Päivän kuva

Kun aloitin oppikoulun Savonlinnan Yhteiskoulussa, jouduin C-luokalle. Sinne sijoitettiin kaikki, joiden pitkä kieli oli saksa.  Jotenkin oli silloin jo tunne, että kaikista selittelyistä huolimatta C oli vähempiarvoinen kuin A tai B. Englanti nähtiin tulevaisuuden kielenä, jota aito maailmankansalainen tulee käyttämään niin työssään kuin matkustellessaan. Saksa oli merkitykseltään heikkenevä ja pian lähes tarpeeton kieli, joka ei tulisi avaamaan osaajilleen maailmaa englannin tavoin.

Lukiossa sitten vetäydyin vielä selkeämmin marginaaliin, kun valitsin lyhyeksi kieleksi englannin lisäksi hienostuneen ranskan sijasta antiikkisen latinan.  Latinan tunnit olivat tosin lähes liikunnan veroisia kiinnostavuudessaan.  Sieltä jäivät mieleen monet sananlaskut, joita on tullut toisteltua milloin missäkin tilanteessa.  Per aspera ad astra kuvaa ehkä parhaiten elämänasennettani.  Mahdollisesti siitä syystä minua on alkanut ajoittain vainota ajatus, että olen taas päätymässä C-luokkaan.

Jos A edustaa erinomaista työkuntoa ja tuottavuutta ja B kohtalaista hyödyllisyyttä yhteiskunnalle, olisi C sitten ehkä omatoimiseen elämään kykenevän eläkeläisen luokka, se mihin itse nyt kuulun.  En ole erityisen hyödyllinen, mutta joissakin yhteyksissä tarpeellinen ja joka tapauksessa veronmaksaja.  Alaspäin mennessä hyödyllisyys käy yhä vähäisemmäksi ja arvostus laskee sen myötä.

Luokassa D olisin kenties pitkäaikaissairas, joka tarvitsee paljon yhteiskunnan palveluja, mutta kykenee elämään omassa kodissaan tuetusti.  E-luokkaan tiputtuani makailisin jossakin hoitolaitoksessa, ja lopulta letkujen jatkeena, jos en ennen sitä ole älynnyt anoa sitä viimeistä piikkiä.

Tätä masentavaa ajattelua en suostu jatkamaan, sillä itsesäälintäyteisessä paatoksessaan se osuu täysin harhaan.  Ikinä en ole itsekään asettanut ystäviäni, työtovereitani tai oppilaitani millekään arvoasteikolle. Teho- ja hyötyluokituksia tehdään koneille ja laitteille, ei koskaan ihmisille, se on täysin selvää.

Ajattelinko koskaan omista vanhemmistani, että heidän arvonsa vähenee iän myötä? En missään tapauksessa. He olivat minulle kultaa kalliimpia vielä silloinkin, kun istuin viimeisiä kertoja heidän sairasvuoteidensa äärellä.  Jo selkeät sanansa menettäneeltä isältäni saatu nyökkäys viimeisessä kohtaamisessamme, ainoa teko, johon hän siinä vaiheessa enää pystyi, oli minulle kultaakin kalliimpi lahja.  Kun saattelin tiedottomassa tilassa olevaa äitiäni rajan toiselle puolelle laulamalla maan korvessa kulkemista, tunsin hänen korvaamattoman arvonsa ehkä voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin.

Samasta ihmisarvosta minun on pidettävä kiinni myös itseni kohdalla. Olen kyllä siirtynyt syrjään työelämästä, mutta en totisesti ole tippumassa mihinkään!  Olen aina ollut luokkaa A ja tulen aina olemaan.  Niin ovat kaikki muutkin ihmiset toimintakyvystään ja tuottavuudestaan riippumatta.  Muistakoon sen myös tämä yhteiskunta.

Vihaan sitä vihaa, jota verkko nykyisin tulvii.  Vierastan myös valittamista ja negatiivisuutta, vaikka oman mieleni uumenista saisin helpolla kaiveltua kipakkaa ja myrkyllistä sanottavaa yhdestä jos toisestakin asiasta ja henkilöstä.  En kerta kaikkiaan usko, että sen kaiken ulos suoltaminen olisi millään tavalla rakentavaa.

