Päivän kuva

Tänään on juutalaisten sapatti.  Tai oikeastaan se on nyt jo ohi, koska aurinko on laskenut.  Juutalaisten tuhansia vuosia vanhan perinteen mukaan lepopäivä aloitetaan sapattiaterialla perjantaina auringon laskiessa, yleensä noin kello kuuden aikoihin illalla. Tapa on modernissakin ajassa edelleen hyvin yleinen.  Seremoniat tosin suoritetaan ja sapatti vietetään kodin sijasta usein jossakin hotellissa isomman ystävä- tai sukulaispiirin kanssa.

Olen nähnyt useita kertoja Israelissa lomaillessani perheiden kokoontuvan hotellien ravintoloihin aloittamaan sapattiaan.  Mieli on tehnyt mukaan noihin samalla hyvin hartaisiin ja riehakkaan iloisiin menoihin.  Eilen perjantaina tähän tarjoutui mahdollisuus ihan koti-Suomessa juutalaisen perheen johdolla.  Kysymyksessä olivat messiaaniset juutalaiset, mutta seremonian sisältö oli heillä pääpiirteissään ikivanhan juutalaisen perinteen mukainen.

Kokoonnuimme muutaman kymmenen hengen joukolla saliin, johon ryhmityimme istumaan siten, että keskeisellä paikalla oli seremoniaa johtavan perheen pöytä.  Alkukeiton, salaattipöydän, lämpimän kala- ja liharuuan sekä leivoskahvit sisältävä päivällinen oli katettu noutopöytään.  Aterian koostumus oli luonnollisesti kosher, mikä merkitsi sitä, että maitotuotteita ei ollut tarjolla, ei edes kahvimaitoa.

Tilaisuus aloitettiin viinilasien täyttämisellä.  Kun viini oli jaettu pöytiin, juutalaisperheen äiti aloitti seremonian. Hän nosti aluksi kaulallaan olevan huivin hiustensa peitoksi, raapaisi tulitikun, sytytti sapattikynttilät, lausui rukouksen ja toivotti kaikille ”shabbat shalom”, sapatin rauhaa.

Perheen isän tehtävänä oli lukea tilaisuuteen perinteen mukaan kuuluvat muut rukoukset ja Raamatun tekstit, siunata perheensä jäsenet sekä viini ja leipä.  Siunaamisen jälkeen sama viinilasi kiersi kaikilla perheenjäsenillä.  Jokainen aikuinen joi siemauksen, ja lapsella oli lupa maistaa vahvaa punaviiniä nuolaisemalla sormeaan, jonka oli käyttänyt lasissa.

Hartaan alkuosuuden jälkeen istuuduimme paikoillemme ja aloitimme ruokailun tietoisina siitä, että elimme nyt sapatin ilon ja levon aikaa.  Ruokapöydässä viivyttiin pitkään nauttimassa maukkaista ruuista ja seurustelusta oman pöytäkunnan kesken.

Loppuvaiheessa lauloimme yhdessä melodisia ja rytmikkäitä juutalaisia lauluja pianon ja viulun säestyksellä.  Muutamat miehet innostuivat illan isännän johdolla tanssimaan lennokkaita perinnetansseja muun väen iloksi.

Tilaisuus oli juuri sellainen, kuin perinnetapahtuma parhaimmillaan on.  Keskeinen osa sitä oli yhteinen ateria ja kiireetön seurustelu. Oman syvyytensä tapahtumiin antoi juuri tämän perinteen kohdalla sen ikivanha sisältö, jota on toistettu sukupolvesta toiseen vuosituhansien ajan.  Vaatimattomampikin tausta ja toteutus kuitenkin riittää tekemään perinteestä arvokkaan.

Ei arjen katkaisevan perinteen tarvitse olla ikiaikaisista tapahtumista alkanut tai kovin kummoinen muutenkaan.  Omassa perheessäni on yksi hyvin hauska ja odotettu perinne, jonka JTS parikymmentä vuotta sitten aloitti hakemalla Bulevardilta Ekbergin leipomosta Kustaa Aadolfin leivokset ruotsalaisuuden päivän kahvipöytään.  En pidä leivoksen väkevästä mausta ollenkaan, mutta odotan silti aina innokkaasti tuota marraskuun 6. päivän pientä perinnekahvittelua.

Miten ankeaa elämä olisikaan ilman kansallisia, suvun, perheen tai ystäväpiirin sisäisiä perinteitä.  Ne kantavat mukanaan paljon suurempia arvoja kuin niihin liittyvistä tavoista tai rekvisiitasta voisi päätellä.

Syyskuun ensimmäinen päivä oli juuri sellainen kuin syyskuun alun minun ajatuksissani pitääkin olla.  Sää oli viileän ja lämpimän välimailla.  Jossakin vaiheessa sadepilvi heitti pari pisaraa, välillä aurinko pilkisti pilvien välistä.  Enimmäkseen oli pilvipoutaa.  Tuuli kävi puuskaisena ja kieputteli ensimmäisiä syksyn lehtiä puista.  Siinä ne alas leijuessaan vilkuttelivat jäähyväisiä kesälle.

Putoavien lehtien leikki saa mieleni keveäksi.  Niin tekevät myös muuttolintujen parvet, pimenevät illat, juuri maasta otettujen juuresten ja suoraan puusta poimittujen omenien maku.  Ne tuovat ilon, koska ne kertovat lempivuodenaikani saapuneen.   Pidän vaihtelusta pohjoisen vuoden kulussa, mutta lapsesta asti olen aina viihtynyt parhaiten juuri syksyn säissä, näkymissä ja tunnelmissa.

