Päivän kuva

Monet tutut ovat palanneet töiden pariin tänään.  Koulut alkavat useimmilla paikkakunnilla ensi viikon aikana.  Koko yhteiskunnan työtä tekevä joukko kotiutuu elokuun loppuun mennessä reissuiltaan, ja normaali elämänmeno julkisilla ja yksityisillä työpaikoilla jatkuu taas lomakauden jälkeen.

Oma elokuuni on tänä vuonna erilainen.  Huomisesta alkaen olen eläkeläinen enkä aloita töitä rehtorina tai luokanopettajana.  Aika monta kertaa olen jo kuullut kysymyksen ”Miltä nyt tuntuu, kun olet eläkkeellä?”.  Tähän asti olen voinut vastata, että en tiedä vielä, olen lomalla, sitten elokuussa voit kysyä uudestaan.

Yhden muuttuneen asian olen jo kuluneen loman aikana huomannut.  Minulla ei ole ollut tänä kesänä aiemmilta lomilta tuttua vimmaa kiirehtiä kotitöitä, jotta pääsen viettämään lomaa, siis olemaan vapaa menemään mihin tahansa ja tekemään mitä tahansa.  Tiedän, että vapaus jatkuu kesän jälkeen, ja sen takia olen puuhaillut asioita kaikessa rauhassa.  Osa tehtävistä, joita olen yleensä tehnyt heti loman alettua, on vieläkin tekemättä, koska ”sitten eläkkeellä ehtii”.  Saa nähdä tulevatko tehtyä ennen ensi kesää.

Nyt, kun koulut pian alkavat, alan tajuta jotain siitä ”miltä nyt tuntuu”.  Tuntuu haikealta.  Olen kuulunut siihen joukkoon opettajia, joille loman viettäminen loppuun asti ei ole onnistunut.  Heinäkuun lopulta asti ajatukset pyörivät työasioissa, ja joskus olin ihan nolouteen asti innostunut edessä olevasta lukuvuodesta.  Luokanopettajana pohdin opettamiseen liittyviä asioita ja rehtorina johtamista ja siihen liittyneitä erityisiä haasteita.

Rehellisesti voin sanoa, että en aloittanut yhtään 40 työvuodestani olematta äärettömän innostunut.  Samalla on rehellisesti myönnettävä, että ensimmäisestä alusta viimeiseen alkuun asti myös jännitin tulevaa.

Nukuin huonosti viimeiset yöt ennen koulun alkua, ja ajatus kieppui innostuksesta ahdistaviin kysymyksiin ja kysymyksistä taas innostukseen.  Kivaa, että on kutoset, niiden kanssa voi jo jutella vaikka mistä ja lähteä pitkille retkille metsään.  Osaanko kaikkea tarpeeksi hyvin, nolaanko itseni ja kuinka monta kertaa? Miten mukavaa tavata taas työkaverit.  Jaksanko kevääseen asti kunnolla? Ihanaa aloittaa yleisurheilujaksolla!  Onkohan murkku iskenyt kovin moneen kesän aikana? Ja niin edelleen.

Opettaminen on innostavaa työtä, ja tuota innostumista ajattelen haikeana.  Niin mielelläni kuin kykinkin puutarhassa, kerään marjoja ja vaellan luonnossa tai kirjoitan näitä juttuja, en koskaan näissä puuhissa saavuta sitä äärimmäisen virittynyttä mielentilaa, jonka lapsiryhmä sai aikaan.  Kiitos kahden lapseni ja heidän puolisoidensa, minulla on onneksi ihan yksityisesti kolmen tai neljän, joskus jopa seitsemän lapsen ryhmä helpottamassa tätä haikeutta.

Toinen haikeutta herättävä asia on työkaverit.  Tänä vuonna en koe sitä hetkeä, kun levon silittämät ja auringon sävyttämät kasvot yksi toisensa jälkeen ilmestyvät oviaukkoon, ja yhteistä työrupeamaa päästään aloittamaan.

Opetin neljä vuotta yksiopettajaisessa koulussa ja rakastin sitä kokonaisvaltaista ja vaativaa työtä.  Mutta kollegiaalisen tuen puute näännytti minut.  Työkavereiden kanssa mennään yhdessä läpi hyvät ja tylsät, jopa todella pahatkin jaksot ja löydetään ainakin lähes joka päivä syy hervottomaan nauruun.  Vuosien mittaan opettajainhuoneeseen kehittyy sellainen sisäpiirihuumori, että ulkopuolisen voi olla vaikea käsittää sitä menoa ja meininkiä.

Haikea on mieli, mutta ei niin haikea, että katuisin päätöstäni siirtyä syrjään juuri nyt.  Minä olen tehnyt osuuteni vaativassa ja tärkeässä työssä.  Nyt on aika puuhailla muuta ja antaa tilaa nuoremmille.  Olen kuullut, että eläkeläisilläkin on elämää, jopa innostunutta ja sosiaalisesti vilkasta, nauruntäyteistä jopa.

Reilu vuosi sitten kirjoitin, että eläkkeelle jäätyäni ryhdyn tekemään kahta asiaa, joita olen lapsuudesta asti tehnyt kaikkein mieluiten.  Aion antaa itselleni aikaa kirjoittaa ja palaan yleisurheiluharrastuksen pariin.  Kirjoittamisen aloitin jo vuosi sitten.  Näinköhän jo tulevan syksyn aikana olen urheilukentällä haikeuttani häivyttämässä, saa nähdä.

