Tänään olimme JTS:n kanssa Olavinlinnassa oopperajuhlien juhlakonsertissa kuuntelemassa Ludwig van Beethovenin teoksen Missa Solemnis. Savonlinnaan ajaessamme jännitimme kahta asiaa, säätä ja parkkipaikan saamista. Yllättäen saimme auton parkkiin lähelle linnaa ja sääkin pysyi poutaisena. Kylmä viima ei haitannut, kun olimme pukeutuneet lämpimästi.
Teoksen esittivät oopperajuhlaorkesteri kapellimestarinaan Hannu Lintu, Matti Hyökin johtama oopperajuhlakuoro sekä neljä solistia. Ei käynyt aika pitkäksi. Musiikki vei mukanaan ensimmäisestä tahdista viimeiseen asti.
Messun päätyttyä linnasta ponttonisiltaa pitkin poistuessamme kuuntelin edellä kulkevan pariskunnan keskustelua. Rouva tiedusteli mieheltään mitä tämä oli illan konserttielämyksestä mieltä. – Kyllä ne naiset minusta huusivat, ei se ollut laulua, mies vastasi. Samoilla linjoilla oli rouvakin, kuoro huusi molempien mielestä, varsinkin naiset.
Omat tunnelmani olivat pelkästään myönteiset. Kyrie ja Gloria kaikuivat vanhojen muurien suojissa niin solistien kuin kuoron suulla mahtavina, herkkinä ja vivahteikkaina.
Konsertti sai myös ajatuksen liikkeelle. Kotimatkalla tulin pohtineeksi, että tämä aika tarvitsisi enemmän kyrietä ja gloriaa muutenkin kuin messun liturgiassa. Gloriaa, kunniaa Korkeimmalle, mutta myös kunnioitusta ihmisten kesken. Enkä nyt ajattele korkea- tai populaarikulttuurin idoleita, joita palvotaan ihan riittävästi ja ehkä vähän liikaakin.
Karita Mattila, Elastinen tai Michael Monroe ansaitsevat kyllä kunnioituksemme osaamisensa ja tekemänsä kovan ja sinnikkään työn takia. Ehkä kunnioitus olisi kuitenkin pikemminkin ihmissuhteiden lähtökohta kuin ansaitsemisen kohde. Kaipaan ilmapiiriä, jossa vallitsee keskinäinen kunnioitus silloinkin, kun sitä ei ole ansaittu.
Kunnioituksen ilmapiiri luo rohkeutta ja uskallusta tehdä ja yrittää. Jos ihminen jo lähtökohtaisesti kohdataan arvostavasti ja kunnioittavasti, hän hyvin todennäköisesti myös toimii saamansa kunnioituksen mukaisesti tai ainakin aloittaa kasvamisen kohti jotain parempaa. Monesti tunnutaan ajattelevan päinvastoin.
Aika usein kuulee sanottavan esimerkiksi, että kasvattajan on ansaittava lasten kunnioitus. Jos hän ei sitä ansaitse, häntä ei tarvitse lasten kohdella kunnioittavasti. Ilmankos ovat vanhemmilla ja ammattikasvattajilla monesti voimat lopussa. Niitä lapsia kyllä riittää, joiden mielestä kunnioitusta ei koskaan ole riittävässä tasossa ansaittu. Tämä ei tarkoita sitä, että kasvattajan ei tarvitse kunnioittaa lasta, jota on kasvattamassa. Kunnioituksen tulee tietenkin olla molemminpuolista.
Glorian lisäksi myös kyrie, armo on erinomainen ihmissuhteiden ja yhteisön rakentaja. Jos kunnioituksen ilmapiiri avaa tilaa rohkeudelle ja itseluottamukselle, armo vapauttaa ja luo elämään levollisuutta. Saan antaa omat virheeni itselleni anteeksi ja jatkaa puhtaalta pöydältä. Saan vapauttaa myös toiset elämään erehtyvinä ja vajavaisina. Armo on avain realismiin ja arjen hyväksymiseen.
Kunnia ja armo, oikein hyviä tavoitteita digiajan ihmisellekin.