Päivän kuva

JTS:n kanssa olemme viime vuosina kuitanneet monta aktiivisuutta vaativaa asiaa toteamalla ”sitten eläkkeellä”.  Työviikoista selviäminen on riittänyt väsyttämään niin perusteellisesti, että vapaa-aikoina ei ole juuri tulosta syntynyt kodin kohentamista vaativissa paikoissa. Pari viikkoa sitten toteutin yhden näistä jonossa olevista ”sitten eläkkeellä”-asioista.  Vaihdoin olohuoneen matot.

Meillä oli kymmenisen vuotta villaiset nukkamatot, joista irtosi valtavasti tekstiilipölyä. Osittain olin itse syypää ongelmaan, sillä käytin mattoja usein ulkona, ravistelin ja tamppasin oikein olan takaa ja hyvinä lumitalvina annoin lumikäsittelyjä mattopiiskan ja harjan avulla.  Nuo toimenpiteethän mattoasiantuntijat ehdottomasti kieltävät, koska ne lisäävät materiaalien haurastumista ja pölyn irtoamista.  Sain mattokaupassa kuunnella oikein perusteellisen luennon mattojen huoltamisesta.  Siinä olisi äiti-Riitta pyöritellyt päätään ja epäillyt, ettei tuolla pelillä tule siistiä.

Ostimme siis sileäpintaiset, pölyämättömät matot.  Pölyn lisäksi mattojen vaihtoon oli toinenkin syy.  Hankimme jo muutama vuosi sitten sohvakaluston, jonka värit huonekaluliikkeessä näyttivät oikein sopivilta, mutta kotiin tuotuina ne riitelivät mattojen värimaailman kanssa häiritsevästi.  Vähitellen silmä tottui näkymiin, mutta ajatuksena oli vaihtaa matot heti, kun aikaa uusien etsimiseen olisi riittävästi.

Uudet matot sopivat sohvakaluston kanssa ihan mukavasti.  Nyt syntyi vain uusi ongelma, verhot.  Aavistuksen ruskeanvihreän sävyiset verhot näyttivät kerta kaikkiaan järkyttäviltä, kun lattialle levitettiin harmaan ja valkoisen sävyiset matot.

Eihän siinä muu auttanut, kuin marssia verhokauppaan.  Tänään ripustin uudet, luonnonvalkoiset verhot olohuoneen ikkunoihin.  Ajattelin, että valkoinen on varma valinta eikä riitele minkään muun värin kanssa.

Kun katselin näkymää ikkunoiden suuntaan, olin aika tyytyväinen.  Mutta sitten, kun lisäsin näkökenttään seinän, alkoi ärsyttää. Tuo tapetin väri…, siinä on aavistus ruskeaa.  Mainitsin JTS:lle asiasta.  Hänelle tulikin mieleen lähteä ulos korjaamaan ulkokalusteita lukkojen taakse, täälläpäin kun on liikuskellut joku öisin keräilemässä tavaroita ihmisten pihoilta.

Kukkapenkeissä muutokset saavat usein aikaan samanlaisen ketjureaktion.  Oma kuvitelma kokonaisuudesta on ollut väärä, ja uuden ruukun tai istutuksen lisääminen suorastaan pakottaa tekemään uusia siirtoja.  Lopulta, ennakoitua paljon suuremman urakan jälkeen kaikki alkaa vaikuttaa riittävän hyvältä.

Tarinoita muutoskierteeseen joutumisesta riittäisi monelta alalta, esimerkiksi työpaikan vaihtamisesta, jopa ruuanlaitosta ja varsinkin vaatteiden hankinnasta.  Kierteen käynnistävään muutokseen ei minun kohdallani tarvita mitään muuta kuin oma vaihtelunhaluni.  Tekee vain mieli ilahduttaa itseään vaikkapa uudella takilla.  Sitten kotona katsotaan asusteet, kengät, laukut, ja lähes poikkeuksetta vähintään yksi lisäreissu kauppaan tulee tarpeelliseksi.