Muistelimme hyvän ystäväni kanssa nuoruuttamme.  Meillä oli paljon yhteistä, muun muassa samanlainen huumori, joka sisälsi myös leikinlaskua toinen toisistamme.  Ystäväni totesi, että emme kuitenkaan koskaan laskeneet leikkiä asioista, jotka tiesimme toiselle kipeiksi ja aroiksi.  Hän täsmensi, että minä en koskaan laskenut leikkiä hänen lihavuudessaan.  Lihavuudestaan? Olin vilpittömän hämmästynyt.  En koskaan ole pitänyt tuota ystävääni lihavana.  Ajatteleeko hän itse todellakin olevansa lihava?

Miehille ei tunnu olevan kovinkaan vaikeaa esitellä terasseilla istumisten tuloksia tyköistuvissa teepaidoissa ja farkuissa.  Kaljamahat osataan kantaa kunnialla.  Meidän naisten keskuudessa ulkonäköpaineet tuntuvat olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.  Myös näkemys omasta kehosta, kehonkuva vääntyy herkästi kielteiseksi.

Kun tässä nyt keskityn ajattelemaan, ei mieleeni tule yhtäkään naispuolista ystävääni, joka olisi joskus sanonut olevansa tyytyväinen omaan ulkonäköönsä. Jokaisella on jotain valittamista omasta peilikuvastaan.

Itsekin olen katsellut naamaani ja kroppaani aina kriittisellä silmällä murrosiästä alkaen.  Ikinä en ole itselleni kelvannut sellaisena kuin olen.  Häpeä, milloin vatsamakkaroista, milloin vinoista hampaista, milloin takapuolen muodosta, milloin kasvojen juonteista, on ollut ainainen seuralainen.

Kun katselen vanhoja valokuvia, en voi olla ihmettelemättä omia kuvan ottamisen aikaisia ajatuksiani.  Miksi ihmeessä joskus häpesin itseäni niin paljon, että oli jopa vaikeaa lähteä johonkin ihmisten ilmoille?  Ei olisi ollut pienintäkään syytä hävetä ja arkailla.  Eiväthän ihmiset yleensä edes katso toisia, vaan jännittävät itseään ja omaa edustavuuttaan.

Tosiasiassa en tunne ketään sellaista ihmistä, jonka ulkonäkö olisi mielestäni epämiellyttävä, jos ajattelen asiaa pelkän estetiikan kannalta.  Olen esimerkiksi kasvanut lapsuuteni enimmäkseen ylipainoisten ihmisten keskellä, eikä se milloinkaan haitannut.  Oma tyttärenikin sanoi ennen lastenlasten syntymää, että hän ei sitten hanki lapsia, jos niille ei saa pulleaa mummoa.  Mummolle on vain eduksi olla pyöreä ja pehmeä.

Hampaaton, harvahiuksinen vauva kikattaa ihastuneena omalle kuvalleen aina sen nähdessään.   Sitä samaa iloa pitää nyt lopultakin päättäväisesti lähteä kalastamaan.  Pitää alkaa harjoittelu, hymyillä peilikuvalleen aamulla juuri herättyä ennen ensimmäistäkään siistiytymistoimenpidettä, pitää ihastella ryppyistä kämmenselkien ihoa, jossa verisuonet näkyvät niin kauniisti, taputella pehmeää vatsanseutua, johon lastenlasten on mukava nojata, hivellä ohutihoista poskea, sormenpäihin niin miellyttävää.

Pitää tehdä päätös, että oman ulkonäön jatkuva tarkkailu ja moittiminen loppuu nyt.  Ja jos se ei lopu, mikä on todennäköistä, pitää kamppailla tosissaan negatiivisten ajatusten nujertamiseksi.

Heitän tässä saman haasteen jokaiselle lukijalle.  Eiköhän lopeteta turhasta nurkuminen ja aleta keskittyä tuottavampiin ja sekä itsemme että ympäristömme kannalta tärkeämpiin asioihin kuin omaan ulkonäköömme.  Jos meistä ei tule Kardashianeja, voimme tavoitella vaikka äiti Teresan tasoa: ei ehkä kaunis, mutta kuitenkin… niin kaunis, monin verroin kauniimpi kuin Kris Jenner, ainakin minusta.

Yritän muistella, missä olisin viimeksi nähnyt artikkelin tai muun tekstin, jossa olisi ollut puhetta uskollisuudesta.  Mieleeni tulee vain kuvaus jostakin koirasta, joka odotti uskollisesti kuollutta isäntäänsä, samoin muutama muu nimenomaan koiriin liittyvä tarina.  Lujaa sitoutuneisuutta ihaillaan eläimen ominaisuutena, mutta ihmisten uskollisuus toisilleen ei ole niitä kaikkein trendikkäimpiä käsitteitä tämän päivän keskustelussa.

Jopa parisuhteen osalta mediassa pohditaan pikemminkin mahdollisuuksia luoda suhteita ja suhdemalleja ilman uskollisuusvaatimusta.  Avoimet suhteet ja polyamoria tuntuvat kiehtovan ainakin niitä, jotka kirjoittavat asioista.  Moraaliperiaatteeksi riittää, että ei vahingoita ketään ja että asioista sovitaan yhdessä.

”Uskollinen ystävä on lääkäriä tarpeellisempi” lukee yhdessä patakintaassa, jonka olen saanut, kuinkas muuten, uskolliselta ystävältä.  Kyllä, lääkäri voi asentaa sydämeen tahdistimen, ja se sykkii taas tasaisesti tai määrätä sopivan lääkityksen unettomuuteen.  Vain uskollinen ystävä pysyy rinnalla, kun toivut leikkauksesta tai kamppailet uniongelmien kanssa.  Minun ajatusmaailmassani ystävä on uskollinen tai sitten hän ei ole todellinen ystävä, ja tämä koskee myös puolisoa, sitä kaikkein läheisintä ystävää.

