Vihaan sitä vihaa, jota verkko nykyisin tulvii. Vierastan myös valittamista ja negatiivisuutta, vaikka oman mieleni uumenista saisin helpolla kaiveltua kipakkaa ja myrkyllistä sanottavaa yhdestä jos toisestakin asiasta ja henkilöstä. En kerta kaikkiaan usko, että sen kaiken ulos suoltaminen olisi millään tavalla rakentavaa.
Ajattelin, että tähän blogiinikin kirjoitan vain asioista, jotka eivät saa aikaan kielteisiä asenteita ainakaan ketään yksittäistä ihmistä tai mitään ihmisryhmää kohtaan. Nyt toivonkin, että tämä, mitä tänään kirjoitan, ei kääntyisi tarkoitustaan vastaan. Mielessäni on tapahtumasarja, jota en kerro saadakseni aikaan porukkapäivittelyä tai varsinkaan vihaa. Kerron, koska meidän aikuisten pitäisi herätä kantamaan vastuumme.
Menimme tänään kahden lapsenlapseni kanssa tutulle uimarannalle. Heti ulos päästyämme kuulimme rannalta kovaa melua ja arvasimme, että nuoriso on siellä tapansa mukaan viettämässä aikaa hyppytelineillä, laitureilla ja leikkipuistossa.
Leikkipuiston kaikki keinut, vauvakeinu mukaan lukien, olivatkin nuorison hallussa, samoin karuselli. Vain kiipeilyteline ja liukumäki olivat vapaina. Leikkivälineiden ympärillä kierteli myös useita pyöräilijöitä.
Lapset katsoivat epäröiden ja pelokkaina nuorten äänekästä touhua. Sanoin, että ei tarvitse pelätä, mennään vain sekaan. Menin kysymään pesäkeinun haltijoilta, josko he voisivat luovuttaa keinun lapsille. Hetken kuluttua asia järjestyi muutaman perkeleen ja varsinkin vitun säestyksellä. Nuoriso poistui pikkuhiljaa rannan puolelle ja lapset saivat käyttää rauhassa kaikkia leikkivälineitä.
Paikalle tuli toinenkin isoäiti lapsenlapsensa kanssa. Hän harmitteli kielenkäyttöä, joita rannalta kantautui lasten korviin jatkuvasti. Nuorten palattua leikkikentän puolelle tämä isoäiti sanoi lapsenlapselleen, että tuonne pesäkeinulle ei nyt voi mennä, kun siellä ovat nuo nuoret. Totesin siihen, että kyllä voidaan mennä, ja menimmekin valtaamaan keinut pienimmille.
Nuoret kokoontuivat pukukopeille ja liikettä näytti olevan sukupuolesta riippumatta molemmissa kopeissa. Menin paikalle ja sanoin, että eiköhän olisi parasta pysytellä siinä kopissa, joka itselle kuuluu. Kävimme värikkään sananvaihdon porukan kanssa, ja kopit tyhjenivät.
Palattuani leikkikentälle yksi nuorista tuli luokseni toisten seuratessa taustalta. Hänellä oli kädessään tamponi ja hän kysyi onko se minun. Sanoin, että ei taida olla. Kaveri tiputti tuomisensa maahan ja palasi toisten luo. Jätin lapset toisen aikuisen hoteisiin ja menin rannalle. Nuoret olivat kokoontuneet hyppytelineille. Huusin, että tulehan hakemaan se tamponisi tuota leikkikentältä. Kun mitään ei tapahtunut, toistin kehotukseni. Kaveri tuli, otti roskansa ja vei sen roskikseen. -Kiva juttu, sanoin ja toivotin vielä hyvää jatkoa hänelle.
Porukassa tapahtui tässä vaiheessa mielenkiintoinen kahtiajako. Yksi tytöistä ja pari pojista vetäytyivät syrjemmälle, ja muu porukka katseli meitä uteliaan näköisinä. Kun lähdimme leikkipuistosta, muutama heistä seuraili meitä ystävällisen oloisesti eivätkä lapsenlapseni näyttäneet enää arkailevan heitä.
En tunne minkäänlaista vihaa noita nuoria kohtaan. Surullinen olen kyllä. He ovat kuin lauma paimenta vailla. Heitä ei missään tapauksessa tarvitsisi kenenkään pelätä. Mutta kasvattaa ja ohjata pitäisi.