Sitä ihmettelen, että en ole hakenut vaihtelun tuomaa virkistystä ihmissuhteissani.  Nuoruusaikojen parhaat ystävät ovat edelleen parhaita ystäviäni.  Puoliso, jonka kanssa toinen toisemme aikanaan valitsimme, on edelleen sama.  Ehkä olen jossain syvällä sisimmässäni osannut ennakoida muutoskierteen syvyyden ja laajuuden tällä elämän alueella enkä ole lähtenyt markkinoita tarkastelemaan. No, saattaa olla, että olen tarkastellutkin.  Mutta en ole ryhtynyt vaihtamaan.  Eivätkä onneksi ole nuo minulle tärkeät ihmisetkään sitä tehneet.

Tuo tapettiasia jää kyllä vaivaamaan.  Nythän ei voi enää sanoa, että sitten eläkkeellä.

Jokseenkin tasan 28 vuotta sitten muutimme Mäntsälään, ja aloitin työt kaksiopettajaisen kyläkoulun alkuopetuksen yhdysluokassa.  En silloin kaiken tapahtumisen tuoksinassa tullut ajatelleeksi, miten erikoinen tuo syksy oli sekä koulun elämässä että omassa henkilöhistoriassani.

Ensin pieneen kouluun tuli uusi opettaja.  Muutaman viikon työskentelyn jälkeen toinen opettaja sairastui vakavasti, joutui sairaalaan eikä enää palannut sieltä. Ehdin pari kertaa vierailla hänen luonaan. Hänen tilansa heikkeni kuitenkin niin nopeasti, että hän ei ehtinyt perehdyttää minua koulun asioihin.  Vastuu koulusta ja sen johtamisesta jäi vastuulleni.

Vieläkin tunnen kehossani sen epätodellisen tunteen, jonka vallassa seisoin kirkon urkuparvella oppilaiden edessä johtamassa heidän lauluaan.  ”Täällä pohjan tähden alla” kaikui kirkkaana ja levollisena.  Oma sisimpäni oli sumuinen ja levoton.

Muistan oikein hyvin sen hetken, kun koulun käytävää pitkin käveli suunnilleen itseni ikäinen, siis lähempänä kolmea- kuin neljääkymmentä oleva naisihminen esittäytymään ja tarjoutumaan sijaiseksi.  Kunnollisista sijaisista oli huutava pula tuolloin, ja olin sen takia todella iloinen, kun sain jo ensi silmäyksellä tervejärkiseltä ja työkykyiseltä vaikuttavan työtoverin.

Koulu siirtyi siten nopeaan tahtiin ja ilman etukäteisvalmisteluja kahden toisilleen ja koululle tuntemattoman opettajan hoteisiin. Yhteistyö alkoi mutkattomasti.  Hyvin nopeasti huomasin, että meillä oli yhteiset näkemykset asioista ja työnjaosta oli helppo sopia.

Teimme töitä yhdessä siinä talossa lähes neljä vuotta ja senkin jälkeen pysyimme työtovereina jonkin aikaa, vaikka siirryin eri kouluun.  Olimme monissa asioissa ennakkoluulottomia ja rohkeita kokeilemaan kaikenlaista.  Toteutimme kummipari- ja tiedeviikkoprojekteja, teemavuosia ja totutimme oppilaita demokraattiseen päätöksentekoon järjestämällä luokkien sekä koko koulun kokoustunteja. Tuota nyt jo vuosia sitten lakkautettua koulua jopa laajennettiin noiden vuosien aikana.

Meiltä sujuivat niin työn suunnittelu kuin suunnitelmien toteuttaminen hyvässä yhteishengessä. Niinpä olikin tänään helppoa istua tuon entisen opettajakollegan kanssa samaan pöytään tekemään suunnitelmia yhdessä.  Tällä kertaa ei kysymyksessä ollut koulun suunnittelupäivä, vaan paikallisen seurakunnan maahanmuuttajatyön suunnittelupalaveri.

