Saksaa heti aamusta

Tavallisesti kirjoitan blogitekstini illan ja iltayön tunteina.  Valvominen puolille öin tuntuu vielä tässä vapaaherrattaren elämän alkuvaiheessa niin luksukselta.  Voi noin vain jäädä olemaan valveilla, vilkuilla James Bondin ääliömäisiä seikkailuja toisella silmällä ja naputella samalla päivän aatoksia näkyville.  Seuraavan päivän asioista ei tarvitse kantaa huolta.

Kun kirjoitan tätä, on vielä aamupäivä.  Olin jo pakannut repun metsään lähtöä varten, pukenut ulkovaatteet, napannut keveissä tunnelmissa pyöräilykypärän kainalooni ja sulkenut oven takanani, kun tajusin pisaroiden kastelevan kasvojani. Oli ruvennut satamaan.  Optimistina olin ollut niin varma, että eilisen sadepäivän jälkeen tänään ei sada, että en ollut edes vilkaissut ikkunasta ulos asiaa tarkistaakseni.

Olin hetken todella pettynyt.  Sitten päätin tehdä saksankielen harjoitukseni tavallista aikaisemmin.  Tuo vajaa puolituntinen on aina hyvin herkkä hetki.  Ei uskoisi tämän ikäisestä ihmisestä, mutta tabletti melkein lentää sylistäni, kun muistan koko kymmenen sarjan täsmälleen oikein.  Siis harvoin.  Jos JTS on paikalla, julistan asian myös hyvin kuuluvasti.

Ja kun sarjaan tulee muutamaan sanaan joku virhe, minulla on täysi työ itseni aisoissa pitämisessä silloinkin.  Niistä hetkistä JTS ei tiedä mitään.  JTS on muistihirviö, jonka kanssa tuntee itsensä tasa-arvoiseksi vain pienellä peittelyllä.

Kieliohjelmassa esiintyvä ukkeli hihkuu ”Hyvä alku päivälle”, ”Optimaalinen päivä saavutettu” ja joskus saan kehut jopa loistavasta päivästä.  En tykkää, en kerta kaikkiaan.

En tykkää siitäkään, että päivän harjoituksen tehtyäni ohjelma kysyy asettaisinko ehkä vaativamman tavoitteen itselleni ja samalla sivun alalaidassa näkyy muutaman muun opiskelijan huippusuoritukset, siis tuhansia jotain pisteitä, ja alinna minun muutama sata pistettäni.  Minuahan et senkin koominen, riukukinttuinen ukkeli manipuloi mihinkään enempään tai vähempään, kuin mitä itse haluan.

Kaikki eivät siis koskaan pääse eroon ongelmaoppilaan roolista, eivät edes opettajat, eivät edes eläkkeellä.  Ehkäpä juuri tämän oman ongelmallisuuteni takia ymmärsin aina opettajana kaltaisiani oppilaita.

Voin sanoa ihan rehellisesti, että en koskaan ottanut henkilökohtaisesti jonkun oppilaan vastahakoisuutta ja kapinaa. En loukkaantunut, mutta se ei merkinnyt sitä, että olisin vaatinut häneltä hänen fiiliksensä mukaan, ei sinne päinkään.  Vaatimukset olivat ihan oppilaan edellytysten mukaiset.

Siinä se onkin tuollaisen sähköisen aineiston heikkous.  Se vain toistelee noita muka kannustavia fraasejaan, mutta ei kykene vetämään minusta irti sitä, mikä olisi vedettävissä.  Se ei tunne minua.  Sen takia se ei kykene olemaan aito pedagogi.

Ihmistä ei voi korvata oppimisessakaan.  On hauskaa tehdä nettitehtäviä ja siinä on oma tehokkuutensa.  Kun etsitään oikeaa motivointikeinoa, keinoa innostaa vastahakoinenkin kaveri oppimaan, on paikalle saatava ihan oikea ihminen.

Ihminen pystyy näkemään kenelle sähköiset tehtävät sopivat erityisen hyvin ja kuka tarvitsee draamaa, musiikkia, käsillä tekemistä, kuka tarvitsee toisen ihmisen ilmeitä ja eleitä ja oppii vain elävässä vuorovaikutuksessa.  Ihminen joustaa.  Kun ohjelma käskee tekemään uudestaan yhden kirjaimen virheen takia, pedagogi aistii tilanteen ja katsoo sormien läpi, jos näkee sen auttavan motivaation säilymisessä.

Oppilaita on moneksi innostumaan, ja sitten on vielä hän, joka ei innostu, vaikka pesäpallomailalla ajaisit takaa tai kermaleivoksella houkuttelisit.  Ymmärrän häntä todella hyvin.  Sellaiselle paras konsti on se, mitä Mirja Nevalainen, lukion saksanopettajani Savonlinnan Yhteiskoulussa, piti kunniassa: sanotaan vain, että nämä pitää nyt opetella innostuitpa tai et.

Niinhän tässä kävi, että sadepäivä johdatteli tuttuakin tutumpien teemojen äärelle.  Pantteri ei pääse pilkuistaan eikä opettaja näemmä opettamisestaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *