Olemme useita kertoja pitäneet hauskaa erilaisissa porukoissa kertomalla uniamme ja tulkitsemalla niitä toinen toisillemme. Erityisen viihdyttävää on ollut käydä läpi taloihin ja rakennuksiin liittyviä unia. Siellä täällä esiintyvä tulkintaohje rakennusten osalta on, että ne kuvaavat unennäkijää itseään ja hänen suhdettaan omaan itseensä.
En ryhdy tässä kertomaan uniani, mutta rakennuksiin ajattelin keskittyä. Kiireisen viikonlopun tärkeimmät tapahtumat sijoittuivat kolmeen taloon ja niiden ympäristöön. Tulin ajatelleeksi, että rakennusten kautta voisin ihan valveillakin tulkita oman elämäni tilaa, millaisena näen itseni, mikä rakennuksista voisin olla.
Osallistuin lauantaina mieheni suvun sukukokoukseen, joka järjestettiin kartanoravintolaksi saneeratussa, vuosina 1871-1873 rakennetussa Lappeen pappilassa. Paikkaan saapuminen oli jo vaikuttava elämys. Useita vanhoja, punamullalla maalattuja rakennuksia, kaunis, hyvin hoidettu puisto isoine puineen, kaunokaisten täplittämä ruohokenttä ja koristeellinen, keltainen päärakennus. Suomen lippu liehui tangossa, kun tervetuliaismaljat kohotettiin. Tunnelma oli juhlava jo ulkona, ja juhlavuutta lisäsivät sisätilojen kalustus ja henkilökunnan pukeutuminen, jotka sopivat talon ikään ja alkuperäiseen tarkoitukseen.
Saman päivän iltana kävin vielä toisessa vanhassa talossa, vuonna 1849 valmistuneessa Koitsanlahden hovissa, joka on maamme ainoa säilynyt lahjoitusmaakartano. Hovin historia lahjoitusmaakartanona juontuu vuoteen 1652, jolloin kuningatar Kristiina lahjoitti kartanon sotamarsalkka, kreivi Arvid Wittenbergille läänityksen yhteydessä. 1721 Uudenkaupungin rauhassa paikka siirtyi Venäjälle, ja tsaari toimi siitä lähtien kartanon ja sen alueiden lahjoittajana. Viime vuosikymmenet hovi on ollut asumaton, hoitamaton ja kylmillään. Se siirtyi Senaatti kiinteistöiltä yksityisomistukseen vajaa vuosi sitten, ja omistaja on kalustanut sen 1700-1800 –lukujen esineistöllä.
Tänään osallistuin isäni suvun serkkutapaamiseen Savonlinnassa, Virtasalmen sillan kupeessa olevassa kahvilassa. Kioskikahvila on varustettu pieneen taloon, joka on aikanaan rakennettu siltavahdin asunnoksi. Vahtia tarvittiin ennen itsepalveluaikaa veivaamaan silta pystyyn, jotta isommat alukset mahtuivat lipumaan salmen läpi väljemmille vesille. Nyt tuolla kauniilla paikalla on siis kahvila, ja ympäristössä leijuu pizzamausteiden ja kahvin tuoksu.
Mikä noista rakennuksista kuvaisi omaa elämääni parhaiten? Vanhan pappilan joudun hylkäämään sen takia, että siellä kaikki sekä ulkona että sisällä on liian täydellistä. Täydellisyys ahdistaa jollakin tavalla. Se saa aikaan pakoreaktion. Tulee mieleen, että tuohon en pysty enkä edes tahdo pystyä. Käsitys omasta itsestä asettuu ristiriitaan rakennuksen kanssa.
Samoin hylkään komealta näyttävän, mutta tosiasiassa nuhjuisessa kunnossa olevan Koitsanlahden hovin. Todellisuus ei muutu, vaikka sitä koristelisi miten upeilla tyylikalusteilla, näyttävillä matoilla ja seinätauluilla. Hovia ei ole vuosikymmeniin hoidettu, se haisee tunkkaiselta sisäpuolelta ja ulkopuolen maali halkeilee. En voi kuvitella, että olisin jättänyt itseni moisella tavalla hoitamatta rapistumaan.
Siltavahdin pieni talo sykähdyttävän kauniissa järvimaisemassa sen sijaan tuntuu tutulta. Se on tavallinen, maisemaan hyvin istuva pieni talo, ihmisten ympäröimä paikka, jossa viihdytään. Se ottaa ystävällisesti vastaan jokaisen tulijan erottelematta ja palvelee parhaansa mukaan kaikkia. Talon sisällä on jatkuva hyörinä ja touhu kesällä. Talvella talo nukkuu valkoisessa maisemassa ja kerää voimia kesää varten. Siinäpä elämäni talo. Jospa näkisinkin ensi yönä unta siltavahdin talosta.