Otin keväällä yhteyttä seurakunnan lähetyssihteeriin, joka sattuu olemaan tuo vuosikymmenten takainen työkaverini ja kerroin halustani tulla mukaan maahanmuuttajatyöhön.  Minä otin hänet sijaiseksi ja työtoverikseni vuosia sitten.  Nyt hän hyväksyi tarjoukseni ja otti minut mukaan jo työkauden suunnitteluvaiheessa.

Paikkakuntamme pakolaisjoukosta aikuinen väki on suomen kielen oppimisessa vielä aivan alussa, joten järjestetyn kielenopetuksen lisäksi kaikki kanssakäyminen suomea puhuvien ihmisten kanssa on tärkeää.  Uskon, että voin siinä asiassa olla avuksi.

Näin sitten kävi, että pääsin kuin pääsinkin osallistumaan suunnittelupäivään, vieläpä tutun työkaverin kanssa.  Suunnitelmat on nyt tehty ja tärkeät päivämäärät kalenterissa.  Työhön tarttumisen jännityksenkin tunnen jo nahoissani.  Alkaa tuntua lähes normaalilta tämä elämä.

Kerroin elokuun ensimmäisenä päivänä, että eläkkeelle jääminen ei harmita.  Tänä aamuna en enää ollutkaan niin varma asiasta.  Ajattelin opettajakavereita kouluillaan.  Siellä he tapaavat toisensa loman jälkeen, vaihtavat kuulumisia ja tekevät suunnitelmia innostuneina ja täynnä uusia ideoita.  Luokat laitetaan kuntoon ja oppilaille suunnitellaan ensimmäisten päivien ohjelmaa.  Ja minä selailen iltapäivälehtien otsikoita: Simo Lipsasen vaisu kolmiloikka, Laulajakaunottaren uima-allasvideon karmiva yksityiskohta,  Krista Kosonen häkellyttävän rehellisenä.  Häkellyttävän rehellisesti on sanottava, että karmivan vaisu aamu.

Onneksi olin luvannut eilisen ja tämän päivän kahdelle tyttäreni lapselle, jotka viettivät lomansa rippeitä kotona kahdestaan vanhempien ollessa töissä ja pikkusisarusten päiväkodissa.  Lähtiessäni heidän luokseen nappasin mukaani kaapin nurkkaan jääneen puolillaan olleen englanninlakritsipussin.  Päivästä oli sääennusteen mukaan tulossa poutainen, ja ajattelin houkutella lapset karkkieväiden voimalla liikkeelle.

Lapset olivat suunnitelleet siivoavansa omat huoneensa koulunaloituskuntoon, ja tämä projekti oli jäänyt leikkimisen jalkoihin eilen ja tänään aamulla.  Kun saavuttuani aloin ehdotella lenkille lähtöä, he epäröivät hetken, mutta ilokseni lopulta suostuivat.  Siivoukset sujuivat pikavauhtia ja puolen päivän tienoilla pääsimme liikkeelle, lapset pyörillä ja minä patikoiden.

Tänä kesänä on ollut lämpimiä ja aurinkoisia päiviä vain muutama.  Tänään, lasten viimeisen lomapäivän kunniaksi, saimme sellaisen.  Päätimme kiertää pienen järven, jonka rannan tuntumassa tyttären koti sijaitsee.  Matkan varrelle osuu iso hevostila, useita kilometrejä aivan rannassa kulkevaa polkua, golf-kenttä ja loppumatkasta myös kioski.  Vaihteleva, vajaan kymmenen kilometrin reitti.

Lapset ajoivat pyörillään aina muutaman sata metriä edellä ja jäivät sitten odottamaan minua.  Ennen kovasti odotettua evästaukoa tiellä tuli vastaan kaarisilta, joka johti pienen kosken yli.  Pientareet kosken ympärillä rehottivat vehreinä ja auringonsäteet saivat virtaavan veden kimmeltämään.  Siinä jokimaisemaa ihastellessani ja kuvatessani tajusin sen: minun täytyy voida jakaa kaikki, mitä koen.  Kokemuksen ilosta puolet tulee siitä, että joku jakaa sen kanssani.  Tämänkin näkymän tuottaman ilon haluan jakaa jonkun kanssa.