Jos helmikuussa on lunta ja pakkasta, se on ihana aika vuodesta.  Pääsee hiihtämään ja luistelemaan.  Luminen maisema on puhdas ja niin suomalainen.  Ihana on myös kevät, kun silmut paisuvat, muuttolinnut alkavat palata ja päivät pitenevät.  Sitten tulee kesä, monien toiveiden täyttymys, valoisa ja vapaan menemisen aika.

Paras on kuitenkin syksy.  Kesän valo, lämpö ja vapaus ovat koonneet mieleen ja kehoon valtavan määrän energiaa, joka sitten syksyllä alkaa purkautua.  Tekee mieli vaeltamaan raikkaisiin tuuliin, katselemaan sänkipeltojen himmeästi hohtavaa kultaa ja metsänreunan päivittäin muuttuvaa väripalettia.  Metsässä ja soilla on viihdyttävää tarpoa, kun mättäät punertuvat puolukoista ja karpalosuo tuoksuu niin kuin vain suo voi tuoksua.

Mikä tahansa luova työ tuntuu kesän jälkeen sujuvan kuin leikki.  Päässä pyörivät mitä villeimmät ideat, ja mielen unelmatehtaan liukuhihnalla on tungosta.  Jos olen joskus elämässäni innostunut käsitöistä, se on aina tapahtunut syksyllä.  Puutarhassa lapio heiluu ja kasvit vaihtavat paikka, sipulit piiloutuvat mullan alle ja lehtikompostit täyttyvät.

Kun syksy etenee, tulevat sateiset ja harmaat päivät, silloin voi vetäytyä sisälle, pukeutua villasukkiin ja verkkareihin, ruveta polttelemaan kynttilöitä ja ripustelemaan valosarjoja tunnelmaa luomaan. Höyryävä teekuppi, mukaansa tempaava kirja ja sopivaa musiikkia taustalle, ei silloin tule ikävä kevättä eikä kesää.

Marraskuun puolivälin tienoilla alkaa jo joulu tulla mieleen, ja tällaista jouluihmistä ei yhtään haittaa, että kaupoissa aletaan soittaa joululauluja ja ripustella joulukoristeita ikkunoihin.  Jos ankeus marraskuun lopulla hetkeksi hiipii mieleen, poistuu se ensimmäisen adventtikynttilän sytyttämisen myötä.

Aika adventista jouluun kiitää piparintuoksussa kuin jouluenkelin siivellä, kevyesti ja innostuneesti.  Joulun jälkeen onkin sitten syksy lopullisesti ohi, ja ohi on myös innostuksen ja energisyyden aika.

Minun vuoteni raskain vaihe osuu tammikuulle ja jatkuu senkin jälkeen, jos kunnollista lumitalvea ei tule.  Joulun jälkeen vajoan alakulon, saamattomuuden ja lievän ärtymyksen tilaan.  Ajelehdin päivästä toiseen rutiinien ja vanhan tottumuksen voimasta.   Vetäydyn niin vähäiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen kuin mahdollista.  Teen vain välttämättömät työt ja tuijottelen television ruutua.  Seuraavana päivänä en muista mitä olen sieltä muka katsonut.

Luulen, että tuo joulun jälkeinen lepovaihe on välttämätön.  En ole edes sen aikana todellisuudessa kovin huolissani.  Olen vain väsynyt ja yritän elää sen mukaan, siis vetäytyä lepäilemään.   Mutta sinne on vielä pitkä aika.

Alkusyksyn raikkaus ja kuulaus ovat juuri nyt käsillä.  Sitten seuraavat sumuiset, pehmeän pimeyden viikot ja joulun odotus.   Olen siis ilon kynnyksellä, valmiina astumaan sinne sisään.  Tervetuloa syksy!

Aloitin päivän mankeloimalla liinavaatteita.  Mankelointi on yksi viihdyttävimmistä huushollihommista mielestäni.  On kuin pientä jännitysnäytelmää seuraisi, kun katsoo lakanan katoamista mankelin sisään, ja joka kerran pitää ihmetellä sitä, miten se tulee väärästä välistä pois.

Yhden lapsenlapsen suussa mankeli kääntyi enkeliksi, ja kaikesta kulmikkuudestaan ja kylmyydestään huolimatta tuo valkoinen masiina on mielestäni ihan hyvä lisä kotimme enkelilaumaan.  Ei pidä itsestään numeroa, mutta hoitaa hommansa.

Monen monta kertaa ihmeellistä lakanankatoamistapahtumaa onkin seurattu kunkin lapsenlapsen kanssa vuorollaan.  Pienintä en ole vielä perehdyttänyt mankelimaailman ihmeisiin, mutta piakkoin sekin on mahdollista.

Jos joku lapsenlapsista on joutuisa, saatan ehtiä vielä seuraavankin sukupolven viihdyttäjäksi mankelini kanssa.  Onkohan se silloin enää toimintakunnossa ja, jos ei ole, mahdanko löytää kaupasta korvaajan?

Mankelointia ei kuulemma tehdä enää läheskään joka kodissa pyykkipäivän päätteeksi.  Liinavaatteiden materiaaleja on kehitetty itsestään siliäviksi. Kaikki eivät edes halua sileitä lakanoita ja tyynyliinoja.

Minä en aio luopua kotoisasti hurisevasta enkelistäni.  Puhtaalle tuoksuvien liinavaatteiden käsittely on jo ilo, ja sileiden lakanoiden väliin pujahtaminen lakananvaihtopäivänä tuntuu mukavan ylelliseltä.