Ajattelin, että tähän blogiinikin kirjoitan vain asioista, jotka eivät saa aikaan kielteisiä asenteita ainakaan ketään yksittäistä ihmistä tai mitään ihmisryhmää kohtaan.  Nyt toivonkin, että tämä, mitä tänään kirjoitan, ei kääntyisi tarkoitustaan vastaan.  Mielessäni on tapahtumasarja, jota en kerro saadakseni aikaan porukkapäivittelyä tai varsinkaan vihaa.  Kerron, koska meidän aikuisten pitäisi herätä kantamaan vastuumme.

Menimme tänään kahden lapsenlapseni kanssa tutulle uimarannalle. Heti ulos päästyämme kuulimme rannalta kovaa melua ja arvasimme, että nuoriso on siellä tapansa mukaan viettämässä aikaa  hyppytelineillä, laitureilla ja leikkipuistossa.

Leikkipuiston kaikki keinut, vauvakeinu mukaan lukien, olivatkin nuorison hallussa, samoin karuselli.  Vain kiipeilyteline ja liukumäki olivat vapaina.  Leikkivälineiden ympärillä kierteli myös useita pyöräilijöitä.

Lapset katsoivat epäröiden ja pelokkaina nuorten äänekästä touhua. Sanoin, että ei tarvitse pelätä, mennään vain sekaan.  Menin kysymään pesäkeinun haltijoilta, josko he voisivat luovuttaa keinun lapsille.  Hetken kuluttua asia järjestyi muutaman perkeleen ja varsinkin vitun säestyksellä.  Nuoriso poistui pikkuhiljaa rannan puolelle ja lapset saivat käyttää rauhassa kaikkia leikkivälineitä.

Paikalle tuli toinenkin isoäiti lapsenlapsensa kanssa.  Hän harmitteli kielenkäyttöä, joita rannalta kantautui lasten korviin jatkuvasti.  Nuorten palattua leikkikentän puolelle tämä isoäiti sanoi lapsenlapselleen, että tuonne pesäkeinulle ei nyt voi mennä, kun siellä ovat nuo nuoret.  Totesin siihen, että kyllä voidaan mennä, ja menimmekin valtaamaan keinut pienimmille.

Nuoret kokoontuivat pukukopeille ja liikettä näytti olevan sukupuolesta riippumatta molemmissa kopeissa.  Menin paikalle ja sanoin, että eiköhän olisi parasta pysytellä siinä kopissa, joka itselle kuuluu.  Kävimme värikkään sananvaihdon porukan kanssa, ja kopit tyhjenivät.

Palattuani leikkikentälle yksi nuorista tuli luokseni toisten seuratessa taustalta.  Hänellä oli kädessään tamponi ja hän kysyi onko se minun.  Sanoin, että ei taida olla.  Kaveri tiputti tuomisensa maahan ja palasi toisten luo.  Jätin lapset toisen aikuisen hoteisiin ja menin rannalle.  Nuoret olivat kokoontuneet hyppytelineille.  Huusin, että tulehan hakemaan se tamponisi tuota leikkikentältä.  Kun mitään ei tapahtunut, toistin kehotukseni.  Kaveri tuli, otti roskansa ja vei sen roskikseen.   -Kiva juttu, sanoin ja toivotin vielä hyvää jatkoa hänelle.

Porukassa tapahtui tässä vaiheessa mielenkiintoinen kahtiajako.  Yksi tytöistä ja pari pojista vetäytyivät syrjemmälle, ja muu porukka katseli meitä uteliaan näköisinä.  Kun lähdimme leikkipuistosta, muutama heistä seuraili meitä ystävällisen oloisesti eivätkä lapsenlapseni näyttäneet enää arkailevan heitä.

En tunne minkäänlaista vihaa noita nuoria kohtaan.  Surullinen olen kyllä.  He ovat kuin lauma paimenta vailla.  Heitä ei missään tapauksessa tarvitsisi kenenkään pelätä.  Mutta kasvattaa ja ohjata pitäisi.

 

Kävin pari vuotta sitten mielenkiintoisen keskustelun pojanpoikani kanssa.  Hän oli tuolloin kolmevuotias.  Oli helmikuu ja minulla talviloma.  Olimme päättäneet lähteä läheiselle kentälle luistelemaan välipalan ja päivällisen välisenä aikana.  Hoputin poikaa:

-Koetahan joutua, on jo kiire.

-Ai miks on kiire?

-Aika kuluu, pitää joutua ajoissa takaisin syömään.

-Mikä se aika on?

-???

-Onko aika oikeesti olemassa, vai onko se vaan joku satuolento?

-??? Laitahan nyt kengät jalkaan, että päästään lähtemään.

