Aina tähän kesään asti olen käyttänyt suuren osan kesäisestä vapaa-ajastani erilaiseen liikkumiseen. Suosikkilistallani pyöräily ja uiminen ovat kärjessä. Varsinkin Punkaharjulla tiet ovat tulleet tutuiksi usean kymmenen kilometrin säteellä. Hikisen puurtamisen jälkeen on ihanaa pulahtaa viileään veteen.
Tämä kesä on ollut poikkeuksellinen. Liikunta on jäänyt lähes kokonaan arkipuuhailun varaan. Olen kykkinyt puutarhassa, leikannut ruohoa, pelannut sählyä ja jalkapalloa lastenlasten kanssa ja ulkoillut heidän kanssaan muutenkin enimmäkseen rauhallisissa merkeissä. Hikeä ja hengästystä on tullut vain murto-osa normaalikesien määrästä.
Ehdinkin jo ajatella, että näinköhän olen rauhoittumassa ja tulossa lempeäksi lihalleni. Saa nähdä, miten käy ajan oloon. Tänään meni kyllä täydellisesti vanhan kaavan mukaan. Kun sää alkoi näyttää lämpenemisen merkkejä, tuli myös lopulta vastustamaton kaipuu tien päälle.
Pakkasin reppuun peruseväiksi ruisleipää, paistettua kananmunaa ja vettä. Itseni tuntien lisäsin vielä kaksi pillimehua ja kaksi suklaapatukkaa, kaiken varalta. Olen niin monta kertaa hiihtäessäni syönyt lunta ja kesällä liikkuessani hakenut järvivettä juotavaksi, että lopulta oppi on takoutunut päähän: pitää olla evästä ja varsinkin juotavaa riittävästi.
Arviointiongelma tässä asiassa johtuu siitä, että lähes poikkeuksetta minuun iskee liikkeelle lähdettyäni ahneus. Liike tuntuu elimistössä niin hyvältä, että pyörä vain kulkee, jalat marssivat ja sukset tuntuvat luistavan ihanasti, vaikka eivät luistaisikaan, ja matka jatkuu kauemmas ja kauemmas. Ainahan sieltä, mihin on päätynyt, pitää myös palata. Monesti paluumatkalla juomiset ja eväät loppuvat kauan ennen matkan päättymistä.
Kaikenlaisten asioiden ajatteleminen on minusta kiehtovaa, ja ajatuskin tuntuu kulkevan parhaiten silloin, kun keho on liikkeessä. Tänään alkumatkan ajan pohdin uskomisen ja ei-uskomisen eroa ja niiden vakuuttuneisuutta. Mahtavatkohan ne jossain kohtaa vakuuttuneisuusjanaa olla oikeastaan sama asia? Veivasin asiaa suuntaan ja toiseen, kunnes jossakin vaiheessa huomasin, että minulta ikään kuin puuttui takapuoli häntäluuta lukuun ottamatta. Piti ruveta jumppaamaan pakaralihaksia, ja filosofointi unohtui.
En lähtiessäni ollut tehnyt mitään päätöstä lenkin pituudesta, ainoastaan suunnan olin päättänyt. Arvoin siinä ajaessani sitten, että pitäisikö kääntyä tuosta tai ehkä sittenkin sieltä. Lopulta käännyin vain kaksi kertaa. Ensimmäisen kääntymisen tein Särkisalmessa, kun oli pakko tien päättymisen takia. Käännyin oikealle Lappeenrannan suuntaan.
Ajelin tuttujen maisemien halki, ja juuri tuttuus sai matkan tuntumaan niin petollisen lyhyeltä. Tienhaarat, rakennukset ja maiseman yksityiskohdat nostivat mieleen muistoja ajalta, jolloin aloitin opettajana, perustin perheen, ja lapset syntyivät. Mieleen palautuivat ihmiset, joita ei enää ole ja ihmiset, joita haluaisin taas tavata.
25 kilometriä ajettuani söin voileivän ja join vettä. Olo tuntui mukavalta, ja päätin jatkaa samaa tietä, jolta olin tauolle poikennut. Aurinko paistoi ja polkeminen maistui. Nelisenkymmentä kilometriä ajettuani muistin, että edessä on pian Hiitolanjoki, jonka Suomen puoleisille rannoille on tehty hieno vaellusreitti. Siinä teinkin sitten sen toisen kääntymisen ja ajoin pari kilometriä hiekkatietä Kangaskosken laavulle.
Laavulla söin loput eväsleivät ja join termospullollisen kahvia. Aikomukseni oli ottaa nokoset siinä kylläisenä ja, myönnettävä on, aika väsyneenä. Virtaavan veden katseleminen vei kuitenkin voiton. Suunnilleen viidenkymmenen kilometrin päässä laavun kohdasta vedet päätyvät mahtavan Laatokan luoteisrannoille. Näkymät tuolla paikalla olivat niin lumoavat, että olisin voinut jäädä sinne tuntikausiksi.
Paluumatkalle oli kuitenkin lähdettävä, ja tuossa vaiheessa kiitin itseäni siitä, että olin ottanut suklaat ja mehut mukaan. Laadin itselleni suunnitelman siitä, missä vaiheessa nauttisin mitäkin niistä. Edessä olivat ne 44 kilometriä, jotka olin juuri jättänyt taakseni, ja herkkupalkinnot auttaisivat niin henkisesti kuin fyysisesti jaksamaan perille. Onneksi matkantekoa auttoi myös myötätuuli, se sama, joka oli tehnyt menomatkasta melkoista raatamista.
En ryhdy tässä luettelemaan kaikkia niitä ruumiinosia, jotka ilmoittivat olemassaolostaan matkan aikana. Riittäköön toteamus, että niiden määrä kasvoi loppua kohti. Kunnialla kuitenkin sain matkan taitettua loppuun asti. Saa nähdä alkoiko tästä teholiikunnan uusi vaihe, vai oliko tämä oli vain rauhoittuneen repsahdus. Joka tapauksessa hieno päivä ja hieno reissu alusta loppuun asti. (Vain satulasta laskeutuminen aivan retken lopussa oli vähemmän hieno. Pysyin kuitenkin pystyssä.)