Ajattelin jopa tänään, että voisin perustaa facebookiin oman ryhmän mankelin ystäville.  Ryhmän jäsenet voisivat julkaista mankelointitunnelmiaan ja täydentää niitä kuvilla.  Kuinka kivaa olisikaan julkaista kuva äitini pitsikoristeisista kapiolakanoista, kun ne on juuri otettu mankelista.  Miten monenlaisia tyynyliinoja ja keittiöpyyhkeitä ihmisillä mahtaakaan olla, sitäkin pääsisi näkemään.

Harmi kyllä ”mankeli” –sanan ympärille luotuja ryhmiä näyttää jo olevan muutamia, eikä millään niistä vaikuta olevan mitään tekemistä varsinaisen mankeloinnin kanssa.   Saattaisi olla vaikea vakuuttaa väkeä siitä, että uudessa ryhmässä kysymys on ihan oikeasti liinavaatteiden mankeloinnista.  Ehkä saisin jäseniksi porukkaa, jonka kiinnostuksen kohteet ovat ihan toisaalla, vaikkapa niissä vanhoissa pankkikortinlukijoissa.  Niitä taidettiin kutsua mankeleiksi.

Tietysti ryhmän voisi perustaa  englanninkielisenä.  Se antaisi asialle sopivasti globaalia nostetta.  Mangle lovers – kuulostaisipa todella trendikkäältä.  Mutta mangle-ryhmiä vasta löytyykin.  Ja hyvänen aika, minkälaisilla profiileilla.  Onhan tuon sanan käännös englannista suomeksi aika monipuolinen.  En uskalla ottaa riskiä, että houkuttelisin ryhmään murjomiseen ja raatelemiseen viehtyneitä tyyppejä.  Pitänee tyytyä mankelointiin ilman ryhmän tukea.

Bloggaamisen hyvä puoli on, että voi kirjoittaa ihan mistä vain, vaikka puuta heinää.  Niin taisin tänään monen mielestä tehdä, mutta voin vakuuttaa, että olen tässä lähes vakavissani.  Mankelointi ansaitsee kyllä yhden aanelosen verran tekstiä.  Turhemmistakin asioista on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan.

Motivaatio on käsite, johon liittyviä teorioita ja ajatuksia tuodaan tuon tuosta esille niin oppimiseen kuin johtamiseen liittyvässä keskustelussa.  Miten lapsi tai aikuinen saadaan oppimaan tai tekemään työtä?

Väittelyä käydään varsinkin siitä onko keskeisempää motivoituminen sisältä vai ulkoa päin.  Useimmiten molempia pidetään tärkeinä.

On olennaista pyrkiä herättämään yksilön mielenkiinto, ehkä jopa sisäinen palo ja intohimo johonkin asiaan.  Silloin oppiminen ja tekeminen käyvät luonnostaan.   Kun sisäinen motivaatio on voimakas, ei oppija tarvitse opetusta eikä työntekijä pomoa.  Käskyt tai valvonta eivät ole välttämättömiä eikä osaamista ole tarpeen testata kokeilla tai muillakaan mittareilla.

Jos sisäistä motivaatiota ei ole, tai sitä ei saada heräämään, hoidetaan kannustaminen ja aktivointi ulkoisilla motivaattoreilla.  Palkkiot ja rangaistukset, keppi ja porkkana, ja niihin liittyvät keinovalikoimat  ovat kautta aikojen olleet osa sekä kouluopetusta että työnjohdollista toimintaa.  Ope antaa tarran ja pomo lupaa lisää liksaa, ja työt sujuvat taas.

Itse pidän molempia tärkeinä.  Oma koulunkäyntini oli innotonta, ja sisäinen motivaatio oli kyllä voimakas, mutta se kohdistui vain muutamaan opetussuunnitelmassa olleeseen asiaan.  Sen takia, näin jälkeenpäin ajatellen, erityiseen arvoon nousevat ne opettajat, jotka osasivat parhaiten ulkoisen motivoinnin keinot.  Ei auttanut muu, kuin tehdä työtä ja oppia sellaistakin, minkä oppimiseen ei siinä iässä ollut minkään tasoista inspiraatiota.

En kuitenkaan usko, että sen enempää koulussa kuin työpaikoillakaan kaikki tarpeellinen tulisi tehtyä, jos tekeminen olisi kiinni vain sisältä syntyvästä tai ulkopuolelta synnytetystä motivaatiosta.   Ainakin omalla kohdallani tavat, tottumukset ja rutiinit ovat ensiarvoisen tärkeitä. Ne pitävät huolen siitä, että jotain tulee tehtyä, vaikka ei viitsisi tai olisi innostunut.

Jatkoin tänään loputtomalta tuntuvaa kirjahyllyjen siivousta.  Sisäistä motivaatiota ei ollut millinkään vertaa eikä kotona ollut ketään kehottelemassa, käskemässä, keksillä houkuttelemassa tai muuta mukavaa lupaamassa.  JTS ei painosta siivoamaan.  Anoppikaan ei ole tulossa, ja vaikka olisikin, ei hän tällaisiin asioihin kiinnittäisi mitään huomiota.  Hyllyt voisi ihan hyvin jättää järjestämättä.  Ne sijaitsevatkin paikassa, jonka siivoamisen voisi sivuuttaa sulkemalla oven.

Tapa nyt kuitenkin on sellainen, että aamutoimien jälkeen ryhdytään tekemään jotain järkevää ja tarpeellista.  Siinähän se ihan tottumuksen voimalla tuli taas yksi osa hyllyseinää käytyä läpi.  Useampi kassillinen päätyi paperinkeräykseen tänäänkin.

Sama tottumuksen kantava voima pitää yllä monia muitakin asioita hampaiden harjaamisesta jumppaohjelman tekemiseen ja tuttujen ihmisten tervehtimisestä kuukausibudjetin laatimiseen.