Kysymystä ajan olemassaolosta ovat miettineet suuret ajattelijat kautta filosofian historian.  Meille tavallisille ihmisille aika on tietenkin olemassa, ja yleensä sitä on liian vähän.   Töissä oleva tarvitsee sitä työn tekemistä varten ja lomailija lepäämiseen.  Pitää saada aikaan tulosta tai virkistystä.

Aika tuntuu kiitävän ja loppuvan aina kesken.  Kyllä kai aika on olemassa, kun se näyttää olevan ongelma vähän jokaiselle.  Itse asiassa se tuntuu olevan pomomme, joka määrää meitä diktaattorin ottein.  Tanssimme kuuliaisesti ajan pillin mukaan, ja sillä pillillä on nimenä kiire.

Millaiseksi muuttuu suhteeni aikaan, kun en enää mene töihin?  Mitä varten aika sitten on? Aikaa itselle ja kaikelle sille mistä nauttii?  Mutta kun nauttii työstä ja erilaisten tehtävien suorittamisesta, siitä, että on koko ajan vähintään pieni kiire? Paikasta toiseen lentäessään tuntee olevansa niin tärkeä ja merkityksellinen.

Siinä onkin ehkä tärkein tehtävä heti alkuun eläkkeellä: oppia kuluttamaan aikaa hyödyttömiin asioihin ja nauttimaan siitä, että ei tarvitse saada mitään aikaan.  Että oma oleminen on merkityksellistä pelkkänä olemisena.

Saattaa olla, että olen joutunut elämäni kovimman haasteen äärelle: pitää ottaa aika haltuun, sulkea korvat kiireen pillin vislauksilta, ja alkaa tanssia ihan oman pillin mukaan.  Tai jättää tanssimatta.  Saa nähdä kumpi voittaa, aika vai minä.

Jos asiat ovat sekaisin, voi aakkostamalla ja numeroimalla saada kaiken näyttämään siistiltä ja järjestäytyneeltä.  Kun laitan kaiken aakkosjärjestykseen, on kuin heilauttaisin taikasauvaa ja kaikki päässä vellova sekamelska jähmettyy paikalleen ja näyttää lähes tilastokeskuksen julkaisulta.  Nyt on järjestys totisesti tarpeen, kun mielessä myllertävät lähes taukoamatta päättäväisyyden ja epäröinnin, helpotuksen ja ahdistuksen, toivon ja epätoivon, tulevaisuususkon ja -pelon ajatukset.  Mitä merkitsee työuran jättäminen ja eläkkeelle siirtyminen?

Aamut. Ne muuttuvat kiireettömiksi.  Tällä hetkellä kirmaan viideltä keittiöön teetä laatimaan ja alan selata yön uutisia. Jatkossa hyppään pystyyn varmaan kolmelta, jotta saan sen kiireettömän aamun.

Bikinit.  Bikinit jätetään kaappiin ja korvataan peittävällä kokouimapuvulla, kun mennään uimaan.  Tuntuu siltä, että eläkeläisyys lisää muhkuroita ja makkaroita räjähdysmäisesti.

Celcius.  Nyt voin jäädä katon alle kovalla sateella ja kipakalla pakkasella.  Jos maltan.

D-vitamiini.  Ehkä siinä on koko kipeän ikääntymiskysymyksen varsinainen ratkaisu. D ja muut vitamiinit.  Apteekkiin pillerin ostoon mitä pikimmin.

Eipäs –juupas.  Lopultakin aikaa jahkailla vaatekaapilla, kun on johonkin lähdössä.  Voi aloittaa jo aamusta ja sovittaa koko vaatekaapin sisällön vaikka useampaan kertaan.

Fit.  Muotoileva alusasu vartalolle ja tumma suklaa aivoille.

Grammat. Kilogrammoista puhumattakaan!  Missä vaiheessa en mahdu enää ovista ja jään vangiksi kotiini, kun on niin paljon aikaa herkutella?

Haasteet.  Olen aina hinkunut haasteita.  Nyt on haastettava itsensä olemaan eläkeläinen.

Ilo. Act as if auttanee tässäkin.

J:llä alkava henkilö saman katon alla.  Onneksi minulle, mutta onko onneksi hänelle, kun olen nyt kokopäiväinen muistuttaja kaikesta korjaamista ja suorittamista vaativasta?  Ehkä minun on varjeltava häntä itseltäni.  Ehkä alan matkustella yksin.

Kukat.  Ne eivät onneksi boikotoi hoitajaansa iän perusteella.

