Ihminen on onnea tavoitteleva olento. Näin sanoi jo Aristoteles aikoinaan. Kyllä kai monet vanhemmatkin ajattelevat, että muulla ei ole väliä, kunhan lapsesta vain tulisi onnellinen ihminen. Onnihan se on, mitä toinen toisillemme toivotamme milloin mistäkin syystä. Mutta mitä on onni?
Sanakirjoissa onnea selitetään kahdesta näkökulmasta. Toisaalta sitä käytetään tuuri-sanan synonyyminä, ja silloin se tarkoittaa menestystä tai onnellista sattumaa. Tässä merkityksessä onnellinen on ihminen, jota onni oikein töikseen potkiskelee. Tulee iso perintö, puoliso on superkaunis ja lapset käyttäytyvät kuin etikettimestarit, ei ole sairauksia eikä kallo kaljuunnu.
Onnea voidaan ajatella myös tunnetilana, suurena ilona tai riemuna. Tunnetasolla onnellinen kulkee elämänsä taivalta kevyellä mielellä ja tyytyväisenä, huolia ja murheita vailla. Hän on elämään rakastunut ja elämä tuntuu rakastavan tätä pientä tai suurta lasta. Hän lipsahtaa kovistakin koettelemuksista positiivisiin tuntemuksiin kuin saippua kylpijän kädestä.
Kumpikaan onnen muodoista ei puhuttele minua. En erityisemmin vastustele onnenpotkuja ja miellyttäviä sattumia. En myös väheksy onnellisuuden tunnetta tai pidä vakavuutta tai surkeilua sitä arvokkaampana elämänasenteena. Onni vain ei riitä tekemään elämästä mielekästä, ja vain mielekästä elämää jaksaa elää.
Osallistuin tänään lapsuuden kotikylässäni järjestettyyn Suomi 100–juhlaan. Juhlatoimikunta oli koostanut illan lähes kaksituntisen ohjelman valokuvista ja niihin liittyvistä tarinoista. Näimme kuvia henkilöistä, rakennuksista ja maisemista yli sadan vuoden takaisista ajoista tähän päivään. Ihmisiä, jotka raivasivat peltoja, kävivät kauppaa, toimittivat tukkeja uittoon, ohjasivat sisävesilaivoja, toimivat lossinkuljettajina ja siltavahteina, viljelivät, opettivat, harrastivat, puolustivat isänmaata ja niin edelleen.
Luulenpa, että harvemmalla noista kuvien miehistä ja naisista oli tavoitteena tulla onnelliseksi. Heillä oli tehtävä omassa perheessään ja yhteisössään. Sen tehtävän takia he jaksoivat lähteä liikkeelle kesällä ja talvella säästä ja olosuhteista riippumatta. Palkka ei aina tullut rahana tai edes ruokapöydän runsautena. Ehkä palkkana oli tunne kuulumisesta tärkeänä jäsenenä omaan yhteisöön ja tyytyväisyys siitä, että itsellä ja omalla työpanoksella on merkitystä.
Jos olisin päässyt kysymään noilta kuvien ihmisiltä olivatko he onnellisia, luulen, että heistä koko kysymys olisi ollut turhaa hienostelua. Ainakin kysymys onnesta tuskin oli heille se elämän tärkein kysymys. – Onni tulloo, jos on tullaksee, olisi joku heistä ehkä sanonut.
Onkin ihmeellistä joskus olla keskellä jotakin, josta voi sanoa, että tässä on nyt onni, olen onnellinen. Harvemmin sen hetken on saanut kokea silloin, kun sitä on erityisesti tavoitellut. Onni on kuin pieni pojanvintiö, jonka perässä saat juosta ja juosta etkä saa kiinni, ja jos saat, olet pian taas samassa puuhassa.
Uskon, että onni on parhaimmillaan kylkiäinen. Sen saa ylimääräisenä lahjana, kun on tavoitellut jotain merkityksellisempää, jotain, joka liittyy muihinkin kuin minuun itseeni.