Joillekin tuntemilleni ihmisille todellisimpia ja tärkeimpiä ovat kokemukset, joita he eivät jaa kenenkään kanssa.  Oma sisäinen elämä tuottaa suurimman tyydytyksen.  He eivät kerro päivästä toiseen ajatuksiaan ja analysoi julkisesti mielensä liikkeitä.  Heille ei tulisi mieleenkään pitää blogia sisimmistä tunnoistaan.   Minulle taas juuri kertominen ja yhdessä pohtiminen ovat aina olleet elämäntapa.

Ehkä kaipuu työpaikalle iskikin juuri siksi, että kaikki se jakaminen, jota opettajan työhön liittyy, jää pois.  Et voi oppituntien jälkeen jäädä työkaverin kanssa puntaroimaan omia reaktioitasi johonkin tunnilla sattuneeseen tapaukseen tai pohtimaan omien toimintatapojen tai motiivien syitä ja seurauksia.

Ihmisen oleminen, käytös, ajattelu, ne ovat niin äärettömän kiinnostavia asioita, että niitä voisi pohtia hetkestä ja päivästä toiseen, loputtomasti.  Nyt sitä ei tehdä töissä työkaverien kanssa, vaan muissa ympyröissä ja varsinkin tässä koneen äärellä.   Tähän on nyt tyydyttävä.

Ehdin tänään järvikierroksemme aikana ajatuksissani jo syyskuun loppupuolelle, jolloin töissä ollessani aina aloitin päivien laskemisen syyslomaan.  Se sai minut taas tasapainoon ja tyytyväiseksi.  Sitä paitsi patikointi aurinkoisessa säässä leppoisissa tunnelmissa oli aika kivaa, ja tekemättähän se olisi jäänyt, jos olisin ollut suunnittelupäivässä koululla.

 

Aloittelen eläkeläiselämää 40 luokanopettaja- ja rehtorivuoden jälkeen.  Seuraan edelleen mielenkiinnolla ajan pedagogisia ja kasvatusfilosofisia virtauksia. Mielenkiintooni on taustani lisäksi hyvin henkilökohtainen syy, tai oikeastaan seitsemän syytä, joista neljä juuri nyt pinnalla.  Seitsemästä lapsenlapsestani yksi aloittaa neljännen luokan, yksi on tokaluokkalainen ja kahden koulu-ura alkaa eskarista näinä päivinä.

Isoäitinä kasvamista ja oppimista tarkastelee, jos mahdollista, vieläkin tunnepitoisemmasta näkökulmasta kuin aikanaan omien lasten äitinä.  Rehtoriaikoinani jouduin muutaman kerran olemaan huoltajan kiivaan aggression kohteena.  Mikä saisi minut nyt pöydän toiselle puolelle lataamaan totuuksiani lastenlasteni koulujen rehtoreille?

Luultavasti sietäisin valittamatta kaiken muun, paitsi sen, että lapsenlapseni koulussa suhtauduttaisiin välinpitämättömästi kiusaamiseen.  Tiedän kokemuksesta, että kiusaamista ei koskaan saada täysin kitketyksi.  Jos koulussa kuitenkin vallitsee kulttuuri, jossa lapsen fyysinen ja psyykkinen koskemattomuus ovat aidosti arvossa, asioihin puututaan ja kiusaaminen ilmiönä pysyy kurissa.

En siis voisi sietää sitä, että lapsenlapseni joutuisi kiusaamisen kohteeksi.  Yhtä lailla olisi sietämätöntä, jos hän itse alkaisi kiusata ja asiaa katsottaisiin sormien läpi.  Toistuvat käyttäytymismuodot muokkaavat lapsen luonnetta, ja taipumus härnätä ja kiusata kavereita voi jäädä pysyväksi toimintatavaksi, jos siihen ei johdonmukaisesti puututa.