Sain tänään kokea hyvin konkreettisesti ja monipuolisesti, mitä uskollisuus on parhaimmillaan.  Tapasin ystäviä, jotka olen saanut lukea ystävikseni varhaisista teinivuosista alkaen.  Osallistuimme yhdessä Pyhän Olavin päivän tapahtumiin koulukaupungissamme Savonlinnassa.

Aloitimme tuomiokirkosta, jossa saimme kuulla Mauno Kuusiston satavuotisjuhlakonsertissa tuon kansan rakastaman laulajan suosikkikappaleita Heijastuksesta Volgalauluun ja Ave Mariaan.  Maleksimme kaupungilla, söimme paistettuja muikkuja, nautimme kahvia, pistäydyimme Olavinlinnan liepeillä kuvia ottamassa ja kiertelimme puoteja sekä tutustuimme pariin taidenäyttelyyn.  Koko ajan tietysti kerroimme kuulumisia, välillä kyyneliä pidätellen ja välillä hervottomasti nauraen.

Tuon kaiken olisi voinut tehdä vastarakastuneena jonkin salarakkaan tai oman puolison hyväksymän sivusuhdeseuralaisen kanssa, ja silloin siihen olisi tietysti sisältynyt ihanaa tunteen huumaa ja kehon kihelmöintiä.  Jotain paljon arvokkaampaa olisi kuitenkin jäänyt kokematta.

Vain pitkä yhteinen historia, vaihtuvien elämänvaiheiden seuraaminen ja toisen ihmisen kohtaaminen hänen heikkoudessaan ja vahvuudessaan ja siinä kaikessa vallitseva hyväksyntä ja tuki luovat pohjan luottamukselle.  Kun toiseen ihmiseen luottaa, voi pingottamisen ja roolit jättää sikseen, voi itkeä ja nauraa vapaasti.  Ei tarvitse tarkkailla toisen reaktioita ja pelätä hylätyksi tulemista.

Uskollisen ystävän seurassa voi olla oma itsensä, ja mikä parasta, voi kokea olevansa hyväksytty ja jopa pidetty omana itsenään.  Siinä tulee aina vain helpommaksi ruveta itsekin pitämään itsestään.  Ilman uskollisia ystäviä tai vaihtuvassa suhde-elämässä syvällinen oman itsensä myöntäminen ja hyväksyminen voivat jäädä saavuttamatta.

Suhtaudun uteliaasti uutuuksiin ja haluan pysyä ajassa mukana.  Ihmissuhteissa en luota ajan virtauksiin.  En näe mitään syytä luopua uskollisuuden ihanteesta, päinvastoin.   Hetken huuma tai vaihtuvat ystävyyssuhteet eivät voi korvata syvää iloa, vakautta ja turvallisuutta, jotka uskollisuus tuo mukanaan.

Olipa kerran kaveri, jonka nimi oli Tumppi.  Tumppi oli ihan pienestä asti ollut hirveän viisas.  Hän tiesi aina miten jossakin asiassa piti tehdä tai ainakin miten ei pitänyt tehdä.  Ja Tumppi kertoi aina mielellään kaikkia ajatuksiaan kaikille ihmisille.

Isona Tumppi innostui kirjoittamisesta.  Hän alkoi jakaa viisauttaan kirjoittamalla ja levitti ajatuksiaan siitä miten tyhmiä muut ihmiset olivat.  Hänen oli pakko, koska hän oli niin viisas itse, että hän huomasi kaikki tyhmyydet ja halusi kertoa niistä ihan hyvän hyvyyttään.

Tumppi asui pienen pienessä talossa oikein ison talon naapurissa.  Tumpin talossa oli isäntänä Nippe-niminen mies, ja naapuria isännöi herra nimeltä Putte.  Tumppi piti molempia ihan tyhminä.

Putte oli tehnyt kaikenlaisia pahoja juttuja.  Kaikki tiesivät niistä, Nippekin.  Nippe sanoikin joskus Putelle, että ei ole oikein mukavaa, että Putte on tehnyt niitä juttuja.  Nippe puhui ne asiat ihan ystävällisesti, sillä hän ei halunnut Puten vihastuvan.  Puttehan olisi voinut milloin tahansa vaikka jyrätä isoilla koneillaan Nipen talon ja sen asukkaat maan tasalle, jos olisi suuttunut.  Siltä Nippe halusi varjella oman talonsa.

Tumpin mielestä Nippe oli tyhmä, kun ei ikinä sanonut mitään kunnolla.  Jos Tumppi itse olisi isäntä asumassaan talossa, hän kyllä luettelisi Putelle kaikki vääryydet ihan suoraan eikä menisi tekemään sitä hänen pyllylleen, mitä Nippe hänen mielestään teki.  Jos Putte tuli käymään Nipen isännöimässä talossa, Tumpin mielestä vain tyhmät tervehtivät häntä ystävällisesti.  Viisaat olisivat hänen mielestään näyttäneet vain keskisormea.

Minä olen vain pieni ja tyhmä satujen kertoja, mutta jos olisin asunut samassa talossa kuin Nippe ja Tumppi, ja Putte olisi ollut naapurini, minä en kyllä olisi yhtään tykännyt, että joku olisi mennyt näyttämään keskisormea Putelle.  En minäkään varmaan olisi hänestä tykännyt, mutta olisin kyllä tervehtinyt ja niiannut kiltisti.  Vaikka ei tykkää jostain, voi silti käyttäytyä.  Varsinkin, jos haluaa, että oma talo pysyy pystyssä.

