Aamulla herättyäni vilkaisin tapani mukaan ensimmäiseksi kelloa. Kymmentä yli seitsemän! – Kiitos, sanoin spontaanisti puoliääneen. Vilkaisin petikaveria. JTS ei tuosta näyttänyt häiriintyvän, jatkoi vain hievahtamatta syvähengitystään. Hän nukkuu kuin talviuniaan kuorsaava otso illasta aamuun eikä herää, vaikka ukonilma riehuisi juuri yläpuolella. Omaa nukkumistani voi pikemminkin verrata aina varuillaan olevan vahtikoiran uneen.
Säpsähdän valveille pienimmästäkin syystä, vilkaisen kelloa useita kertoja yössä ja pinkaisen aamulla vartioimaan maailmanmenoa yleensä auringon kanssa samoihin aikoihin. Senpä takia nukkuminen valoisana kesäaamuna seitsemään asti tuntuu, kuin olisi kallisarvoisen lahjan saanut. Yö oli muutenkin ehjä, en herännyt kertaakaan katsomaan kelloa tai pyörittämään edellisen päivän tapahtumia päässäni.
Joskus vuosia sitten valitin kehnoa nukkumistani työpaikalla. ”Hyvä omatunto on paras päänalunen”, totesi yksi hyväuninen kollega sananlaskua siteeraten. En myönnä, että minulla olisi rikollisia taipumuksia siinä määrin, että omatunto soimaisi hereille tehtyjen vääryyksien takia. Koen myös olevani suhteellisen järkevä ihminen, jolla on arvostelukykyä ja suhteellisuudentajua. En menetä malttiani helposti ja minulla on useimmiten tunne, että hallitsen asiat ja tilanteen. Päiväsaikaan. Toisin on yöllä.
Saatan pilata yöuneni naurettavan pienillä asioilla. Pari vuotta sitten teetin kuvataiteessa lasinmaalaustyön, jonka olin kyllä valmistellut kokeilemalla ja antamalla mielestäni ihan riittävän tarkat ohjeet työn toteuttamisesta. Tuloksena oli toinen toistaan järkyttävämmän näköisiä purkkeja ja purnukoita. Vain muutama työ onnistui. Tunnin aikana ja valmiita töitä katsellessani sanoin itselleni, että juttu on ihan ok. Näitä sattuu. Sattui harmillinen arviointivirhe, joka ihan anteeksiannettavaa. En voinut arvata, että värin sekoittaminen liimaan on liian hankalaa, ja kärsivällisyys ei suurimmalla osalla riitä. En ajatellut asiaa sen enempää, vaan siirryin seuraaviin tehtäviin. Kypsä ja itsensä kanssa tasapainossa oleva ihminen ei nimittäin jää suremaan virheitään, vaan oppii niistä ja menee rohkeasti kohti uusia haasteita.
Enkös seuraavana yönä herännyt kuvittelemaan reaktioita kodeissa, kun työt päätyvät sinne ihmeteltäviksi. – Jaa, että on tehty kuvataidetta, tosiaan. Annoin vielä tuon erikoisen kauniin purkin lapselle, pilalle meni! Pyöriskelin vuoteessa aikani ja yritin mielikuvaharjoitusten avulla vaihtaa ajattelun kohdetta, kunnes totesin, että on parasta ryhtyä puuhaamaan jotain muuta kuin nukkumisyritystä. Pari tuntia siinä vierähti, ja taisi mennä pari leipäpalaakin ennen kuin väsymys otti vallan, ja sain taas unen päästä kiinni.
Aamulla tietysti, jälleen kerran, äimistelin yön valvomista ja sen syytä. Ei mitään järkeä tuollaista asiaa ruveta märehtimään tuntitolkulla. Ensin valvominen turhasta syystä ja sitten häpeä siitä, että ei ollutkaan niin fiksu ja kypsä ihminen.
Ihmisen psyyken asiantuntijat ovat varmaan jo jonossa suoltamassa analyysiä kertomastani ja antamassa ohjeita yöelämän parempaan hallintaan. Saattaa olla, että osaisin itsekin laatia jonkin tason selvityksen siitä, mikä ajaa järkevää ihmistä pähkähulluihin ajatuksiin öisin.
Tosiasiassa olen jo vuosikymmeniä hyväksynyt koiranunisuuden osaksi itseäni ja puolineuroottista persoonaani, samoin siihen liittyvät harmin ja häpeän tunteet. Työt ovat tulleet tehdyiksi aina jollakin tasolla niin kotona kuin työpaikalla. Olen pysynyt kasassa. Minulla menee suorastaan hyvin, ainakin noin omasta mielestä. Nukkumisosaajat olkoot iloisia osaamisestaan. Minulle riittää muutama hyvä yö silloin tällöin.