Mummoviikon yksi hyvä puoli on, että lapsenlapset pelastivat minut joutilaisuuden tylsyydeltä ja, totta puhuen, myös muutamilta kotiaskareilta, jotka odottavat tekijäänsä. En erityisemmin rakasta astiakaappien tai lasivitriinin siivousta, joten hyvä syy niiden hommien lykkäämiseen on tervetullut. Kärsivällisyys ei ole parhaita puoliani ja se pyrkii loppumaan kesken, kun ensin pitää nostella herkästi särkyviä esineitä pois kaapista, sitten siivota se ja lopuksi vielä nostaa kaikki takaisin paikoilleen.
Suhteeni siivoamiseen ja paikkojen järjestämiseen on muutenkin joutunut aina vain pahenevaan käymistilaan lastenlasten myötä. En taida olla enää se sama huushollerska, josta mieheni isoisä sanoi: – Ullan huushollissa tietää, mistä suolapurkki löytyy. Vaikuttaa vahvasti siltä, että kodin opit alkavat unohtua.
Lapsuudenkodissani viikkosiivous tehtiin aina samassa järjestyksessä. Matot vietiin ensin ulos, sitten lakaistiin ja imuriaikakaudella imuroitiin sekä luututtiin lattiat. Puhdistaminen aloitettiin vävynpenkeistä, siis listojen päällisistä. Lopuksi pyyhittiin pölyt, myös fiikuksen lehdiltä. Vuodevaatteet tuuletettiin ja aluslakanasta käännettiin puhdas puoli päällepäin. Maljakkoon haettiin kukat heti, kun jotain oli luonnosta saatavissa. Erityisen hyvin muistan lehtikuusen oksien punaiset kukinnot, kullanhohtoiset kullerot, kielot ja keskikesän niittykukkakimput. Ruiskaunokkejakin löytyi siihen aikaan päivänkakkaroiden kumppaniksi. Minä keräilin mielelläni kissankelloja, joiden pyöreää muotoa aina ihastelin. Kukkapenkistä haettiin myöhemmin kesällä pioneja, kehäkukkia, daalioita, ja syksymmällä maljakossa tuoksuivat leimukukat.
Erikseen olivat sitten alkukesän suursiivousurakat. Niitä varten metsästä haettiin lehtiluuta, jolla aluksi pudotettiin seiniltä ja kaappien päältä hämähäkinseitit ja pölyt. Kaapit tyhjennettiin, pestiin sisältä ja ulkoa ja vaihdettiin tarvittaessa hyllypaperit. Verhot laitettiin pyykkiin ja matot vietiin saareen pestäviksi.
Matonpesupäivät poikkesivat muusta siivoustouhusta edukseen. Ne olivat kesän hauskuutta parhaimmillaan. Aurinko paistoi, mäntysuopa tuoksui ja juttu kulki juuriharjan tahtiin, usein varsin lukuisan pesijäjoukon kesken. Jynssäämisen lomassa pulahdettiin useamman kerran Saimaan aaltoihin virvoittumaan. Mökin kaasuliedellä kiehuivat ahkeruuskahvit, ja takassa paistuivat makkarat.
Kerran omien lasteni ollessa alle kouluikäisiä olin lukemassa heille kirjaa, kun silloisen kotikylämme vanhemmista naishenkilöistä yksi tuli kotiimme jotain asiaa toimittamaan. Lasten lelut olivat hujan hajan ja taisi siinä muutama vaatekappalekin olla muualla, kuin naulakossa tai vaatekaapissa. Rouva totesi asiansa toimitettuaan, että yhteen kylällä asuvan ison perheen kotiin ei koskaan pääse menemään niin, ettei kaikki olisi siistiä ja järjestyksessä. – Niin että näkemiin sitten. Tuo tapaus on painunut muistiini yksityiskohtia myöten, mikä kertoo siitä, että nolostumiseni ja häpeäntunteeni ovat olleet huipussaan.
Kun juuri tällä hetkellä katson ympärilleni, on näky jokseenkin samanlainen, kuin tuon kiusallisena kokemani vierailun aikana. Erona on tosin se, että silloin hujan hajan olevaa tavaraa oli vain kahden lapsen jäljiltä. Nyt pelaamisen ja muun ulkona ravaamisen jäljiltä väsyneitä lapsukaisia on unia vetelemässä kuusi sotkukykyistä ja yksi tulevaisuuden kyky. Jälki on sen mukaista.
Eroa on myös siinä, että jos nyt täällä pidättyväisten naapuruussuhteiden seudulla joku tulisi yllätysvierailulle, pyytäisin hänet peremmälle enkä nolostuisi ollenkaan. Ehkä olen järjestyksen ihminen kuitenkin edelleen. En vain niin kovasti enää välitä esineiden järjestyksestä. Kunhan asioiden tärkeys on järjestyksessä. Loppujen lopuksi luulen, että minusta on tässä asiassa kehkeytynyt lastenlasteni ansiosta aiempaa siistimpi tyyppi.