En muutenkaan toivo lapsenlapsilleni erivapauksia.  Isoäidit joustavat säännöissä, mutta mummokulttuuri ei sovi kouluun.  Ryhmän  säännöt koskevat kaikkia, jos ei ole erityistä syytä poikkeuksiin.  Siihen on tärkeätä jokaisen lapsen tottua.  Puuttumisesta saattaa olla seurauksena, että lapsi kokee itsensä loukatuksi.  Lasta ei saa loukata kiusaamalla, mutta jos hän loukkaantuu asiallisesta ojentamisesta, se merkitsee kasvamisen paikkaa hänelle.

Erivapaudet ovat vahingollisia, mutta jokainen lapsi on erityinen.  Toivon lastenlasteni koulupolulle ihmisiä, jotka malttavat katsoa ja nähdä heidät sellaisina kuin he ovat.  Jokaisella heistä on kykyjä ja mahdollisuuksia, joiden toteutumiseen opettaja voi vaikuttaa jopa ratkaisevasti.  He tarvitsevat rohkaisua ja kannustamista lahjojensa kehittämiseen.  Jokaisella heistä on myös kasvamisen haasteita, joiden kanssa toivon opettajien jaksavan tehdä työtä.  Luonteen kehittyminen on yhtä tärkeää kuin tietojen ja taitojen karttuminen.

Tieto ei ole erityisen arvostettua tällä hetkellä edes koulua koskevassa keskustelussa.  Toivon kuitenkin, että lapsenlapseni saavat perinteisessä mielessä hyvän yleissivistyksen.  Lapset ovat alakoulussa varsinkin iässä, jolloin asioiden mieleen painaminen on helppoa.  Parempi tietää liikaa, kuin olla tietämätön ja sen takia harhaan johdettavissa.  Jos valmiita tietorakenteita ei haluta opettaa, toivon, että lapsenlapseni oppisivat ainakin lukemaan sujuvasti ja ymmärtämään sen mitä lukevat.  Lukutaito on paras väline tietämättömyyden torjunnassa.

En ole kovinkaan huolissani digitalisaatiosta, opetusmenetelmistä, tuntijaosta, luokkien kalustamisesta, opettajan roolista, arvioinnista, oppikirjojen asemasta tai muusta sellaisesta.  Tänä päivänä niistä ajatellaan yhdellä ja huomenna toisella tavalla.  Lapset sopeutuvat moneen ja voivat oppia kaiken tarpeellisen monella tavalla.  Yksi asia kuitenkin pysyy, ja se on lapsen oman työn ratkaiseva merkitys.  Mitä ja miten tahansa lapsenlapsiani opetetaankin, toivon, että heissä kasvaa vahva luottamus omiin mahdollisuuksiinsa luoda tulevaisuutensa omilla teoillaan.

Toivon lastenlasteni opettajille opettamisen ja kasvattamisen rohkeutta, kykyä nähdä jokainen lapsi mahdollisuuksineen ja haasteineen sekä taitoa ohjata lapset ponnistelemaan ja näkemään vaivaa.  Toivon myös iloa työstä, jota tärkeämpää on vaikea löytää.

Eläessäni työurani hektisintä vaihetta omat vanhempani olivat jo iäkkäitä ja monenlaisten sairauksien vaivaamia. Minulla oli tapana käydä suunnilleen kerran kuukaudessa tapaamassa heitä.  Silloin tällöin toteutin tuon yli 300 kilometrin matkan siten, että matkustin ensin junalla vanhempieni kotia lähinnä olevalle junan seisakkeelle ja kävelin siitä 25 kilometrin matkan perille.