Viime päivinä täällä Punkaharjulla on voinut tuntea olevansa maailmanpolitiikan polttopisteessä.  On valmisteltu kuumeisesti tämänpäiväistä Vladimir Putinin ja Sauli Niinistön tapaamista Punkaharjun valtionhotellilla. Paikallislehti ja poliisi ovat tiedottaneet vierailun tiukkaakin tiukemmista turvajärjestelyistä, ja paikallisessa someyhteisössä tiedotteita on jaettu ahkerasti.

Päätin suunnistaa harjulle katsomaan miten lähelle tapahtumien polttopistettä voisin päästä ja toteutuvatko turvajärjestelyt ilmoitetulla tavalla.  Matkaa oli noin seitsemän kilometriä ihastuttavassa harjumaisemassa ja poutasäässä, joten päätin lähteä kävellen.

Harjulla ja viereisellä ohitustiellä oli vilkasta.  Muitakin vierailu näytti kiinnostavan. Harjun keskivaiheilla, kioskin pihassa oli poliisiauto. Muuten näkymät olivat tavanomaiset aina ensimmäisen valtionhotellille johtavan polun päähän asti.  Siellä poliisiauto tukki pääsyn polulle. Pari konstaapelia puhutteli juuri sille kohtaa tullessani mieshenkilöä, joka halusi ottaa kuvan hotellin suuntaan.  Lupa kuvaamiseen kuului tulevan, mutta poliisiautoa ei saanut kuvaan tulla.

Kysyin ja sain samoilta poliisimiehiltä luvan jatkaa matkaa lähemmäs tienhaaraa, josta presidenttien autosaattueen oli määrä lähteä nousemaan ylös hotellin mäelle.  Ääniympäristö oli muuttunut meluisaksi, sillä taivaalla risteili armeijan helikopteri ja hävittäjä.  Hotellin suunnalla rinteessä näkyi kaksi poliisia puskassa vahtimassa mahdollisia tunkeilijoita.  Ainakin yksi henkilö tuli alas rinnettä polkua pitkin.

Olin yliarvioinut kävelykuntoni ja aliarvioinut haluni katsella ja kuvata tuttua maisemaa kävelyn aikana.  Niinpä jouduin kiristämään tahtia loppuvaiheessa.  Kiirehtiminen osoittautui turhaksi, sillä ennen hotellin liittymää tielle oli pysäköity kaksi poliisiautoa siten, että liittymä jäi näkymättömiin mutkan taakse.  Paikalla oli myös iso määrä virkavallan edustajia.  He ohjasivat niin kävelijät kuin autoilijat pois harjutieltä metsämuseo Luston suuntaan.

Tajusin, että minulla ei ole mahdollisuuksia nähdä vieraita heidän saapuessaan hotellille.  Mieleeni tuli kuitenkin lähteä katsomaan voisinko päästä ohitustien kautta paikalle, jossa heidän paluutaan voisi seurata. Jatkoin siis matkaa Luston ohi rauta- ja ohitustien alikululle ajatuksena kiertää presidenttien paluureitille ohitustietä pitkin.  Vesiperän veti sekin yritys, poliisit olivat pitämässä tiesulkua myös siellä.  Lupaa lähteä haluamaani suuntaan en saanut.

Palailin siis takaisin ilman ainuttakaan kuvaa Putinista, Niinistöstä tai edes heidän autosaattueestaan.  Tosiasiassa en ollut harmissani.  Kuljin vanhoja, kangasmetsälle tuoksuvia polkuja pitkin.  Sää suosi, Saimaa lepäsi Pihlajaveden puolella lähes peilityynenä, ja Puruveden pintakin lainehti maltillisesti.  Pistäydyin välillä rannassa ihan vain läträämässä vettä ja ihastelemassa sen kirkkautta.  Lempipaikkaani, pieneen hiekkarantapoukamaan en malttanut tällä kertaa poiketa, teki jo mieli kahville.

Miten mukavaa onkaan tavallisen ihmisen elämä.  Voi valita polkunsa ja poiketa niiltä mielensä mukaan.  Ympärillä surraavat vain hyttyset, ja turvamiehiä voi ottaa tai jättää ottamatta.  Kukaan ei kysele, jos vetäydyt muutamaksi päiväksi oleilemaan yksiksesi, ja jos haluat ihmisten pariin, voit liikkua kenenkään kiinnittämättä sinuun mitään huomiota.  Ei tarvitse pelätä mitä iltapäivälehdet kirjoittavat edesottamuksistasi, voit kirjoittaa itse itsestäsi ihan mitä haluat.

Sitäkin mietin tänään, miten herkästi me ihmiset teemme jostakin kuolevaisesta puolijumalan.  Joku ihan tavalliseen perheeseen syntynyt ihan tavallinen Vladimir, lempinimeltään Vova, alkaa saada osakseen suorastaan uskonnollista palvontaa.  Vähitellen hän rakentaa ympärilleen vallan ja mahdin ilmapiiriä yksityiselämänsä salaperäisyyden ja etäisyyden kautta, pullistelemalla niin kroppansa kuin sotavoimiensa lihaksia sekä siirtämällä häikäilemättömästi syrjään henkilöt, jotka arvostelevat häntä.  Ei ketään kuolevaista saisi päästää noin suvereeniin asemaan.  Kerta toisensa jälkeen niin vain näyttää tapahtuvan.  Kun kysymyksessä on mahtavan naapurimme päämies, ei auta, kuin etsiä se kunnioittamisen tapa, joka riittää hyviin naapuruussuhteisiin, mutta pysyy myös kohtuuden rajoissa.  Ei ole helppoa Saulillakaan.