Tavat ja tottumukset helpottavat arkea.  Niiden mukaan eläminen ei rasita tunne-elämää, toimessa ja touhussa voi olla lähes ajattelematta.

Ihan robotiksi ei ehkä kannata ryhtyä minunkaan, vaikka piintyneitä tapoja ja rutinoitunutta toimintaa saattaisi olla melkein koneeksi asti.   Onneksi näiden tavaksi tulleiden kuvioiden väliin jää runsaasti aikaa tehdä myös sitä, mitä sydän vaatii, sisäisen motivaation houkuttelemana.

Heräsin aamulla varhain kirjoittamaan.  Eilen illalla se ei ottanut onnistuakseen.  Istuin koneen äärellä, mutta asiat vilistivät mielessäni niin villeinä ja jäsentymättöminä, että päädyin laskemaan sekavan pääni tyynylle ennenaikaisesti.

Muutaman tunnin uni sai aikaan sen, mitä varten meidän ihmisten kai on välttämätöntä nukkua. Kokemusmaailmani asettui järjestykseen, näin, mitä minulle oli tapahtunut.  Ei se mitään erikoista ollut, mutta ottipa vain aikansa järjestellä ajatusten levällään olleet palaset paikoilleen.

Eilinen päivä jakautui kolmeen osaan.  Aamupäivällä tapasin työelämän kiireisimmiltä vuosilta tutun rehtorikollegan, joka kirjoittaa juttuja paikallislehteen.  Hän halusi haastatella minua. Paremman puutteessa, niin arvelen.

Miten vaivattomasti juttu luistikaan tutun ihmisen kanssa.  Samalla sain taas kerran eläköitymisterapiaa, kun sain käydä läpi työurani asioita.  Terapeuttisuus tuli erityisesti siitä, että juttukaverina oli alan ihminen, joka tuntee koulumaailman omakohtaisesti.

Kävimme myös ottamassa kuvia koululla, jolla tein rehtorin työtä 12 vuoden ajan.  Tutuilla käytävillä vastaan tuli oppilaita, joista ketään en ollut nähnyt aikaisemmin, sillä edellisen kerran paikalla käydessäni kukaan heistä ei ollut vielä aloittanut peruskoulua.  Sen sijaan kansliassa, ruokalassa, luokissa ja pihamaalla koulun aikuisten tutut kasvot seurasivat toisiaan. Ja mikä muistojen virta, jälleen kerran!

Iltapäivän muutamat tunnit järjestelin kirjahyllyä, johon olen koonnut enimmäkseen opintoihini liittyviä julkaisuja.  Monenlaista ”juttukaveria” tuli siinäkin tavattua.  Huomasin, että jotain on tapahtunut omassa ajatusmaailmassani, sillä osa julkaisuista päätyi kierrätykseen.  Parikymmentä vuotta sitten ahmin niitä niin innokkaasti, että en olisi malttanut kädestäni laskea.

Illan ohjelmassa oli tapaaminen, jota olin aika paljon etukäteen jännittänyt.  Kohtasin nyt ensimmäistä kertaa kasvokkain maahanmuuttajia, joiden kanssa tulisin olemaan tekemisissä säännöllisesti jatkossa.  En jännittänyt niinkään näitä ihmisiä, vaan itseäni.  Pidän järjestyksestä, aikatauluista ja kurinalaisuudesta enkä nyt ollut ollenkaan varma pystynkö elämään tilanteessa, joka ei välttämättä mene aivan kontrollissa ja hallitusti.

Tempauduin muiden mukana tapahtumien virtaan heti treffipaikaltamme alkaen, ja unohdin jännitykseni saman tien.  Sain pieneen autooni neljä sydämellisesti minua tervehtinyttä naista, jotka kävivät vilkasta keskustelua koko matkan seurakunnan leirikeskukselle.  Meillä oli ohjelmassa saunailta lammen rannalla.

Pääsin tekemään sitä, mitä olin jo ehtinyt ikävöidä.  Melkein hävettää sanoa, mutta kyllä nautin siitä, kun sain hitaasti ja selkeästi artikuloiden esitellä asioita, siis opettaa.  Sieni, kärpässieni, vaarallinen, hyvä, huono, lillukka, puolukka, kielonmarja, tuulee, tulee, kaunis, lampi, uimaan, sauna, vesipeto, kylmä, uimarengas.  Kiersin neljän kouluikäisen tytön kanssa luontopolun lammen ympäri ja olin mukana heidän riemukkaalla uintireissullaan.

Eipä näkymä uimalaiturilla juuri suomalaisesta poikennut.  Yksi tytöistä pulahti hetkeäkään empimättä hyiseen veteen ja pulikoi siellä lähes koko sen ajan, kun olimme rannalla.  Toinen kävi henkeään haukkoen salamannopeasti kastautumassa, kolmas uitti kiljumisen säestyksellä varpaitaan muutaman kerran ja neljäs värjötteli pyyhkeen sisällä toisten touhuja ihmetellen.

En pidä ylisanoista.  Eilisestä uskallan kuitenkin sanoa, että se oli onnellinen päivä.  Ihmiset tekevät ihmisen onnelliseksi.

Kun elämässä on tullut eteen muutos, siihen on liittynyt aina myös ahdistusta ja pelkoa.  Muutos on kriisin paikka. Joko niin, että ensin on alkanut ahdistaa, ja siitä on voinut päätellä muutoksen tarpeen, tai niin, että eteen on tullut muutos, ja ajatus siitä on ajanut mielen myllerrykseen ja kriisiin.

