Tänään konkretisoitui eläkkeellä olemisesta parikin hyvin myönteistä puolta. Koulujen lukuvuosi on alkanut, mutta minun ei tarvinnut ottaa sitä huomioon. Pakkasin reppuni ja astuin junaan arkiaamuna niihin aikoihin, kun ensimmäiset oppitunnit olivat käynnissä. Junasta vaihdoin bussiin ja bussista taas junaan. Saavuttuani määräpaikkaani Punkaharjulle, olin istunut julkisissa liikennevälineissä useita tunteja ja, tässä tulee se toinen etu, edulliseen eläkeläishintaan.
Lahdessa oli ensimmäinen vaihto junasta bussiin. Pistäydyin rautatieaseman vessaan. Olin varannut euron oven avaamista varten, mutta koko lukkosysteemi oli rikottu, ja sisään pääsi ilman maksua.
Vessahan on paikka, jossa saa olla hajuja. Tällä kertaa hajut ylittivät sietokykyni, ja tajusin nopeasti miksi. Sitä itseään näytti olevan lavuaarin reunoissa. Valtionrautateiden alennustila näkyy jo rempallaan olevina tiloina ja äärimmäisenä epäsiisteytenä. Kyllä harmitti tuo näky.
Olen yleensä sitä mieltä, että valittaminen ei kannata, jos ei itse ole halukas tekemään mitään epäkohtien poistamiseksi. En tarttunut riepuun ja ruvennut siivoamaan, joten lopetan nyt tämän valitusvirren tähän. Sitä paitsi matkan aikana tapahtui mukaviakin asioita.
Kahvittelin pariin otteeseen, ensin Lahdessa bussilaitureitten kupeessa olevassa viihtyisässä kahvilassa ja toisen kerran Savonlinnan torilla sisävesilaivoja katsellen. Aurinko paistoi täydeltä terältä molemmissa paikoissa, oli lämmintä ja kesäistä. Päättäväisesti antauduin lomatunnelman valtaan, vaikka joku ääni yritti inttää taustalla, että eläkeläiset eivät lomaile.
Savonlinnasta matkustin junalla Punkaharjulle. Minua vastapäätä istui reippaan oloinen tyttö äitinsä kanssa. Heti istuuduttuaan tyttö kaivoi kukkakuvioisesta repustaan kirjan. – Tää on se uus aapinen äiti, hän sanoi ja korjasi heti, että ei tietenkään aapinen, vaan lukukirja. Eihän tokaluokkalaisilla ole enää mitään aapisia, höh, kun sitä ei meinaa millään muistaa, että on jo tokalla.
Sellainen höppänä olen, että silmät kosteina katselin tuota tyttöä ja hänen äitiään. He kävivät läpi lukukirjan kuvat melkein kannesta kanteen ja muutaman rivin tyttö lukikin. Erityisen ilahtunut oli koululainen siitä, että hänen lukukirjassaan oli kuva Vaasa-laivasta ja kokonainen teksti Tukholmasta, jossa hän oli perheensä kanssa käynyt kesällä.
Kirjasta oli jo annettu läksyä, ja sitäkin tyttö innokkaana esitteli äidilleen. Hän antoi myös tarkat ohjeet siitä, miten kirjan välistä pudonneet monisteet pitää täyttää ja palauttaa maanantaina opettajalle. Ja iskänkin pitää ne lukea. Äiti lupasi hoitaa asian.
Äiti ja tyttö jäivät vielä junaan, kun poistuin sieltä. Tuosta kohtaamisesta jäi hyvä mieli monestakin syystä. Jo kaksikon astuessa junaan heistä aisti keskinäisen kiintymyksen ja lämmön. Siinä oli lapsi, josta pidetään hyvää huolta. Hämmästyksekseni en nähnyt hänellä ollenkaan puhelinta. Ehkä se oli unohtunut, kun oli innostavampi asia, lukukirja, jota saattoi sormeilla. Voin vain kuvitella, millainen ilo on opettajalle tuollainen oppilas omassa luokassa.
Nyt edessä on toivomusten yö. Luvassa on poikkeuksellisen paljon tähdenlentoja, sillä Perseidien meteoriparvi on tähän aikaan vuodesta näkyvissä pilvettömällä taivaalla. Lauantain ja sunnuntain välinen yö olisi tosin vielä parempi, mutta silloin voi olla pilvistä. Minulla ei ole varattuna toivetta mahdollisen tähdenlennon varalle. Toivon vain, että näkisin sen, edes yhden. Sitä lähden nyt harjulle tähystelemään.