Yksinäinen kävely tuttujen maisemien halki tuntui vievän askel askeleelta kauemmas työelämän paineista ja irrottavan roolista, joka vaati kantamaan vastuuta ja olemaan ajan tasalla kaikesta.  Kun sitten saavuin perille isän ja äidin kotiin, heitin repun selästäni ja samalla luovuin edessä olevien vajaan parin päivän ajaksi työpersoonastani. Olin yksinkertaisesti ainoastaan vanhempieni tytär.  Rentous ja turvallisuus valtasivat mieleni.

Erityisen mukavalta tuntui illalla käydä nukkumaan heti kahdeksan jälkeen ja kuunnella äidin ja isän iltarituaaleja seinän takaa.  Vuoteeseen päästyään he veisasivat tuttuja virsiä vanhoilla sanoilla, äiti pari tahtia isää edellä. Se ei kumpaakaan haitannut, sillä isä oli lähes kuuro ja äidilläkin kuulo oli voimakkaasti heikentynyt.  Ei se haitannut minuakaan.   Heidän keskinäinen rakkautensa ja huolenpitonsa ulottuivat sinne seinän taakse ja saivat stressaantuneen virkanaisen tuntemaan itsensä pieneksi ja huolettomaksi tytöksi.

Kun tänä aamuna astuin keittiöön lomapaikassamme, mieleeni tulivat nuo omat vierailut omien vanhempieni luo reilu vuosikymmen sitten.  Olin huvittuneen ilahtunut. Ilahtuminen ei tosin ollut ainoa tunne, harmistuin myös jonkin verran.

Tytär oli tullut eilen hakemaan lapsiaan ja huolehti heidän iltapalastaan.  He jäivät vielä yöpymään luoksemme, ja sen takia kiirehdin aamulla keittämään aamupuuroa, kun ensimmäiset supatukset makuuhuoneesta alkoivat kuulua.

Hämmästyksekseni näin keittiön pöydällä kaksi vajaata maitotölkkiä, pari palaa omenaa ja banaania, maksamakkaran lopun, margariinirasian ja iltapalalla käytetyt astiat.  Lattialla jalan alla rapsahteli muutama näkkileivän muru.

Jaaha, ajattelin, tyttö on tullut kotiin.  Raskas työviikko rankkojen asioiden parissa väsytti, ja tunnollisesti asioistaan huolehtivan ja puuhakkaan tyttären takaraivossa oli ajatus: kyllä äiti huolehtii.  Itse en ollut käynyt keittiössä enää illalla, joten kaikki oli jäänyt levälleen.

Maito oli vielä ihan kelvollista lettutaikinaan, mikä oli lapsille suuri ilo. Suunnitelmissahan ei alun perin ollut lettujen paistamista tälle aamulle. Hedelmäpalatkin olivat syötävässä kunnossa ja ne katosivat nopeaan tahtiin aamupalalle tulleiden lasten suihin.  Melkein juoksevaksi pehmenneen margariinin käytin lettujen paistamiseen.  Vain pieni pala maksamakkaraa meni hukkaan.  Suurta vahinkoa ei siis tullut, ja tytär sai muutaman minuutin lisän kallisarvoiseen lepoaikaan.

Kotiin tuleminen on parhaimmillaan sitä, että saa laskea taakkansa, olla oma itsensä ja levätä hetken.  Olen kiitollinen siitä, että minulla oli sellainen koti vanhempieni luona silloin, kun sitä tarvitsin.  Iloa tuottaa sekin, että voin edelleen silloin tällöin tarjota kodin lepoa aikuisille lapsilleni.

Meillä oli iloinen jälleennäkeminen saksan nettiaineiston kanssa.  Sattuneista syistä en viime päivinä ole ehtinyt edes avata ohjelmaa, ja harjoittelu on jäänyt kokonaan.  Nyt totesin saman, minkä opettajana usein huomasin, asiat kypsyvät tauon aikana.  Mukavaa, että ne kypsyvät vielä tämänkin ikäisessä päässä.

