Kun aloitin oppikoulun Savonlinnan Yhteiskoulussa, jouduin C-luokalle. Sinne sijoitettiin kaikki, joiden pitkä kieli oli saksa. Jotenkin oli silloin jo tunne, että kaikista selittelyistä huolimatta C oli vähempiarvoinen kuin A tai B. Englanti nähtiin tulevaisuuden kielenä, jota aito maailmankansalainen tulee käyttämään niin työssään kuin matkustellessaan. Saksa oli merkitykseltään heikkenevä ja pian lähes tarpeeton kieli, joka ei tulisi avaamaan osaajilleen maailmaa englannin tavoin.
Lukiossa sitten vetäydyin vielä selkeämmin marginaaliin, kun valitsin lyhyeksi kieleksi englannin lisäksi hienostuneen ranskan sijasta antiikkisen latinan. Latinan tunnit olivat tosin lähes liikunnan veroisia kiinnostavuudessaan. Sieltä jäivät mieleen monet sananlaskut, joita on tullut toisteltua milloin missäkin tilanteessa. Per aspera ad astra kuvaa ehkä parhaiten elämänasennettani. Mahdollisesti siitä syystä minua on alkanut ajoittain vainota ajatus, että olen taas päätymässä C-luokkaan.
Jos A edustaa erinomaista työkuntoa ja tuottavuutta ja B kohtalaista hyödyllisyyttä yhteiskunnalle, olisi C sitten ehkä omatoimiseen elämään kykenevän eläkeläisen luokka, se mihin itse nyt kuulun. En ole erityisen hyödyllinen, mutta joissakin yhteyksissä tarpeellinen ja joka tapauksessa veronmaksaja. Alaspäin mennessä hyödyllisyys käy yhä vähäisemmäksi ja arvostus laskee sen myötä.
Luokassa D olisin kenties pitkäaikaissairas, joka tarvitsee paljon yhteiskunnan palveluja, mutta kykenee elämään omassa kodissaan tuetusti. E-luokkaan tiputtuani makailisin jossakin hoitolaitoksessa, ja lopulta letkujen jatkeena, jos en ennen sitä ole älynnyt anoa sitä viimeistä piikkiä.
Tätä masentavaa ajattelua en suostu jatkamaan, sillä itsesäälintäyteisessä paatoksessaan se osuu täysin harhaan. Ikinä en ole itsekään asettanut ystäviäni, työtovereitani tai oppilaitani millekään arvoasteikolle. Teho- ja hyötyluokituksia tehdään koneille ja laitteille, ei koskaan ihmisille, se on täysin selvää.
Ajattelinko koskaan omista vanhemmistani, että heidän arvonsa vähenee iän myötä? En missään tapauksessa. He olivat minulle kultaa kalliimpia vielä silloinkin, kun istuin viimeisiä kertoja heidän sairasvuoteidensa äärellä. Jo selkeät sanansa menettäneeltä isältäni saatu nyökkäys viimeisessä kohtaamisessamme, ainoa teko, johon hän siinä vaiheessa enää pystyi, oli minulle kultaakin kalliimpi lahja. Kun saattelin tiedottomassa tilassa olevaa äitiäni rajan toiselle puolelle laulamalla maan korvessa kulkemista, tunsin hänen korvaamattoman arvonsa ehkä voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin.
Samasta ihmisarvosta minun on pidettävä kiinni myös itseni kohdalla. Olen kyllä siirtynyt syrjään työelämästä, mutta en totisesti ole tippumassa mihinkään! Olen aina ollut luokkaa A ja tulen aina olemaan. Niin ovat kaikki muutkin ihmiset toimintakyvystään ja tuottavuudestaan riippumatta. Muistakoon sen myös tämä yhteiskunta.