Jokseenkin tasan 28 vuotta sitten muutimme Mäntsälään, ja aloitin työt kaksiopettajaisen kyläkoulun alkuopetuksen yhdysluokassa. En silloin kaiken tapahtumisen tuoksinassa tullut ajatelleeksi, miten erikoinen tuo syksy oli sekä koulun elämässä että omassa henkilöhistoriassani.
Ensin pieneen kouluun tuli uusi opettaja. Muutaman viikon työskentelyn jälkeen toinen opettaja sairastui vakavasti, joutui sairaalaan eikä enää palannut sieltä. Ehdin pari kertaa vierailla hänen luonaan. Hänen tilansa heikkeni kuitenkin niin nopeasti, että hän ei ehtinyt perehdyttää minua koulun asioihin. Vastuu koulusta ja sen johtamisesta jäi vastuulleni.
Vieläkin tunnen kehossani sen epätodellisen tunteen, jonka vallassa seisoin kirkon urkuparvella oppilaiden edessä johtamassa heidän lauluaan. ”Täällä pohjan tähden alla” kaikui kirkkaana ja levollisena. Oma sisimpäni oli sumuinen ja levoton.
Muistan oikein hyvin sen hetken, kun koulun käytävää pitkin käveli suunnilleen itseni ikäinen, siis lähempänä kolmea- kuin neljääkymmentä oleva naisihminen esittäytymään ja tarjoutumaan sijaiseksi. Kunnollisista sijaisista oli huutava pula tuolloin, ja olin sen takia todella iloinen, kun sain jo ensi silmäyksellä tervejärkiseltä ja työkykyiseltä vaikuttavan työtoverin.
Koulu siirtyi siten nopeaan tahtiin ja ilman etukäteisvalmisteluja kahden toisilleen ja koululle tuntemattoman opettajan hoteisiin. Yhteistyö alkoi mutkattomasti. Hyvin nopeasti huomasin, että meillä oli yhteiset näkemykset asioista ja työnjaosta oli helppo sopia.
Teimme töitä yhdessä siinä talossa lähes neljä vuotta ja senkin jälkeen pysyimme työtovereina jonkin aikaa, vaikka siirryin eri kouluun. Olimme monissa asioissa ennakkoluulottomia ja rohkeita kokeilemaan kaikenlaista. Toteutimme kummipari- ja tiedeviikkoprojekteja, teemavuosia ja totutimme oppilaita demokraattiseen päätöksentekoon järjestämällä luokkien sekä koko koulun kokoustunteja. Tuota nyt jo vuosia sitten lakkautettua koulua jopa laajennettiin noiden vuosien aikana.
Meiltä sujuivat niin työn suunnittelu kuin suunnitelmien toteuttaminen hyvässä yhteishengessä. Niinpä olikin tänään helppoa istua tuon entisen opettajakollegan kanssa samaan pöytään tekemään suunnitelmia yhdessä. Tällä kertaa ei kysymyksessä ollut koulun suunnittelupäivä, vaan paikallisen seurakunnan maahanmuuttajatyön suunnittelupalaveri.
Otin keväällä yhteyttä seurakunnan lähetyssihteeriin, joka sattuu olemaan tuo vuosikymmenten takainen työkaverini ja kerroin halustani tulla mukaan maahanmuuttajatyöhön. Minä otin hänet sijaiseksi ja työtoverikseni vuosia sitten. Nyt hän hyväksyi tarjoukseni ja otti minut mukaan jo työkauden suunnitteluvaiheessa.
Paikkakuntamme pakolaisjoukosta aikuinen väki on suomen kielen oppimisessa vielä aivan alussa, joten järjestetyn kielenopetuksen lisäksi kaikki kanssakäyminen suomea puhuvien ihmisten kanssa on tärkeää. Uskon, että voin siinä asiassa olla avuksi.
Näin sitten kävi, että pääsin kuin pääsinkin osallistumaan suunnittelupäivään, vieläpä tutun työkaverin kanssa. Suunnitelmat on nyt tehty ja tärkeät päivämäärät kalenterissa. Työhön tarttumisen jännityksenkin tunnen jo nahoissani. Alkaa tuntua lähes normaalilta tämä elämä.