Ensimmäinen ahdistus vyöryi ylitse ja sekoitti elämän murrosiässä.  Kaikki tuntui kääntyvän päälaelleen, turvallinen koti näytti vankilalta, rakkaat isä ja äiti vanginvartijoilta, oman kehon muutokset kummastuttivat, suusta tunki ulos outoa kieltä.  Oli niin pieni ja niin suuri olo samaan aikaan.  Lapsuudesta luopuminen tuotti lopulta aikuisen, josta tuli työstään innostunut opettaja.

Äidiksi tuleminen on murrosiän tapaan luonnollisista luonnollisin asia, mutta kyllä sekin elämän kriisiytti.  Äitiyteen liittyvä ahdistus menee syvemmälle kuin mikään muu, mutta niin menee myös äitiyden ilo.  Äidin ahdistukseen suostuminen toi lahjana onnen.

Keski-iän kriisi iski vähän alle nelikymppisenä.  Alkoi vain ahdistaa.  Tuli tunne, että jonkinlainen muutos on välttämätön. Että näin tämä ei voi jatkua. Siitä alkoi luopuminen lekottelusta ja vapaa-ajan käyttäminen opiskeluun. Opintojen edistyessä ahdistus muuttui ajan myötä valtavaksi innostukseksi, uuden löytämiseksi ja maailman avartumiseksi.

Sitten lapset muuttivat pois ja koti hiljeni.  Ensimmäinen joulu kahdestaan oli karu ja onneton, vaikka kovasti yritimme nostaa tunnelmaa.  Pikkuhiljaa siihenkin asiaintilaan alkoi tottua, ja kriisi hellitti.  Itse asiassa kahdestaan oleminen alkoi tuntua tosi mukavalta eikä paluuta entiseen edes halunnut.

Myönnettävä on, että myös isoäidiksi tuleminen oli kriisin paikka.  Mieleen tulivat kysymykset mummouden ja naiseuden yhdistämisestä, jonkin taakse jättämisestä, vaikka ei oikein tiennyt minkä.  Peilistä alkoi tyttären perheuutisen jälkeen katsoa ihan siinä yhdessä päivässä mummon kurttuinen naama.  Turha kertoa, että tämä ahdistus muuttui lapsenlapsen syntymän lähestyessä vähitellen täydelliseksi vastakohdakseen.

Työurakin on edennyt kriisistä uusien löytöjen ja kasvaneen itseluottamuksen jälkeen taas ahdistukseen ja kriisiin, uudestaan ja uudestaan.

Ja sitten tuli se ahdistus, kun piti alkaa luopua työstä ja urasta.  Jokainen ahdistus on lähtenyt muutokseen ja luopumiseen suostumisen myötä ja lähtiessään jättänyt jonkin itseään suuremman lahjan.  Nyt heräsi pelko, että entä jos tämä kriisi ei hellitäkään, vaan jää päälle.   Jos työn ja aseman jättäminen jättävät tyhjän päälle, elämään ilman arvoa ja merkitystä.

Vähitellen alan uskoa luopumisen onneen tässäkin elämäntilanteessa, siihen, mitä olen jo niin monesti saanut kokea ja mitä viisaat maailman sivu ovat saarnanneet. Ei alkanut alamäki ja kiitäminen kohti loppua, vaan uudet mahdollisuudet ja haasteet tämäkin kriisi toi tullessaan.

Murrosiän kriisin keskellä mielessä oli niin monesti ajatus, että kun saisi tehdä sitä mitä itse haluaa.  Nyt siihen on vapaus.  Mutta eipä olisi kolmetoistavuotiaana uskonut, että ”se mitä itse haluaa” on kuusikymppisen elämässä esimerkiksi marjametsässä tarpomista, kukkasipuleiden istuttamista tai ihan vain kaappien siivoamista ilman kiirettä.

Lapsuudenkodissani pidettiin isoja juhlia sekä isoisäni että isäni syntymäpäivien kunniaksi.  Meille lapsille ne merkitsivät sekä miellyttäviä että epämiellyttäviä asioita.

Taloon tuli pitoemäntä valmistelemaan tarjoamisia muutamaa päivää ennen varsinaista juhlapäivää, ja se oli tietysti keittiön ovella kärkkyville ipanoille yhtä juhlaa.  Emännän luonteenlaadusta riippuen sieltä saattoi saada taikinakulhon kaavittavaksi, täytekakkujen koristeiden ylijäämät tai jopa ihan valmiiksi asti tehdyn herrasväenleivän heti tuoreeltaan.  Joskus harvoin ammattilaisillekin kävi vahinko, ja pikkuleivät paloivat reunoistaan.  Se oli meille tietysti varsinainen täysosuma. Itse juhlapäivä ja rääppiäiset jatkoivat tätä makujuhlaa.

Mutta sitten oli se juhlan vähemmän miellyttävä puoli.  Piti käydä tervehtimässä kaikki vieraat ympäri taloa, käyttäytyä kauniisti ja isompana kierrellä kahvipannun kanssa täyttämässä sekä tuttujen että tuntemattomien tyhjentyneitä kahvikuppeja.

Erityisen hankalia olivat tilanteet, kun juhla sattui murrosikäisen koulupäivälle, ja kotiin piti tulla kesken kaiken.  Talo saattoi olla tupaten täynnä vieraita, ja siinä piti sitten lähteä kierrokselle kättään ojentamaan ja finninaamaansa näyttämään.  Kommentteja tuli luonnollisesti siitä, että olin taas niin kovasti kasvanut, ja minä tietenkin tulkitsin ne niin, että vääristä paikoista.