Vuosina 1866-1868 Suomessa oli nälänhätä, jonka aikana noin kaksisataatuhatta ihmistä menehtyi aliravitsemukseen ja siitä seuranneisiin tauteihin.  Noin sadalla paikkakunnalla nälkävuodet on huomioitu muistomerkillä, mutta kansallista, näille tapahtumille pystytettyä muistomerkkiä meillä ei ole.  Asiasta puhutaankin varsin vähän.  Sen sijaan esimerkiksi alle satatuhatta uhria vaatinut toinen maailmansota on olennainen osa koulujen historianopetusta ja myös julkista keskustelua.

Irlantilainen tutkija Andrew Newby nosti äskettäin esille vaikenemisen, joka Suomessa kohdistuu sadanviidenkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin.  Irlannissa vastaavanlaiset nälkävuodet sijoittuivat 1840-luvulle, ja niiden muistoa pidetään edelleen aktiivisesti ihmisten tietoisuudessa. Newby ja suomalaiset tutkijat  antavat vaikenemiselle erilaisia selityksiä kansallisesta ylpeydestä ja sitkeästä kansanluonteesta senaatin haluttomuuteen hoitaa tilannetta esimerkiksi lainanotolla ulkomailta.

Itseäni alkoi kiinnostaa nälkävuosien historia ja totesin, että asia on todellakin ollut esimerkiksi omana kouluaikanani hyvin vähän esillä.  Nykyisessä kotikunnassani Mäntsälässä on professori Heikki Varjan suunnittelema nälkävuosien uhrien muistomerkki, joka nosti asian tietoisuuteeni paikkakunnalle muutettuani.

Muistan myös joskus lapsuudessa kuulleeni, että vuonna 1854 syntynyt isoisoisäni Paavo oli kokenut nälkävuodet.  Asia mainittiin erityisesti silloin, kun haluttiin selittää hänen käytöstään jossakin tilanteessa.

Yhdessä näistä suvun piirissä kiertäneistä tarinoista kerrotaan Paavon olleen kalassa pojanpoikansa Reinon kanssa.  Reinon onkeen oli tarttunut kiiski tai pieni ahven.  Poika oli arvellut kalan olevan liian pieni mukaan otettavaksi ja heittänyt sen takaisin veteen.  Silloin Paavo oli tarttunut melaan ja kalauttanut sillä Reinoa.  – Et poika leiki särpimen kanssa! oli Paavo-ukki Reinon kertoman mukaan sanonut.

Päätin kysellä, mitä 94-vuotias tätini muistaa isoisänsä nälkävuosikertomuksista.  Tätini sanoi, ettei asia ollut varsinaisesti esillä ukin tarinoissa.  Hän ei tehnyt itsestään nälkävuosisankaria.  Kokemukset näkyivät ja tuntuivat kuitenkin arjessa erityisesti ruokailutilanteissa.  Ukki edellytti, että ruokaan, varsinkin leipään suhtauduttiin erittäin suurella kunnioituksella ja kiitollisuudella.

Omien vanhempieni sukupolven suhde ruokaan oli vielä hyvin samanlainen, kuin Paavolla.  Esimerkiksi isäni painoi aina hiljaisesti päänsä ja risti kätensä ruokapöytään istuuduttuaan.  Lautanen piti aina syödä tyhjäksi eikä ruuasta saanut missään tapauksessa valittaa ääneen.  Ruokaa valmistettiin ja tähteitä lämmitettiin siten, että mitään ei tarvinnut laittaa roskiin.

Ehkä edustan itse ensimmäistä nälkävuosien jälkeistä sukupolvea, jonka suhde ruokaan on päässyt vääristymään sellaiseksi, että isoukki Paavo tuskin tätä menoa sietäisi katsoa.  Ruokaa heitetään hukkaan, ylipainoiset ihmiset laihduttavat, syömisongelmia esiintyy diagnooseiksi asti, lapset istuvat ruokapöydässä nenäänsä nyrpistellen, eikä juuri kukaan taida ymmärtää olla kiitollinen siitä, että saa istua päivittäin herkkupöydän ääreen.

Menneet sukupolvet oppivat arvostamaan ruokaa nälän kautta.  Toivottavasti meillä ei ole edessä yhtä kova koulu.  Joka tapauksessa ei varmasti olisi pahitteeksi ruokapöytään istuessa pitää mielessä, että tämä runsaus ei ole itsestäänselvyys.

Sää kääntyi tänään tihkusateesta ensin pilvipoutaiseksi ja iltapäivällä aurinkoiseksi.  Oli sopiva keli lähteä metsään katselemaan, miltä mustikat näyttävät tällä hetkellä.  Samalla tulisi tehtyä päivän liikuntasuoritus.

Suunnistin parin kilometrin päähän tutun lenkkipolun maastoon, johon on rakennettu myös frisbeegolf-rata.  Päätin kulkea polun pariin kertaan siten, että ensimmäisellä kerralla tarkastelen polun pientareet oikealta ja toisella kerralla vasemmalta puolelta.

Olin varannut mukaan litran kannellisen muovirasian siltä varalta, että löytäisin mansikoita.  Siellä täällä niitä näkyikin, ja siinä kulkiessa poimin marjan sieltä toisen täältä.

Paikalla oli vain yksi parivaljakko kiekkokassin kanssa, joten uskalsin poiketa polulta kauemmas heinäisille aukioille, jotka mielestäni näyttivät mahdollisilta mansikkapaikoilta.  Oikein marjaisaa paikkaa ei löytynyt, mutta vähitellen, marja marjalta purkin pohja peittyi.