Luonto.  Se on pakopaikka ahdistuneelle työläiselle ja ahdistuneelle eläkeläiselle.

Muisti. Nyt jo menee aikaa tavaroiden etsimiseen.  Ennen omille unohduksille naureskeli, nyt ei kovin paljon naurata enää.

Nuoruus. En haikaile nuoruuden perään, mutta vanhakaan en haluaisi olla.

Opettaja.  Valitettavasti taidan jatkaa ammattiani eläkkeelläkin.

Perjantai-illan fiilis.  Millä sen saa, kun on viikon vapaalla?

Qua cumque – miten tahansa, kunhan vain saan olla hyödyksi jollekin ja jossakin.

Runot. Olin nuorena runotyttö.  Runomummo kuulostaa oikein kivalta sekin.

Seksi.  Viittaan sananlaskuun puheesta ja puutteesta.

Traktori.  Lastenlasten kanssa puuhatessa joskus tulee tunne, että Ferrarista on tullut traktori.  Mutta ei se mitään, kunhan on Zetor.

Ulla.  Kuka on Ulla? Yhdellekään itsetuntemuskurssille en enää mene, vaikka aikaa olisi sata vuotta.

Viat.  Onhan noita ja saattavat lisääntyäkin, mutta eivät ne minua mitättömäksi tee.

X. Tuntematon. Tulevaisuus on aina tuntematon. Miten se nyt tuntuukin niin perin tuntemattomalta?

Yksin.  Schopenhauer sanoo, että nelikymppisenä ihmisestä tulee niin itseriittoinen, että hän ei enää tarvitse muita ihmisiä.  On aina vain helpompaa vetäytyä olemaan yksin.  Sitä vastaan on kamppailtava.

Z-juna vie Helsinkiin ja Lahteen, eläkeläishinnalla – ja eläkeläislipulla teatteriin.  Tässä kohtaa ainakin toinen suupieli kohoaa hiukan.

Å.  Svenska eller något annat.  Opiskella pitää jotain.

Äiti.  Kyllä!  Olen edelleen omien lasteni äiti, äitiydestä ei jäädä eläkkeelle.

Öisin.  Voin lakata harmittelemasta yövalvomista ja valvoa vain kaikessa rauhassa tai rauhattomuudessa.  Aamulla voi nukkua, kun muut menevät töihin.  Tässä kohtaa lähes virnistän.

 

Työpöydälle on koottu kaikki tarvittava kauralastujen leipomista varten.   Kymmenvuotias leipuri on jo kokenut tekijä ja tietää, että kaiken pitää olla saatavilla ja uunin kuumenemassa, ennen kuin taikinan sekoittamisen voi aloittaa.

Nyt tyttö hääräilee jo innokkaana taikinakulhon kimpussa.  Pikkusisarukset ovat linnoittautuneet tuoleille siskon työskentelyä seuraamaan eivätkä hänen kehotuksistaan huolimatta suostu poistumaan.  Eivät myös malta olla kaiken aikaa kyselemättä, että saako sitä taikinaa sitten maistaa.

Jonkin ajan kuluttua touhun keskeyttää harmistuneelta ja samalla huvittuneelta kuulostava huokaus: – Arvaa mitä mummo.  Piti laittaa viisi ruokalusikallista jauhoja ja laitoin viisi desilitraa!  Sen se teki, kun nuo viheliäiset ipanat olivat häiritsemässä.

Onhan se taikina aika hupaisan näköistä,  kuivaa kokkaretta jauhojen seassa. Päätämme, että kulhoon rikotaan vielä kananmuna ja toinenkin sekä lisätään hieman sokeria.  Ihan kelvolliselta näyttää sekoitettuna.  Sisaruksetkin älyävät lopulta poistua.  Leipuri nostelee taikinaa leivinpaperille ja laittaa lievän jännityksen vallassa ensimmäisen pellillisen paistumaan.  Koko toimituksen ajan hän kertaa omaa hassua virhettään, ja molemmat nauramme katketaksemme.

Puolen tunnin kuluttua toinenkin pellillinen levittää kodikasta tuoksuaan ja saadaan pois uunista.  Ei tullut kauralastuja, mutta tulipa todella herkullisia kaurakakkaroita.  Niillä ja siivotulla kodilla oli kiva yllättää työn väsyttämät vanhemmatkin.

