, jota siihen asti olin vieroksunut, nimittäin opintoja.  Jatkoin ensin luokanopettajan tutkintoni alemmaksi ja heti perään ylemmäksi korkeakoulututkinnoksi.

Opiskelin työn ohessa ja sen takia minun oli etsittävä opintosuoritukseni avoimen yliopiston iltoihin ja viikonloppuihin sijoittuneesta kurssitarjonnasta.  Sillä tavoin ajauduin käytännöllisen filosofian peruskurssille.  Filosofiasta minulla ei ollut mitään käsitystä sitä ennen.  Olin kyllä monesti ihmetellyt isäni kirjahyllyssä ollutta kirjaa Pessimistin elämänviisaus ja lukenut sen selkämyksestä kirjoittajan nimen Arthur Schopenhauer.  En kuitenkaan lukemisen ahmintavaiheessakaan avannut tuota kirjaa.

Se oli rakkautta ensi kuulemalla.  Minusta ja filosofiasta tuli erottamattomat yli vuosikymmenen ajaksi enkä voi sanoa, ettei tuo sydämeni vienyt hurmuri, herra Filosofia olisi vieläkin hyvin läheinen ystäväni.  Suhteemme intensiteettiä kuvaa hyvin, että kiihkeimmän lempemme aikaan JTS osti minulle lääkäreiden vastaanotoillaan käyttämän ajanvarauskirjan ja liitti lahjaan kainon toiveen muutamasta varauksesta hänelle itselleen.

Filosofian luennoilla tulivat tutuiksi ontologian, etiikan ja yhteiskuntafilosofian, epistemologian ja logiikan peruskäsitteet ja niiden ympärillä elänyt ja elävä ajattelu.  Demokritos, Sokrates, Platon, Aristoteles,  Augustinus, Occamilainen, Akvinolainen, Bacon, Spinoza, Leibniz, Locke, Pascal, Hegel,… ja Hegeliä kovasti halveksinut Schopenhauerkin sieltä lopulta tuli vastaan.

Olin todellakin kuin vastarakastunut, ja opintojen suorittaminen sujui kuin leikki.  Hurmaannuin kerta kaikkiaan niin antiikin ajatuksista kuin keskiajan skolastikoista ja modernin ajan virtauksista, jopa postmodernista Foucaulteineen, Derridoineen ja Rortyineen.  En pitkästynyt yhdelläkään luennolla ja pänttäsin tentteihin niin, että vain nappitulos kelpasi.

Perus- ja aineopintojen jälkeen en kestänyt ajatusta elämästä ilman herra Filosofiaa ja niin päädyin syventävien opintojen seminaariin ja väitöskirjan tekoon.

Rakkaus roihuaa italialaisen sosiologin, Francesco Alberonin mukaan yleensä korkeintaan kaksi vuotta.  Minä roihusin herra Filosofialle useita vuosia enkä nähnyt hänessä juuri mitään moitittavaa.  Väitöstilaisuuden jälkeen kylläkin hävitin kaikki muistiinpanoni ja keskeneräiset tiedostot niin suurella vimmalla, että yksi valmis artikkelikin tuli siinä samalla deletoitua.   Hävitysvimma ei kuitenkaan johtunut herra Filosofiasta, vaan kyllästymisestä toiseen herraan, herra Max Scheleriin, jonka tekstejä olin tutkinut.

Tosiasiassa olin jo tuossa vaiheessa jonkin verran epäilevällä kannalla myös herra Filosofian suhteen.  Osittain sekin oli Max Schelerin syytä.  Luin hänen ihastuttavia tekstejään, joita hän ehti 54-vuotisen elämänsä aikana kirjoittaa yli 7000 sivua.  Samalla kävin läpi hänen skandaalinkäryistä elämänkertaansa.  Minusta alkoi tuntua, että Schelerin tekstien ja elämäntavan välillä vallitsi liian suuri ristiriita.

Tekstiä on helppo tehdä.  Istahdat koneen ääreen, annat ajatuksen lentää ja kirjoitat.  Voit kohota vaikka millaisiin sfääreihin, ohjata ja opastaa, jaella viisauksia ja elämänohjeita suvereenisti.  Näin on varsinkin, jos olet kaukana niistä, jotka lukevat tekstejäsi.

Olen tullut siihen tulokseen, että filosofia ja filosofointi ovat hauskaa ajankulua. Hyvä teksti ja intensiivinen keskustelu irrottavat arjesta paremmin kuin maineikkain dekkari tai rakkausromaani.  On kiehtovaa liikkua ajatuksen poluilla ilman mitään rajoituksia ja testailla vähäisellä logiikallaan kunkin ajatusrakennelman kestävyyttä.