Lapsuuden ja nuoruuden ristiriitaisista juhlakokemuksista huolimatta olen juhlien rakastaja.  Oikeastaan ajattelen, että jokaiseen päivään olisi hyvä saada joku pieni juhlahetki.  Pidän arvossa pyhäpäiviä, ja esimerkiksi sunnuntailounaan järjestäminen vähän arkea juhlallisemmin riittää tekemään päivästä erilaisen ja odotetun.

Eilen meillä oli juhlat.  Varasimme JTS:n kanssa jo talvella juhlapaikaksi koulutalon, jossa aloitin työurani, ja jonka yläkerrassa olevassa asunnossa asuimme avioliittomme ensimmäiset vuodet.  Koulu on lakkautettu vuosia sitten, ja yhdeksänkymmentä vuotta vanhassa, kauniissa rakennuksessa toimii nyt pitopalveluyritys.

Sinne kutsuimme lähisukumme juhlimaan vapaaherran ja –herrattaren elämämme alkua.  Meille kummallekaan töistä luopuminen ei ole ollut aivan yksinkertainen ja pelkästään toivottu elämänmuutos, joten koimme senkin takia tärkeäksi järjestää siirtymävaiheeseen jotain kohottavaa ja kannustavaa.

Juhlasta tuli juuri sellainen, kuin olimme ajatelleet.  Ohjelmallista yhdessäoloa, maukasta ruokaa ja kahvittelut päätteeksi.  Epämuodollista ja vapaata.

Lapsille järjestimme jonkin verran omaa ohjelmaa, ja siltä rintamalta tuli se jokaisen juhlan pakollinen harmin aihe.  Lasten etsiessä karkkikätköjä koulun metsittyneeltä kentältä alkoi sataa niin kovasti, että osa kätköistä jäi löytämättä. Kotona juhlarekvisiittaa purkaessani totesin, että yksi Suku Laku -paketti jäi sittenkin sinne kentälle, vaikka lapset juoksentelivat niitä vielä sateen lakattua etsimässä.

Tyttäreni oli säveltänyt juhlaan laulun, jonka myös esitti kitaran säestyksellä.  Laulun aiheena oli arki.  Se kertoi arjen parantavasta voimasta.  Hyvin osuva ja sydäntä hoitava laulu.  Osuva siinäkin mielessä, että juhlalle on aikansa, mutta ”jokaista juhlaa seuraa arki”.

Kannattaa järjestää juhlia katkaisemaan arjen rutiinit ja siirtymärituaaleiksi elämän käännekohtiin, mutta ennen kaikkea kannattaa pitää huolta arjesta. Arki voi näyttää tylsältä ja yksitoikkoiselta, mutta parhaimmillaan se on juuri sen takia turvallista ja levollista.  Eikä ole arkipäivää ilman iloja. Osan niistä voi nähdä helposti, osan ymmärtää vasta jälkeenpäin ja osan voi nähdä, jos vähän terästää katsettaan.

Joka-aamuiseen tapaan punnitsin itseni myös tänään.  Ilokseni havaitsin, että se, mitä olen jo useamman viikon arvellut, näyttää pitävän paikkansa.  Painoni ei ole noussut eikä laskenut.  Alan jo uskoa, että olen lopulta taas löytänyt tasapainon syömisen ja kuluttamisen välillä.  Koen myös kaikin puolin voivani hyvin.

Historia toistaa tässä itseään.  Olen oikeastaan koko ikäni teinivuosista alkaen joutunut ajoittain kamppailemaan tämän asian kanssa.  Paino alkoi nousta pituuskasvun pysähdyttyä, ja piti etsiä tasapainoa liikkumisen, herkuttelun ja arkisyömisen kesken. Välillä on kulunut vuosia ilman ongelmia, mutta iän karttuessa ja aineenvaihdunnan hidastuessa paino on aina jossakin vaiheessa alkanut nousta.

Olen saanut jo syntymässäni itäsuomalaisen, sydän- ja verisuonitauteihin altistavan geeniperimän.  Kolesteroliarvoni eivät koskaan ole olleet ihanteelliset, ja kehitys niissä on ollut kielteinen.  Olen ajatellut, että minun on tehtävä voitavani, että välttyisin keräämästä muita riskitekijöitä terveyttäni vaarantamaan.   Onneksi minulla ei ole taipumusta korkeaan verenpaineeseen, ja toistaiseksi painokin on pysynyt kohtuullisena.  Ei tosin ilman ponnisteluja.

Fyysinen kuntoni on noiden ponnistelujen takia pysynyt hyvänä.  Siinä asiassa on päässyt syntymään myönteinen kierre.  Olen liikkunut paljon voidakseni syödä hyvin.  Samalla liikkumisesta on tullut elämäntapa, josta en enää halua luopua.  Reipas meno ulkoilmassa sekä voimistelu ja venyttely sisätiloissa palkitsevat niin fyysisesti kuin henkisesti runsaammin, kuin paikallaan olo.  Saan selviä vieroitusoireita, kuten ärtymystä ja fyysistä levottomuutta, jos en liiku päivittäin.

Ongelmana ei siis ole liikkuminen.  Myös arkiruoan ravitsemustekijät ovat kunnossa.  Olen aina pitänyt kokojyväleivistä ja -puuroista.  Popsin mielelläni tuoreita juureksia, vihanneksia, marjoja ja hedelmiä.   Annoskokoa olen joutunut tarkistamaan jo vuosia sitten, ja se pysyy nykyisin yleensä kohtuullisena.