Ei tule virheitä, jos ei tee mitään.  Vain tekevälle sattuu.  Miten tärkeää onkaan pienestä pitäen oppia tekemään ja mokailemaan vapautuneesti.  Vielä parempi on, jos osaa ottaa opin ja ilon irti jokaisesta mokastaan.  Veikkaanpa, että tämän tarinan leipuri ei tuossa kohtaa enää tee virhettä seuraavalla kerralla.  Monet makeat naurut saamme myös varmasti nauraa tapausta muistellessamme.

Olen sitä ikäpolvea, jonka nuoruusaikana alettiin puhua identiteetistä ja itsensä toteuttamisesta. Esimerkiksi opettajaopinnoissa perehdyttiin humanistisen psykologian perustajan Abraham Maslown tarvehierarkiateoriaan, jossa itsensä toteuttaminen ja siitä seuraavat huippukokemukset nähdään ihmiselämän varsinaisena päämääränä.

Äitini äiti Nelly, isäni äiti Iida tai oma äitini Riitta eivät moisesta tienneet mitään. Heillä ei yksinkertaisesti olisi ollut aikaa edes ajatella koko asiaa.  Nelly ja Iida olivat sodat kokeneita selviytyjiä, joille elämän kovuus ei muutenkaan jäänyt vieraaksi.  Riitta jälleenrakensi sodan runtelemaa isänmaata.  Hän oli työn ja raatamisen merkitsemä sisältä ja ulkoa.  Nämä naiset olivat perheidensä tukipilareita, mutta sellaisiksi he eivät kasvaneet itsensä toteuttamisen, vaan nimenomaan itsensä unohtamisen kautta.

Iidaa en koskaan saanut tavata, sillä keuhkotauti vei hänet kauan ennen syntymääni, mutta Nelly tuli hyvinkin tutuksi. Hän oli niukoissa oloissa elänyt tyytyväisyyden perikuva, joka ei lakannut julistamasta kiitollisuuttaan elämästä ja sen lahjoista.  Ja äitini, hän ei viimeisinä vuosinaankaan, kipujen ja vaivojen vaiheissa, osoittanut minkäänlaista katkeruutta tai tyytymättömyyttä elämänsä kulkuun.

Minä olen saanut tehdä sitä, mitä itse tahdon, kaikenlainen huippukokemusten ja onnellisuuden tavoittelu on ollut mahdollista.  Miten usein olenkaan kokenut, että se mitä haen, pakenee.  Ehkä seuraavan mutkan takana vielä olisi jotain täydellisempää, se varsinainen elämän täyttymys odottamassa?

En ole mikään supermummo omille lapsenlapsilleni.  Isoäitiys on kuitenkin elämässäni merkinnyt kaikkein syvintä onnen kokemusta.  Kun päivä kuluu palloa potkien, Myyrää tai Onnelia ja Annelia katsellen, lettukesteissä, luontopolulla, Nalle Puhin seurassa, piirrellen ja lautapelin jännityksessä, unohtuu kokonaan tarkkailla itseä peilistä, astua kauhistelemaan vaa’an lukemia tai pohtia omaa asemaa jollakin arvoasteikolla.  Siinä vain tempautuu mukaan elämän virtaan, on osa energistä ja usein äänekästä massaa ja, todellakin, unohtaa itsensä.

En usko, että pystyisin kokotoimiseen mummouteen eikä minun onneksi tarvitsekaan.   En myös ajattele, että meidän olisi palattava naisihanteeseen, jossa uhrautuvaisuus ja oman onnen tavoittelusta luopuminen ovat korkeimpia hyveitä. Olen kuitenkin alkanut tuumailla, että oman navan tuijottelu ei välttämättä tuo ihan niin suurta onnea, kuin meille opetetaan.

Olimme neljän lapsenlapseni kanssa uimarannalla ensimmäistä kertaa tänä kesänä.  Tarkoitus oli vähän heitellä kiviä ja käydä läheisellä leikkikentällä keinumassa ja kiipeilemässä.  Sää oli yllättävän leppeä, ja vesikin tuntui sormenpäissä ihan sairaan lämpimältä, kuten joukon kaksi koululaista asian ilmaisi.  Eihän siinä muu auttanut, kuin riisua kengät ja kokeilla ihan varpailla.  Lopulta huomasin, että minulla oli käsivarsillani kasa housuja ja pitkähihaisia puseroita ja väki kahlaili rantavedessä riemusta kiljuen.