Elävä elämä on kuitenkin kiehtovampaa.  Sen takia yritän itsekin näillä sivuilla jakaa eletyn elämän kokemuksia ja tapauksia.  Jos niissä ei näy rakkautta viisauteen, siis filosofiaa, ei sitä oikeasti ole olemassakaan.

Lueskelin tänään rypsi- ja rapsiöljyä vertailevia sivustoja.  Mielessäni oli jostain aiemmin lukemani ”tieto”, että rypsi olisi rapsia terveellisempää.  Lukemani perusteella öljyt ovat jokseenkin samanarvoisia ravitsemuksellisesti.  Asiasta näyttää yllättäen vallitsevan yksimielisyys.

Tavallisena ruuanpureskelijana saa useinkin lukea asiantuntijoiden näkemyksiä, jotka kumoavat toisensa.  Yksi tuomitsee rasvaiset juustot ja kananmunat, toinen suosittelee juuri niitä.  Palmuöljyä ylistetään toisaalla ja toisaalla se todetaan vaarallisen epäterveelliseksi.  Rypsiöljy näyttää tällä hetkellä olevan rasvasuosikki, mutta ei sekään ihan pelkkää ylistystä saa.  Sokeri on joka tapauksessa ehdoton paha.  Sokerilimupullo vie tuhon tielle yhtä varmasti kuin se toinen pullo vei Turmiolan Tommin aikoinaan.

Lueskelen päivittäin ravitsemukseen ja terveyteen liittyviä sivuja. Myönnänkin olevani terveellisyysfriikki.  Minun on myös valitettavasti myönnettävä olevani herkkusuu.  Haluan pitää yllä terveellisiä elämäntapoja ja samaan aikaan istahtaisin mielelläni joka päivä ruokapöytään, johon on katettu jotain rasvaista ja jotain makeaa.  Hyvin rasvaista ja hyvin makeaa.

Olen tullut huijatuksi maistelemaan rasvattomia ja sokerittomia muka herkkuja, mutta ne eivät vakuuta makuaistiani. Taatelit, rusinat ja hunaja ratkaisevat sokeriongelman arkisin.  Sunnuntaisin sekä vieraiden kanssa en rajoita mielihalujani ja lastenlasten kanssa olen pelkkää mielitekoa.

Kinkkisempi on tuo rasvaongelma. Se pitäisi pystyä ratkaisemaan niin, että lautaselle päätyy oikeassa muodossa olevia rasvahappoja sekä riittävästi välttämättömiä vitamiineja, joita on  tolkuttoman paljon.  Antioksidanttien saannista olisi lisäksi huolehdittava.

Sekin on pidettävä mielessä, että paino ei saisi nousta ainakaan kovin paljoa, siis energiaa ei saisi tulla enempää kuin sitä kuluu.  Asioista paremmin perillä oleva tytär on tosin valistanut vaa’an kanssa panikoivaa äitiä, että yli 60-vuotiaiden ei tarvitse pysyä painoindeksirajoissa, lievä painonnousu on ihan sallittua, tärkeämpää on voida hyvin.  Jos farkkujen vyötärö kiristää, en voi hyvin, joten se siitä.  Kuminauhavyötärö on kiva, mutta vain pyjamassa.

Joskus tulee pohdiskeltua sitäkin, että onko raivoterveellisyys, jokaisen suupalan valvominen, kaloreiden laskeminen ja ihanteellisen energiatasapainon tavoitteleminen sittenkään ihan viisasta.  Tuoteselosteiden tihrustamista ja ruuanlaittoa ravintoarvotaulukoita tarkastellen vai makujen sinfoniaa mielihalujen mukaan?  Mihin lapsenlapsetkaan tarvitsevat mummoa, joka tarjoaa vain ruisleipää, tuoresalaattia ja vähärasvaista juustoa rasvattoman maidon kanssa?

En pysty vastaamaan itse asettamiini kysymyksiin lukuun ottamatta tuota viimeistä.  Lapsenlapset eivät todellakaan tarvitse terveysintoilijamummoa, vaikka heillä mielellään saa olla vanhemmat, jotka pitävät kohtuudessa. Lastenlasten kanssa syön tietysti itsekin lettuja hillon ja kermavaahdon kanssa, suklaata jätskiä ja karkkia.  Mummopäiviä ei kuitenkaan ole riittävästi lakaisemaan koko ongelmaa olemattomiin.

Kirjoitan tätä vain pari viikkoa sen jälkeen, kun edellisen kerran käsittelin samaa aihetta.  Luultavasti ei mene kuukauttakaan, kun palaan taas ravintoteemaan.  En silti koe, että olisin todellisuudessa kovinkaan suurissa ongelmissa tämän asian kanssa.  Tasapainoiluahan elämä on monessa mielessä.  Työ vai lepo, stressi vai rentous, unessa vai valveilla, yksin vai yhdessä?  Olla vai eikö olla? kyseli jo Hamlet.  Minä pohdiskelen tällä kertaa, että rypsi vai rapsi.