Valikoin mustikanvarvuista kypsiä mustikoita suuhuni ja nautin auringonpaisteesta, josta on tänä kesänä saanut nauttia niin vähän.  Aika kului rattoisasti ja mansikkapurkkiinkin kertyi marja toisensa perään.  Pian purkki oli jo puolillaan.

Minulla ei ollut kiirettä mihinkään ja metsässä tarpominen tuntui mukavalta, joten pistäydyin katsomassa monia lupaavalta näyttäviä paikkoja.  Useimmat eivät juuri lisänneet saalistani, mutta siellä täällä heinikon kätköstä löytyi muutama marja ja parhaimmillaan kokonainen kourallinen purkkia täyttämään.

Frisbeegolfareita tuli paikalle lisää, ja päätin turvallisuussyistä siirtyä pois varsinaiselta kuntopolun alueelta.  Satuinkin yllättäen paikkaan, jossa marjoja oli niin paljon, että purkki tuli täyteen.  Osa jäi jopa poimimatta, sillä purkin kansi oli saatava kiinni paluumatkan ajaksi.  Tuossa vaiheessa vilkaisin kelloa, aikaa oli kulunut lähes kolme tuntia.

Marjaretki ja mansikka-astian täyttyminen edustavat minulle tyypillistä kaavaa tehdä asioita ja saada aikaan niin sanottua tulosta.  Aluksi ryhdyn tekemään jotain jostain syystä.  Tänään päätin kerätä mansikoita ikään kuin oheistoimintona lenkkeilyn ja mustikkapaikkojen etsimisen lomassa, koska metsämansikat voisivat olla sopiva tuliainen iäkkäälle kummitädilleni huomisella vierailulla. Ajattelin, että pari desiä jos löytyy, hyvä niin.  Jos ei löydy, voin viedä kukkia tai kahvipaketin.  Sitten vain kiertelin metsässä niin kauan, että astia tuli täyteen.

Pidän tekemisestä ja puuhaamisesta enemmän kuin paikallaan olemisesta ja lepäilemisestä, mutta vierastan kaikenlaista tavoitteiden asettamista.  Yritin aina kehityskeskusteluissakin runoilla esimiehelleni jotain ympäripyöreää selkeiden tavoitteiden sijasta, ja jos en onnistunut siinä, yritin mahdollisimman nopeasti unohtaa, millaisiin päämääriin olin sitoutunut.

Kun ryhdyn johonkin, ajattelen yleensä, että teen tuota niin kauan kuin huvittaa.  Katsotaan, mitä saan aikaan.  Hyvin usein tekeminen sitten tempaa mukaansa, ja saatan saavuttaa jopa tavoitteita, joita en koskaan olisi osannut edes kuvitella asettavani.

Jollekin tavoitteellinen työskentely sopii, ja selkeä tavoite saa tällaisen ihmisen ponnistelemaan ja tekemään työtä periksi antamatta, mitä hän ei tekisi epämääräisemmässä tilanteessa.  Osa ihmisistä taas reagoi tavoitteisiin ahdistumalla, kuten minä. – Teen parhaani ja katson mihin se riittää, moni urheilijakin sanoo, kun häneltä tiukataan tulostavoitetta kisan edellä.

Tämä kirjoitus on puolustuspuhe meille, jotka emme sopeudu amerikkalaisen menestysajattelun muottiin.  Ehkä litran saalis metsämansikoita niukoilta marjamailta riittää pieneksi osoitukseksi siitä, että ihan rennolla ja viihtymiseen keskittyvällä asenteellakin voi tehdä tulosta.  Kunhan on työssä kiinni.

Päivä voi olla hämmästyttävän onnistunut, vaikka sen viettäisi lähes kokonaan auton kyydissä tai ratissa.  Näin totesin tänään, kun kilometrejä kertyi melkein 600.  Ansio ja kiitos onnistumisesta kuuluu Radio Yle ykköselle, jota kuuntelimme puolet matkasta JTS:n kanssa. Viimeisen puolikkaan se viihdytti minua, kun ajoin yksin.

Matka Punkaharjulta alkoi nostalgisesti Muistojen bulevardilla, äänessä muiden muassa Roger Whittaker ja Tapio Rautavaara.  Savonlinnan kohdalla bulevardilta siirryttiin uutisiin, joita tarjoiltiinkin sitten tasatunnein.  Lopulta ne eivät tosin enää kuulostaneet kovin uusilta.  Siinä ehti visaisimpaankin kalloon painua tieto, että Suomenlahdella on nyt nähty Venäjän laivaston ydinsukellusvene Dimitrij Donskoj, maailman suurin lajissaan. On mahtanut olla vaikuttava näky.

Roman Schatzin Maamme-kirjan huijarisyndroomaa käsittelevä ohjelma jäi kuulematta kaupassa käynnin takia.  Aamupäivältä menetimme muun muassa lörtsyherkuttelun  takia muutakin kiinnostavaa, mutta heti puolenpäivän jälkeinen tunti oli niin mielenkiintoinen, että parikin sopivaa kahvipaikkaa vilahti ohi ihan huomaamatta.  Harri Alanteen toimittamassa ohjelmassa kerrottiin alkuperäiskansojen asuntolakoulujärjestelmästä.  Tutkija Minna Rasmus kertoi yllättyneensä siitä, että Suomen saamelaisten keskuudessa esiintyi myös ryhmien välistä sortoa ja kiusaamista.  Valtaväestö kohteli väärin, mutta myös ”omat” saattoivat olla säälimättömiä.  Löytyyköhän maailmasta yhtään paikkaa, jossa kukaan ei kiusaa ketään?