Ongelma, jonka takia olen joutunut tekemään ajoittaisia tarkistuksia ruokavalioon ja elämäntapoihin, on herkuttelu.  Monipuolisen ja terveellisen arkiruuan lisäksi olen aina halunnut myös nauttia kaikenlaista makeaa ja rasvaista.  Yleensä liikunnan lisääminen on mahdollistanut herkuttelun.

Viime talvena huomasin, että liikunnalla ei enää olekaan sitä tehoa, joka sillä aiemmin oli ollut.  Painoa alkoi taas kertyä.  Ajattelin, että kehitys on saatava pysähtymään, ja päädyin aloittamaan sokerittoman dieetin.

Sokerittomuus teki minut ärtyneeksi.  Olin tottunut nauttimaan jotain todella energiapitoista ja makeaa herkkua töistä kotiin palattuani.  Se oli melkein kuin pieni päivittäinen juhlahetki kahvikupin ja jäätelön, suklaan, pullan tai keksien kanssa.  Nyt piti tyytyä ruisleipään tai sämpylöihin.  Silti paino pysytteli huolestuttavan rajoilla.

Mieleeni tuli, että nuorena hoitelin painonnousut kuriin lopettamalla syömisen tietyn kellonajan jälkeen.  Päätin sokerilakon lisäksi jättää iltapalan väliin. Näin iltaruuan ja aamupalan väliin tuli pitkä, noin 13 – 15 tunnin tauko.  Aloitin kuurin toukokuussa. Se tehosi yllättävän nopeasti. Paino alkoi jopa tippua.

Tarkoitukseni ei ollut laihduttaa, joten saatoin jo heinäkuussa palauttaa päivittäiseen ruokavaliooni  makean ja usein myös rasvaisen herkkuvälipalan.  Nyt siis näyttää siltä, että tilanne on hallinnassa.

Makuaisti on voimallinen aisti.  Se antaa välittömän nautinnon, ja sen takia päivittäinen ruokailu ei ole vain ravinnon saamisen kannalta välttämätön asia.  Se on tärkeä osa elämän laatua.  Ilman notkuvaa herkkupöytää ei yleensä juhlaa synny.  Toisaalta juhlimisen kyky rapistuu vähitellen, jos pidättyvyys ja juhliminen eivät ole tasapainossa.

Saa nähdä, milloin taas seuraavan kerran olen pohtimassa mitä tehdä vaakalukemien kanssa.  Nyt nautin tästä tilanteesta.  Tänään taitaa olla jäätelöpäivä.

Hylätty sairaalaan taaperona viikkokausiksi, ensin äitiä itkemään, sitten hoitajan perään, kun piti lähteä äidin mukaan kotiin.  Silloin kun olin pieni, ei sairaalaan laskettu vanhempia lapsipotilasta katsomaan niin, että lapsi olisi nähnyt vanhempansa.  Vain ikkunan takaa sai kurkkia.  Näin äitini kertoi.

Jouduin alle kaksivuotiaana leikkaukseen.  En muista asiasta itse mitään, mutta äitini muisteli tuota tapausta usein.  Se oli ollut rankka kokemus minulle, mutta myös hänelle.  Olihan hän tietenkin kovasti ikävöinyt lastaan ja kokenut ahdistavana sen, että ei päässyt näyttäytymään ja ottamaan syliin toipumisvaiheessa olevaa pienokaista.  Ja sitten olin täydellisesti torjunut hänet, kun lopulta olin siinä kunnossa, että kotiin lähtö oli mahdollista.

Ensin äiti hylkäsi minut ja sitten minä hänet. Asiallisesti ottaen tuossa tilanteessa kukaan ei hylännyt ketään, mutta tunteita eivät tosiasiat pysty komentelemaan.

Tunteet vaihtelivat tänäänkin, kun pitkästä aikaa kävin lapsuudenkodissani. Jossakin vaiheessa elämääni lapsuusmuistot tuntuivat jotenkin tunkkaisilta, enkä edes halunnut muistella varhaisia vuosiani.  Aika on siinäkin tehnyt tehtävänsä.  Ikävät asiat ovat unohtuneet, ja mieleen tulvii enimmäkseen lämpimiä tunteita ja mukavia muistoja.  Jostakin syystä minulla mieluisat muistot liittyvät kotiini nimenomaan rakennuksena.

Kotini oli minusta äärettömän kiltti talo.  Kun palasin koulusta ja näin kotitalon päädyn, ajattelin näkeväni leveät ja ystävälliset ihmiskasvot.  Näin jälkeenpäin ajatellen ne olivat kuin hymyilevän, tuhdissa kunnossa olevaa Buddhaa esittävän patsaan kasvot.  Juosta viiletin viimeiset kymmenet metrit päästäkseni mahdollisimman nopeasti kaakaokupin ja äidin leipoman ruisleivän ääreen.

Huoneista pienen tytön suosikki oli niin sanottu vieraskamari, joka oli muita huoneita huolellisemmin kalustettu ja johon yövieraat majoitettiin.  Sinne sai mennä vain luvan perästä eikä paikkoja saanut sotkea.

Vieraskamarissa oli iso kirjahylly täynnä mitä erilaisimpia kirjoja. Isoveljen kanssa selasimme ahkerasti valtavan kokoisesta Raamatusta Gustave Doren järisyttävän kiinnostavia piirroskuvia.  Erkki Tantun kuvittamasta, sotilashuumoria sisältäneestä kirjasta etsimme aina sen saman kuvan ja kuvatekstin.  Siinä sotilas pissasi hankeen mielitettynsä nimen.  A:lla se näytti alkavan.

Ukin kamarissa oli välistä sankka sikarin savu, ja konjakki lemusi, kun hän seurusteli vieraidensa kanssa.  Isän ja äidin makuuhuone taas oli rauhan ja turvallisuuden tyyssija.  Minulla oli isoveljeni kanssa yhteinen makuuhuone. Siellä vuoroin tapeltiin, vuoroin leikittiin sovussa.