”Koivunoksat portilla huiskii, hyvä koti sulla niin ne kuiskii. Valkorunkoinen koivu, riippalehtinen koivu.” Tätä tunteellista laulua laulettiin ensimmäisen työpaikkani kevätjuhlassa silloin, kun olin muuttamassa pois.  Karjalan kaihoisilla kunnaillakin se on juuri koivu, joka lehtii keväällä, ja koivikot tuuhettuu.  Ei ole ihme, että koivusta lauletaan, onhan se Suomen kansallispuu.

Entä sitten kuusipuu, oi kuusipuu, tuo jouluajan pirtin komistaja ja oravan pesäpuu, jossa oravainen niin makeasti nukkuu sammalvuoteellansa?  Korpikuusen kannon allahan se on myös Mörrimöykyn  kolo.  Vanha kuusi kuiskii Kaivopuistossa uudessakin laulussa.

Tai ne hongat, joiden keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa salossa? Lienevätkö samoja honkia, jotka huokaillessaan suojaavat kukkia maan?

Kyllä pihlajakin on hieno puu.  Sen latvaa soittaa illan tuuli niin romanttisesti, vaan kyynelistä neidon kohta varsi pihlajan jo valkokukat nosti, mursi muurin.

Puhumattakaan vanhoista lehmuksista, joiden alla pieni polku metsän halki vie.  Ja kukapa voisi vastustaa tuoksua tuomien valkoisten kukkien.  Pajupuustakin tein minä pillin, ja sireenien aikaan valkeaan lempeni myös puhkee kukkimaan, mutta alla vaahteran sävel suruinen yhä vielä kertoo kuka on rakkahin, vaikka vaahterasta lehdet punaiset maahan leijaa.  Keski-Suomessa jopa rantojen raidat ovat päässeet maakuntalauluun.

Puista on tehty kauniita runoelmia laulujen sanoituksiksi, mutta mihin on unohtunut oma suosikkini, tuo suomalaisen metsän tarkkaakin tarkempi tuulimittari, joka tuntee vähäisimmänkin ilman liikahduksen? Eipä taida olla olemassa sen enempää reipasta marssia tai iloista humppaa kuin kaihoisaa valssia tai tangoakaan, joka kertoisi haapapuusta.

Suomalaisen säveltaiteen suuri mestari Jean Sibelius sentään huomasi liittää haavan Puu-sarjaansa pihlajan, männyn, koivun ja kuusen tasavertaiseksi kumppaniksi.  Uskon, että Janne on katsellut haapapuita tarkkaan, niin osuvaa on hänen sävelkielensä, hän on todellakin saanut nuotit vipattamaan ja kieppumaan.  Sitähän haavanlehdet tekevät lähes koko ajan.

Haapa on suomalaisen metsän aistiyliherkkä vapisija.  Se paljastaa lahjomattomasti tuulen, jopa hienoisen tuulahduksenkin. Haapa on kuin profeetta, joka julistaa totuuden juuri käsillä olevasta hetkestä.  Kuusi haavan vieressä voi väittää, ettei tuule, mutta haapaa ei petetä.

Haapa ei vähästä hätkähdä.  Jos sahaat sen poikki ja luulit päässeesi eroon tuosta totuuden torvesta, saat nähdä kymmenittäin juuriversoja, joiden kanssa olet suuremmissa vaikeuksissa, kuin koskaan emopuun kanssa.  Täytyy sanoa, että haapa on kaunis metsässä, mutta kotipihalla se on kiusankappaleista sitkeimpiä.

Enemmän vielä kuin sitkeys minua puhuttelee haapapuun joustavuus.  Se ei anna periksi, mutta on kuitenkin pehmeä ja joustava puulaji.  Se työstyy tarve-esineeksi helpommin, kuin koivu, kuusi tai mänty.

Useimmat lehtipuista juhlivat kauneuttaan keväällä lehtien puhjetessa.  Haapa yllättää.  Se antaa parastaan vasta syksyllä juuri ennen kuin se luopuu lehdistään.  Miten valju olisikaan metsä pellon reunalla, jos sieltä puuttuisi haapojen kelta, oranssi ja puna?

Haapa ansaitsee oman laulunsa. Tarjoan kakkukahvit sille, joka laatii kauniin laulun haapapuusta sekä sille, joka sen säveltää.  Romantiikkaa saisi olla ja kaihomieltä sanoissa ja mollisävellaji ilman muuta.