-Mummo, sä oot kiva vaateripustin! yksi lapsista huuteli.  Siihen toinen lisäsi, että mummohan on myös kiva roskis.  Lapsilla oli nimittäin jossain vaiheessa tapana käydä sylkäisemässä purukumi kämmenelleni, kun sitä oli jauhettu riittävän kauan.  Vastasin, että olisin hyvin mielelläni ihan muuten vain kiva.  No, sekin sitten ilokseni myönnettiin, vaikka sainkin jatkaa vielä koko paluumatkan kivana vaateripustimena.

Tämän päivän ilottelu lasten kanssa oli äärimmäinen vastakohta eilisen murheellisille tunnelmille.  Osallistuin hautajaisiin, joissa siunattiin perheemme läheinen ystävä.  Pappi totesi siunauspuheessaan asian, jonka saattoväki hyvin tiesi: vainaja oli koko elämänsä ajan kokenut, että hän ei saanut oman isänsä hyväksyntää.  Muistotilaisuudessa asiaan palattiin vielä. Isän hyväksynnän kaipuu tuntui olevan yleinen kokemus varsinkin sodan läpikäyneiden isien lapsilla, joita suuri osa surujuhlaan osallistujista oli.  Hautajaisissa itkettiin paljon, ja varmasti osaksi tuota jaettua surua saavuttamattomasta rakkaudesta.

Ehkä jokainen meistä on ainakin joskus rakkauden kerjäläinen.  Kiertelemme ihmisten parissa tavalla ja toisella kyselemässä: – Kelpaanko, tykkäätkö minusta, olenko kiva, onko minussa mielestäsi jotain arvokasta?  Hyvä niin, sillä pahimmillaan asiaa ei edes kysytä, vaan oletuksena on vanhasta muistista, että ei kannata ruveta kerjäämään, mitään ei heru.

Rakkauden ja hyväksynnän vaje korjataan vain rakkaudella ja hyväksynnällä.  Vielä mummoiässäkin niitä pitää opetella pyytämään ja jakamaan.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, näin väitetään, ja epäilemättä osuvasti.  Jos haluan tietää, millainen on punakylkirastas, keto-orvokki tai funkistuoli, etsin kuvan.

Kuva kertoo vuosien takaisesta tapahtumasta hetkessä asioita, joiden sanoittamiseen menisi useampi tovi kallista aikaa.  Kuva voi nostaa pintaan tunteita, joiden olemassaolokin on päässyt unohtumaan.  Kuva hoitaa, kuva murskaa, kuva hellii, raapii ja runnoo, hivelee itsetuntoa ja nostaa leuan pystyyn tai painaa katseen alas.  Joskus se jopa soi tai tuoksuu.  Siksi tällaiseen blogiinkin olisi hyvä liittää mukaan yksi tai useampi kuva herättämään mielenkiintoa ja täydentämään tekstiä.

Näiden tekstien idea on kuitenkin ihan yksinkertaisesti sanoissa.  Päivän kuva piirretään sanoilla. Luotan sanojen mahtiin ja jään seuraamaan onko niillä enää mahtia kenenkään muun kohdalla tämän päivän maailmassa.  En näin ollen hae suurta määrää seuraajia blogilleni, vaan kalastelen kaltaisiani sanojen rakastajia, niitä, jotka antavat sanojen tulla ja maalata kuvat mieleensä.  Päivän kuva on siis jokaisella erilainen.

Isälläni oli tapana lukea minulle ja isoveljelleni iltaisin ääneen kirjaa, joka hänellä itsellään sattui kulloinkin olemaan meneillään.  Siinä pehmeän peiton alla, touhukkaan päivän väsyttämänä, isän lämmintä kylkeä vasten, sain tehdä uskomattoman jännittäviä seikkailuretkiä tuntemattomiin paikkoihin ja tilanteisiin. Kuvat suorastaan vilisivät pienessä päässäni.  Kirjoissa saattoi olla kuvia, mutta muistan niistä vain yhden: John Bunyanin Kristityn vaelluksessa oli kansikuva, jossa vaeltaja nousee reppu selässään jyrkkää vuorenrinnettä toisen jäädessä nukkumaan alas laaksoon.  Paikkani oli isän vasemmalla puolella ja luultavasti tuijottelin tuota kuvaa isän lukiessa.  Jos muita kuvia oli, ne ovat häipyneet mielestäni.  Sen sijaan lumous, jonka sanat loivat noissa iltahetkissä, tulee varmasti säilymään mielessäni hautaan saakka.  Yhä vielä kipaisen vaivatta Elämän kevään maissipellolla peuran perässä.

Tervetuloa Päivän kuvan pariin.