Hylätyksi tulemisen tunteesta aloitin, mutta siihen ei onneksi tarvitse lopettaa.  Kun tänään katselin paikkoja kotitalossa ja sen ympäristössä, mieleen ei noussut mitään raskasta tai kipeää.  Tavallisten ihmisten tavallisessa arkisessa hoivassa haavat paranevat, ulkoiset ja sisäiset.

Tavallisesti kirjoitan blogitekstini illan ja iltayön tunteina.  Valvominen puolille öin tuntuu vielä tässä vapaaherrattaren elämän alkuvaiheessa niin luksukselta.  Voi noin vain jäädä olemaan valveilla, vilkuilla James Bondin ääliömäisiä seikkailuja toisella silmällä ja naputella samalla päivän aatoksia näkyville.  Seuraavan päivän asioista ei tarvitse kantaa huolta.

Kun kirjoitan tätä, on vielä aamupäivä.  Olin jo pakannut repun metsään lähtöä varten, pukenut ulkovaatteet, napannut keveissä tunnelmissa pyöräilykypärän kainalooni ja sulkenut oven takanani, kun tajusin pisaroiden kastelevan kasvojani. Oli ruvennut satamaan.  Optimistina olin ollut niin varma, että eilisen sadepäivän jälkeen tänään ei sada, että en ollut edes vilkaissut ikkunasta ulos asiaa tarkistaakseni.

Olin hetken todella pettynyt.  Sitten päätin tehdä saksankielen harjoitukseni tavallista aikaisemmin.  Tuo vajaa puolituntinen on aina hyvin herkkä hetki.  Ei uskoisi tämän ikäisestä ihmisestä, mutta tabletti melkein lentää sylistäni, kun muistan koko kymmenen sarjan täsmälleen oikein.  Siis harvoin.  Jos JTS on paikalla, julistan asian myös hyvin kuuluvasti.

Ja kun sarjaan tulee muutamaan sanaan joku virhe, minulla on täysi työ itseni aisoissa pitämisessä silloinkin.  Niistä hetkistä JTS ei tiedä mitään.  JTS on muistihirviö, jonka kanssa tuntee itsensä tasa-arvoiseksi vain pienellä peittelyllä.

Kieliohjelmassa esiintyvä ukkeli hihkuu ”Hyvä alku päivälle”, ”Optimaalinen päivä saavutettu” ja joskus saan kehut jopa loistavasta päivästä.  En tykkää, en kerta kaikkiaan.

En tykkää siitäkään, että päivän harjoituksen tehtyäni ohjelma kysyy asettaisinko ehkä vaativamman tavoitteen itselleni ja samalla sivun alalaidassa näkyy muutaman muun opiskelijan huippusuoritukset, siis tuhansia jotain pisteitä, ja alinna minun muutama sata pistettäni.  Minuahan et senkin koominen, riukukinttuinen ukkeli manipuloi mihinkään enempään tai vähempään, kuin mitä itse haluan.

Kaikki eivät siis koskaan pääse eroon ongelmaoppilaan roolista, eivät edes opettajat, eivät edes eläkkeellä.  Ehkäpä juuri tämän oman ongelmallisuuteni takia ymmärsin aina opettajana kaltaisiani oppilaita.

Voin sanoa ihan rehellisesti, että en koskaan ottanut henkilökohtaisesti jonkun oppilaan vastahakoisuutta ja kapinaa. En loukkaantunut, mutta se ei merkinnyt sitä, että olisin vaatinut häneltä hänen fiiliksensä mukaan, ei sinne päinkään.  Vaatimukset olivat ihan oppilaan edellytysten mukaiset.

Siinä se onkin tuollaisen sähköisen aineiston heikkous.  Se vain toistelee noita muka kannustavia fraasejaan, mutta ei kykene vetämään minusta irti sitä, mikä olisi vedettävissä.  Se ei tunne minua.  Sen takia se ei kykene olemaan aito pedagogi.

Ihmistä ei voi korvata oppimisessakaan.  On hauskaa tehdä nettitehtäviä ja siinä on oma tehokkuutensa.  Kun etsitään oikeaa motivointikeinoa, keinoa innostaa vastahakoinenkin kaveri oppimaan, on paikalle saatava ihan oikea ihminen.

Ihminen pystyy näkemään kenelle sähköiset tehtävät sopivat erityisen hyvin ja kuka tarvitsee draamaa, musiikkia, käsillä tekemistä, kuka tarvitsee toisen ihmisen ilmeitä ja eleitä ja oppii vain elävässä vuorovaikutuksessa.  Ihminen joustaa.  Kun ohjelma käskee tekemään uudestaan yhden kirjaimen virheen takia, pedagogi aistii tilanteen ja katsoo sormien läpi, jos näkee sen auttavan motivaation säilymisessä.

Oppilaita on moneksi innostumaan, ja sitten on vielä hän, joka ei innostu, vaikka pesäpallomailalla ajaisit takaa tai kermaleivoksella houkuttelisit.  Ymmärrän häntä todella hyvin.  Sellaiselle paras konsti on se, mitä Mirja Nevalainen, lukion saksanopettajani Savonlinnan Yhteiskoulussa, piti kunniassa: sanotaan vain, että nämä pitää nyt opetella innostuitpa tai et.

Niinhän tässä kävi, että sadepäivä johdatteli tuttuakin tutumpien teemojen äärelle.  Pantteri ei pääse pilkuistaan eikä opettaja näemmä opettamisestaan.