Olen aina pitänyt paikkojen järjestämisestä.  Asiaan kuuluu, että ajan mittaan kohteessa saadaan aikaan epäjärjestys ja sitten kohde järjestetään.  Juuri tuo vaihe, kun järjestäminen alkaa, on minusta tavattoman inspiroiva.  Siihen sisältyy ensinnäkin valtava energialataus, toiseksi mielihyvä siitä, että pian on kaikki taas järjestyksessä ja kolmanneksi uteliaisuus.  Uteliaisuus kohdistuu omiin ajatuksiin.  Muistuuko ehkä jotain mieleen, millaisia tunteita esineiden kanssa puuhaaminen saa aikaan?   Tarkoitukseni ei ollut tänään järjestellä mitään, mutta sattumalta jouduin niin tekemään.

Otin kynän penaalista ja kauppalistan kirjoitettuani laitoin sen takaisin, mutta en saanutkaan enää penaalin vetoketjua kiinni.  Lykkäsin kauppaan lähtöä ja kumosin penaalin sisällön lattialle.  Käsilaukullehan tämä on tehtävä vähän väliä, jos aikoo säilyttää hermonsa julkisilla paikoilla.  Penaalia en ole kumonnut kai kertaakaan sen jälkeen, kun otin sen käyttöön.

Itse penaali on jo parhaat päivänsä nähnyt.  Toinen lapsista osti sen itselleen 1990-luvun alussa, kun teimme kesälomalla matkan Tanskaan.  Se on siis noin neljännesvuosisadan ikäinen, Legolandin logolla varustettu, hyvin kulunut kynäkotelo.  Omin penaalin itselleni, kun se lojui hylättynä jonkin tavarakasan päällä varastohuoneessa.  Tuntui kivalta ottaa se käyttöön ja ajatella, että se on kulkenut koulutietään oman rakkaan lapsen repussa monta vuotta.

Penaalia katsoessa ja kyniä sieltä kaivellessa lämpimät ajatukset, ilo ja kiitollisuus valtaavat mielen. Joskus myös raskas huoli, jopa syvä suru.  Niin kovasti kuin äitinä toivoisikin, että lapset saisivat kulkea kevyesti elämänsä tietä, ilman huolia ja murheita, ei se toive taida toteutua kenenkään kohdalla.  Kun he olivat pieniä, saatoit asettua suojamuuriksi heidän ja elämän kovuuden väliin.  Nyt voit vain laittaa kädet ristiin ja taustalta tukea ja luottaa, että he kyllä osaavat, jaksavat ja kestävät.

Lattialla lojuvaa kynä- ja tilpehöörikasaa sormeillessani huomaan, että olen ottanut käyttöön muutakin toisen omaa, jopa työnantajan omaisuutta.  Ainakin puoli tusinaa kynää on kulkeutunut koululta kotiin ja muuttunut omaisuudekseni.  Jos koulun nykyinen rehtori lukee tämän, hän ottanee huomioon, että olen kyllä kuljetellut täältä kotoakin yhtä ja toista koululle.  Parempi, kun en rupea kovin tarkkaan tätä asiaa ajattelemaan, saattaa muuten tulla mieleen lähettää kunnalle lasku.

Useita kuivuneita kuulakyniä menee roskiin.  Joitakin niistä heitän pois mahdollisimman nopeasti, toisia katson haikeana.  Kyniähän saa lahjaksi melkein mistä vain, hotelleista, myyntiedustajilta, koulutustapahtumista.  Piirtoheitintussikin näyttää olevan vielä olemassa, roskiin menee sekin.  Kun aloitin urani opettajana 1970-luvun lopulla, piirtoheitin edusti modernia teknologiaa, samoin diaprojektori.  Parin vuosikymmenen kuluttua kännykkä ja tabletti aiheuttavat jossakin opettajassa vastaavia nostalgisia tuntemuksia.

Penaalista löytyvät myös pienet, taitettavat Fiskarsin sakset, joita olen reissuun lähtiessä muutaman kerran turhaan haeskellut.  Sain ne muutama vuosi sitten rehtorikollegalta Fiskarsissa pidetyn kesäseminaarin päätteeksi.  Mieleen tulvahtavat useat muutkin koulutuspäivät ja erityisesti työkaverit.  Monet tuntemistani eläkeläisistä ovat sanoneet, että työstä ei ollut vaikeaa irrottautua, mutta työkavereista luopuminen otti koville.  Saattavat olla oikeassa. Työ, varsinkin siihen liittyvät yhteiset ilot ja huolet, liittää ihmiset lujin sitein yhteen.

Lopuksi teroitan kaikki penaalin lyijykynät.  Niitä on niin paljon, että hyvässä lykyssä ne riittävät elämäni loppuun asti, ja paremmassa lykyssä saan ehkä teroittaa muutaman niistä vielä kerran pari.  Vetoketju menee nyt helposti kiinni.  Sinne suljen sekä sen, minkä kerroin että sen, minkä jätin kertomatta.  Jotain pitää jättää seuraavaakin kertaa varten.