Kahvitauon pidimme Pertunmaan Kuortissa.  Matkaa jatkaessamme ylen ykkösellä oli menossa Klassista kahteen.  Kahdelta alkoi Risto Nordellin toimittama Laulun paikka, joka sisälsi Toivo Kuulan kuorolauluja ja jonkin verran hänen henkilöhistoriaansa.  Nordellin kertoessa Kuulan traagisesta kuolemasta saavuimme matkan puoliväliin, siis kotiin Mäntsälään.

Kiertelin puutarhan, ihastelin aukeavia liljankukintoja ja kastelin ruukkukukat.   Tein itselleni eväät ja keitin kahvia, josta osan laitoin termospulloon ja pakkasin eväskassiin.  JTS jäi siemailemaan kahvia ja minä starttasin taas matkaan, takaisin lomalaitumien suuntaan.

Yksinäinen matkani alkoi Faunin iltapäivällä, Schumania, Sibeliusta, Puccinia, Stravinskyä …ja jatkui uutisten jälkeen Kirjakerhon Aarresaari –sarjan ohjelmalla Erämaan kutsu.  Siinä Laura Malmivaara kertoi elävästi lukukokemuksestaan Jack Londonin romaanin parissa.  Kirja edustaa edesmenneen, erämaaelämään mieltyneen setäni mielikirjallisuutta.  Taidanpa lukea sen vielä tänä kesänä, jos jostain käsiini saan.

Sitten olikin aika pysähtyä ja kaivaa eväät esille. Enpä muista, milloin söin viimeksi matkalla itse tekemiäni eväitä.  Viime aikoina kahviloiden sämpylöitä ja pullia on tullut maisteltua sellaiseen tahtiin, että ajatus omista eväistä alkoi tuntua houkuttelevalta.  Jos pitää syödä jotain, joka maistuu ihan siltä samalta joka kerran, olkoon se sitten ruisleipä runsaalla voilla ja juustolla.  Voileipiä mutustellessani ja kahvia siemaillessani kuuntelin illan kuunnelman esittelyä, ja viikon luontoäänikin, pikkukuovi, ehti antaa ääninäytteensä.

Olin varannut jälkiruuaksi suklaata, mutta päätin säästää sen pahan päivän varalle.  Makunautinnon korvasi kuulonautinto, kun Erja Manto luki Marcel Proustin teosta Kadonnutta aikaa etsimässä. Hieno teos, mainio lukija.

Hengellisen musiikin toivekonsertin ja iltahartautena luetun Belsassarin pitojen jälkeen alkoi kuunnelma Seuraava pilvi seuraava pilvi, jota en enää malttanut kuunnella kovin keskittyneesti.  Maisemat alkoivat olla niin kovin tuttuja ja rakkaita.  Pysähdyin pari kertaa ottamaan kuvia kukista ja pilvistä, jotka tänä kesänä ovat olleet erityisen näyttäviä.

Olin perillä hyvissä ajoin ja virkeänä.  En pitkästynyt missään matkan vaiheessa ja kuuntelin samaa kanavaa koko ajan. Nyt olen kuunnellut myös Roman Schatzin ohjelman, joka lähetettiin myöhäisillan uusintana.  Kesäradio, mukava matkakumppani.

 

Tänään olimme JTS:n kanssa Olavinlinnassa oopperajuhlien juhlakonsertissa kuuntelemassa Ludwig van Beethovenin teoksen Missa Solemnis.  Savonlinnaan ajaessamme jännitimme kahta asiaa, säätä ja parkkipaikan saamista.  Yllättäen saimme auton parkkiin lähelle linnaa ja sääkin pysyi poutaisena.  Kylmä viima ei haitannut, kun olimme pukeutuneet lämpimästi.

Teoksen esittivät oopperajuhlaorkesteri kapellimestarinaan Hannu Lintu, Matti Hyökin johtama oopperajuhlakuoro sekä neljä solistia.  Ei käynyt aika pitkäksi.  Musiikki vei mukanaan ensimmäisestä tahdista viimeiseen asti.

Messun päätyttyä linnasta ponttonisiltaa pitkin poistuessamme kuuntelin edellä kulkevan pariskunnan keskustelua.  Rouva tiedusteli mieheltään mitä tämä oli illan konserttielämyksestä mieltä.  – Kyllä ne naiset minusta huusivat, ei se ollut laulua, mies vastasi.  Samoilla linjoilla oli rouvakin, kuoro huusi molempien mielestä, varsinkin naiset.

Omat tunnelmani olivat pelkästään myönteiset.  Kyrie ja Gloria kaikuivat vanhojen muurien suojissa niin solistien kuin kuoron suulla mahtavina, herkkinä ja vivahteikkaina.

Konsertti sai myös ajatuksen liikkeelle.  Kotimatkalla tulin pohtineeksi, että tämä aika tarvitsisi enemmän kyrietä ja gloriaa muutenkin kuin messun liturgiassa.  Gloriaa, kunniaa Korkeimmalle, mutta myös kunnioitusta ihmisten kesken.  Enkä nyt ajattele korkea- tai populaarikulttuurin idoleita, joita palvotaan ihan riittävästi ja ehkä vähän liikaakin.

Karita Mattila, Elastinen tai Michael Monroe ansaitsevat kyllä kunnioituksemme osaamisensa ja tekemänsä kovan ja sinnikkään työn takia.  Ehkä kunnioitus olisi kuitenkin pikemminkin ihmissuhteiden lähtökohta kuin ansaitsemisen kohde.  Kaipaan ilmapiiriä, jossa vallitsee keskinäinen kunnioitus silloinkin, kun sitä ei ole ansaittu.

