Tasan kymmenen vuotta sitten, siis 20.7. vuonna 2007 olin saarimökillämme Saimaan Pihlajavedellä. Olin lapsesta asti tottunut viettämään siellä muutaman yön kesässä yksin. Yksin olin tälläkin kertaa, sillä JTS ei ole järvi- eikä saari-ihmisiä.
Saari on niin pieni, että siellä ei pääse paikkaan, josta ei näkyisi vettä vähintään kahdesta suunnasta. Kahden puolen saarta aukeavat isot selät, joten tuulella on tilaa nostattaa korkeita aaltoja hakkaamaan kallioita vasten. Kovimmilla etelän puoleisilla myrskyillä rannan pärskeet ulottuvat mökin ikkunoihin asti. Ukonilmalla näkymät ovat majesteettiset ja jylinä mahtava. Jos on unohtanut pienuutensa, ukonilmalla saaressa se muistuu varmuudella mieleen.
Sekä auringonnoususta että ilta-auringon lämmöstä voi nauttia kalliolla istuen yhdessä kalalokkien, tiirojen, rantasipien, sorsa- ja koskeloperheiden kanssa. Härkälintukin pitää nimensä mukaista ääntä niillä vesillä, ja tuulihaukalla on useana kesänä ollut pesä saaressa. Saaressa ei siis koskaan ole täysin hiljaista, mutta luonnon äänet eivät häiritse.
Tuo päivä kymmenen vuotta sitten on jäänyt mieleeni erityisestä syystä. Tyttäremme odotti ensimmäistä lastaan ja samalla JTS:n ja minun ensimmäistä lapsenlasta. Laskettu aika oli noihin aikoihin. Olisi ollut aika ainutlaatuista saada hänen syntymäajakseen 20.07.2007. Tytär olikin viestitellyt, että jotain ehkä on tapahtumassa.
Niinpä kiertelin saaren kallioita tavanomaista rauhattomampana. Luonto ei tällä kertaa saanut mieltäni tyyneksi ja oloani rentoutuneeksi, vaikka olin uuvuttanut kehoni uimalla useita kertoja saaren ympäri. Vilkuilin vähän väliä puhelimen näyttöä ja pakotin itseni olemaan soittamatta tyttärelle, taas.
Jossain vaiheessa päivää vävyltä tuli viesti. Taitaa olla menoa nyt. Illalla viesti tuli jo sairaalasta. Synnytys oli alkanut. Mielessä risteilivät ilon ja pelon ajatukset. Nyt se vihdoin tapahtuu, me saamme lapsenlapsen. Entä jos äidille tai lapselle tapahtuu jotain? Voi, miten olisinkaan halunnut kiitää sairaalaan pitämään huolta siitä, että kaikki menee hyvin.
Aika kului, sahasin saaren etelärannalta pohjoisrannalle johtavaa polkua ja pyytelin enkeleitä tyttären vuoteen vierelle. Vuorokausi alkoi olla vähissä. Näytti siltä, että ainakaan tämä päivämäärä ei tulisi olemaan lapsenlapsemme syntymäpäivä. Puhuin JTS:n kanssa puhelimessa, mutta tyttärelle tai vävylle en soittanut.
Vuorokausi vaihtui, väsymys alkoi viedä voiton jännityksestä, ja vetäydyin sisälle mökkiin. Lojuin vuoteella takan hiilloksen valossa valveen ja unen rajamailla. Aamuyöstä ei enää tullut viestejä sairaalasta, joten oletin synnytyksen viimeisen vaiheen olevan menossa.
Viiden aikoihin aamulla viesti kilahti puhelimeen. Tyttö tuli, ja koko pieni perhe voi hyvin. Huokasin kiitoksen ylöspäin, laitoin viestin JTS:lle ja aloin puuhata aamuteetä. Ennen seitsemää soutelin jo salmen yli mantereelle. Molemmat vanhempani elivät vielä tuolloin, ja suuntasinkin heidän luokseen kertomaan suurta uutista. Vauva oli heille ensimmäinen lapsenlapsenlapsi, joten suuria aikoja elettiin sukuhaaramme piirissä.
Kymmenen vuotta sitten vaeltelin saaren kallioilla hermostuneen odotuksen vallassa. Huomenna tuo minut mummoksi ja JTS:n papaksi tehnyt tyttönen täyttää siis kymmenen vuotta. Ei ole lainkaan liioittelua sanoa, että hän muutti maailmamme, ja ihan vain syntymällä.