Kävin pari vuotta sitten mielenkiintoisen keskustelun pojanpoikani kanssa. Hän oli tuolloin kolmevuotias. Oli helmikuu ja minulla talviloma. Olimme päättäneet lähteä läheiselle kentälle luistelemaan välipalan ja päivällisen välisenä aikana. Hoputin poikaa:
-Koetahan joutua, on jo kiire.
-Ai miks on kiire?
-Aika kuluu, pitää joutua ajoissa takaisin syömään.
-Mikä se aika on?
-???
-Onko aika oikeesti olemassa, vai onko se vaan joku satuolento?
-??? Laitahan nyt kengät jalkaan, että päästään lähtemään.
Kysymystä ajan olemassaolosta ovat miettineet suuret ajattelijat kautta filosofian historian. Meille tavallisille ihmisille aika on tietenkin olemassa, ja yleensä sitä on liian vähän. Töissä oleva tarvitsee sitä työn tekemistä varten ja lomailija lepäämiseen. Pitää saada aikaan tulosta tai virkistystä.
Aika tuntuu kiitävän ja loppuvan aina kesken. Kyllä kai aika on olemassa, kun se näyttää olevan ongelma vähän jokaiselle. Itse asiassa se tuntuu olevan pomomme, joka määrää meitä diktaattorin ottein. Tanssimme kuuliaisesti ajan pillin mukaan, ja sillä pillillä on nimenä kiire.
Millaiseksi muuttuu suhteeni aikaan, kun en enää mene töihin? Mitä varten aika sitten on? Aikaa itselle ja kaikelle sille mistä nauttii? Mutta kun nauttii työstä ja erilaisten tehtävien suorittamisesta, siitä, että on koko ajan vähintään pieni kiire? Paikasta toiseen lentäessään tuntee olevansa niin tärkeä ja merkityksellinen.
Siinä onkin ehkä tärkein tehtävä heti alkuun eläkkeellä: oppia kuluttamaan aikaa hyödyttömiin asioihin ja nauttimaan siitä, että ei tarvitse saada mitään aikaan. Että oma oleminen on merkityksellistä pelkkänä olemisena.
Saattaa olla, että olen joutunut elämäni kovimman haasteen äärelle: pitää ottaa aika haltuun, sulkea korvat kiireen pillin vislauksilta, ja alkaa tanssia ihan oman pillin mukaan. Tai jättää tanssimatta. Saa nähdä kumpi voittaa, aika vai minä.