Kunnioituksen ilmapiiri luo rohkeutta ja uskallusta tehdä ja yrittää.  Jos ihminen jo lähtökohtaisesti kohdataan arvostavasti ja kunnioittavasti, hän hyvin todennäköisesti myös toimii saamansa kunnioituksen mukaisesti tai ainakin aloittaa kasvamisen kohti jotain parempaa.  Monesti tunnutaan ajattelevan päinvastoin.

Aika usein kuulee sanottavan esimerkiksi, että kasvattajan on ansaittava lasten kunnioitus.  Jos hän ei sitä ansaitse, häntä ei tarvitse lasten kohdella kunnioittavasti.  Ilmankos ovat vanhemmilla ja ammattikasvattajilla monesti voimat lopussa.  Niitä lapsia kyllä riittää, joiden mielestä kunnioitusta ei koskaan ole riittävässä tasossa ansaittu.  Tämä ei tarkoita sitä, että kasvattajan ei tarvitse kunnioittaa lasta, jota on kasvattamassa.  Kunnioituksen tulee tietenkin olla molemminpuolista.

Glorian lisäksi myös kyrie, armo on erinomainen ihmissuhteiden ja yhteisön rakentaja. Jos kunnioituksen ilmapiiri avaa tilaa rohkeudelle ja itseluottamukselle, armo vapauttaa ja luo elämään levollisuutta.  Saan antaa omat virheeni itselleni anteeksi ja jatkaa puhtaalta pöydältä. Saan vapauttaa myös toiset elämään erehtyvinä ja vajavaisina.  Armo on avain realismiin ja arjen hyväksymiseen.

Kunnia ja armo, oikein hyviä tavoitteita digiajan ihmisellekin.

Ihminen on onnea tavoitteleva olento.  Näin sanoi jo Aristoteles aikoinaan.  Kyllä kai monet vanhemmatkin ajattelevat, että muulla ei ole väliä, kunhan lapsesta vain tulisi onnellinen ihminen.  Onnihan se on, mitä toinen toisillemme toivotamme milloin mistäkin syystä.  Mutta mitä on onni?

Sanakirjoissa onnea selitetään kahdesta näkökulmasta.  Toisaalta sitä käytetään tuuri-sanan synonyyminä, ja silloin se tarkoittaa menestystä tai onnellista sattumaa.  Tässä merkityksessä onnellinen on ihminen, jota onni oikein töikseen potkiskelee. Tulee iso perintö, puoliso on superkaunis ja lapset käyttäytyvät kuin etikettimestarit, ei ole sairauksia eikä kallo kaljuunnu.

Onnea voidaan ajatella myös tunnetilana, suurena ilona tai riemuna.  Tunnetasolla onnellinen kulkee elämänsä taivalta kevyellä mielellä ja tyytyväisenä, huolia ja murheita vailla.  Hän on elämään rakastunut ja elämä tuntuu rakastavan tätä pientä tai suurta lasta.  Hän lipsahtaa kovistakin koettelemuksista positiivisiin tuntemuksiin kuin saippua kylpijän kädestä.

Kumpikaan onnen muodoista ei puhuttele minua.  En erityisemmin vastustele onnenpotkuja ja miellyttäviä sattumia.  En myös väheksy onnellisuuden tunnetta tai pidä vakavuutta tai surkeilua sitä arvokkaampana elämänasenteena.  Onni vain ei riitä tekemään elämästä mielekästä, ja vain mielekästä elämää jaksaa elää.

Osallistuin tänään lapsuuden kotikylässäni järjestettyyn Suomi 100–juhlaan.  Juhlatoimikunta oli koostanut illan lähes kaksituntisen ohjelman valokuvista ja niihin liittyvistä tarinoista.  Näimme kuvia henkilöistä, rakennuksista ja maisemista yli sadan vuoden takaisista ajoista tähän päivään.  Ihmisiä, jotka raivasivat peltoja, kävivät kauppaa, toimittivat tukkeja uittoon, ohjasivat sisävesilaivoja, toimivat lossinkuljettajina ja siltavahteina, viljelivät, opettivat, harrastivat, puolustivat isänmaata ja niin edelleen.

Luulenpa, että harvemmalla noista kuvien miehistä ja naisista oli tavoitteena tulla onnelliseksi.  Heillä oli tehtävä omassa perheessään ja yhteisössään.  Sen tehtävän takia he jaksoivat lähteä liikkeelle kesällä ja talvella säästä ja olosuhteista riippumatta.  Palkka ei aina tullut rahana tai edes ruokapöydän runsautena.  Ehkä palkkana oli tunne kuulumisesta tärkeänä jäsenenä omaan yhteisöön ja tyytyväisyys siitä, että itsellä ja omalla työpanoksella on merkitystä.

Jos olisin päässyt kysymään noilta kuvien ihmisiltä olivatko he onnellisia, luulen, että heistä koko kysymys olisi ollut turhaa hienostelua.  Ainakin kysymys onnesta tuskin oli heille se elämän tärkein  kysymys. – Onni tulloo, jos on tullaksee, olisi joku heistä ehkä sanonut.

Onkin ihmeellistä joskus olla keskellä jotakin, josta voi sanoa, että tässä on nyt onni, olen onnellinen.  Harvemmin sen hetken on saanut kokea silloin, kun sitä on erityisesti tavoitellut.  Onni on kuin pieni pojanvintiö, jonka perässä saat juosta ja juosta etkä saa kiinni, ja jos saat, olet pian taas samassa puuhassa.

Uskon, että onni on parhaimmillaan kylkiäinen.  Sen saa ylimääräisenä lahjana, kun on tavoitellut jotain merkityksellisempää, jotain, joka liittyy muihinkin kuin minuun itseeni.