Oman, reilut 60 vuotta kestäneen elämäni aikana maailma on pienentynyt. Kun minä teini-ikäisenä kävin Helsingissä, tunsin päässeeni suureen maailmaan. Ensimmäisiltä ulkomaanmatkoiltani ostin paikallisia käsitöitä, matkamuistokrääsää ja musiikkikasetteja, opettelin kalimerat ja buongiornot ja tunsin todellakin olevani aivan eri maailmassa, vaikka kysymyksessä oli suhteellisen lähellä oleva eurooppalainen kohde.
Nyt suomalaiset teinit ja nuoret lähes kaikista maailman kolkista matkustavat eri puolille maapalloa, juovat kokista ja pepsiä, käyvät vuoropäivin hampurilaisella ja pizzalla, puhuvat englantia, pukeutuvat farkkuihin ja t-paitaan, tuntevat samat viihdemaailman tähdet, ja sama musa kaikuu korvanapeista heillä kaikilla. Heillä ei ole paluumatkalla repussaan etruskitaidetta jäljittelevää lautasta tai kansanmusiikkia Kreetalta.
Globaali ajattelu, vastuu, etiikka, kansalaisuus… hienoja sanoja ja erinomaisen edistyksellistä ajattelua niiden takana. Valitettavasti vain taitaa olla niin, että maailmanlaajuisiksi eivät välttämättä kasva juuri ne asiat, joiden soisi niin tekevän. Jaettu rakkaus kolajuomia kohtaan ei maailmaa pelasta, jos ihmisarvon ajatusta ei voida jakaa, ja musiikkimaun globaalistuminen ei edistä ympäristöongelmien ratkaisua tai yleistä turvallisuudentunnetta.
En ole pessimisti enkä pidä surkeudessa rypemisestä, sillä se ei saa aikaan mitään hyvää minussa tai ympäristössäni. Vaikka kuinka ruikuttaisin, elämä maapalloistuu eikä vain tavoilla, joita voisin pitää myönteisinä. Mitä vastapainoksi? Ehkä kannattaisi keskittyä siihen, mikä on lähellä, käden ulottuvilla tai ainakin melkein.
Sen sijaan, että ratkaisisin tämän maan ongelmia, puhumattakaan koko maailmaa koskevien ideoiden kehittelystä, voisin keskittyä niihin asioihin ja varsinkin ihmisiin, joista minulla tosiasiassa on vastuu. Tätä kokeilleet tietävät, että kaukana olevia ongelmia on monesti helpompi ratkoa, kuin niitä, jotka liittyvät jotenkin omaan itseen ja lähipiiriin. Ehkä haaste kannattaa kuitenkin ottaa vastaan. Pienikin onnistuminen voi olla yllättävän palkitsevaa.
Tässä omassa lähipiirissä voin lähteä yhdessä toisten kanssa tekemään työtä sen ihmisyyden saavuttamiseksi, jonka piirissä oleminen ja eläminen on turvallista, mielekästä, ja jossa jokaiselle siihen kuuluvalle on oma paikkansa ja tehtävänsä ja jossa jokaisen hyvinvoinnista huolehditaan. Pienessä piirissä myös maailmanlaajoihin ongelmiin voi löytyä paikallinen osaratkaisu.
Voimme rakentaa kulttuuria ja tapakäyttäytymistä, joka on ominaista vain meille. Saatamme kehitellä sisäpiirihuumoria, joka naurattaa meidät lähes tikahtumisen partaalle. Mitäs tuosta, jos se näyttää ja kuulostaa ikävystyttävältä ja tylsältä kaikista muista. Mikään ei estä meitä luomasta perinteitä vaikka Ossin-päivän viettämiseen, viikonlopun avaukseen tai kesäloman päätökseen. Farkkujen sijasta meidän lähipiiripukeutumiseemme voivat kuulua rimpsut ja röyhelöt, jos siltä tuntuu. Mikä tahansa on mahdollista, jos niin päätämme.
Lähipiirikulttuurin luomisen unelmaan voisi kuulua lopulta se, että joku jostain muualta tulee käymään kodeissamme, tutustumaan kouluumme, tekemään ostoksia kaupassamme tai osallistumaan pelitapahtumaamme ja kohtaa jotain ainutlaatuista ja nimenomaan ainutlaatuisen hyvää.
Saattaa olla idealistista uskoa hyvän yhteisön rakentamiseen, mutta ainakin se on varmasti mahdollista, mitä ei voi varmuudella sanoa vaikkapa globaalin etiikan luomisesta. Joka tapauksessa minä kannatan keskittymistä lokaaliin globaalin sijasta.