Tauko on monessa muussakin asiassa hyväksi.  On hyvä pitää taukoa esimerkiksi syömisten välillä, nälkä antaa ruualle kuin ruualle lisäarvoa.  Oikeastaan ruokapöytään ei pitäisi ollenkaan istua, jos ei ole ehtinyt kasvatella nälän tunnetta.

Tiettyjen makunautintojen keskittäminen erityisiin sesonkiaikoihin lisää sekin niiden houkuttavuutta.  Miten ihanalta maistuukaan joulusesongin ensimmäinen lanttulaatikko, tai mämmiannos lähes vuoden tauon jälkeen pääsiäisen alla.  Parhaillaan eletään tämän vuoden ensimmäisten tuoreista mustikoista tehtyjen mustikkapiirakoiden aikaa.  Se ensimmäinen suupala pitkän tauon jälkeen, siinä on makua, mutta myös paljon muuta.

Sesonkiherkkujen nauttiminen ajoittuu usein juhlien tai lomien aikoihin.  Kun kesän ensimmäinen mansikkakakku kannetaan pöytään, on pöydän ympärillä yleensä useita toisilleen tärkeitä ihmisiä.  Ehkä tuo hetki on yksi niistä harvoista hetkistä vuoden varrella, jolloin juuri tietyt ihmiset tapaavat toisensa.

Vuosien vieriessä jokainen ajallaan poistuu pöydästä palaamatta siihen enää koskaan, ja uusia tulee tilalle.  Niinpä tuohonkin herkkuhetkeen voi sisältyä paljon enemmän kuin mansikan hiukan hapan makeus ja kerman pehmeys kielen päällä.  Jos katan pöytään mansikkakakkua joka päivä, sen maku arkipäiväistyy, ja myös muu sen nauttimiseen ajan kanssa karttunut sisältö jää saamatta.

Tauoton raataminen ei tuota haluttua tulosta edes liikunnassa, vaan saattaa johtaa aivan päinvastaiseen tilanteeseen elimistön uupuessa. Liikuntatietäjien mukaan lihasten kasvaminen ja voimistuminen tapahtuu nimenomaan levossa, kun pidetään taukoa rankasta harjoittelusta.

Tyttären lapset ovat viettäneet mummolassa nyt useita päiviä ja pitäneet samalla lomaa vanhemmistaan.  Tiedossa oli, että äiti tulee tänään iltapäivällä hakemaan heitä kotiin.  Arvioidun saapumisajan lähestyessä lapset pistäytyivät vähän väliä ikkunassa kurkkimassa, josko tuttu auto jo kurvaisi pihaan.  Lopulta tärppäsi. –Nyt se tuli! Lapset juoksivat ovesta ulos kuin vasikat laitumelle sitä maailman kauneinta sanaa toistellen: äiti, äiti, äiti.

Ihmisetkin, myös ne toisilleen kaikkein läheisimmät, tarvitsevat joskus lepotaukoa toisistaan ja välimatkaa nähdäkseen toinen toisensa arvon.  Kyllä oli tämänpäiväisilläkin taukolaisilla lämpimiä viestejä toisilleen, ei meinannut halailusta ja pusuttelusta tulla loppua ollenkaan.  Pitkin iltaa käytiin kisaa siitä, kuka sai olla äidin kainalossa ja kuinka kauan.

Pidän ihmisistä, ja sosiaalinen kanssakäyminen on yksi hyvinvointini perustekijöistä.  Tarvitsen myös toisten ihmisten apua selvitellessäni mitä ajattelen joistakin asioista.  Jossakin vaiheessa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että pitää päästä selvittelemään asioita aivan yksin, ilman yhdenkään ulkopuolisen ajatuksen väliin tuloa.  Niinpä minulla on ollut jo vuosikymmenten ajan tapana vetäytyä pari kertaa vuodessa muutamaksi päiväksi olemaan yksin, pitämään taukoa ihmissuhteista.

Kun sellainen aika koittaa, jätän myös kirjoittamisen muutamaksi päiväksi.  Sen tauon aika ei ole vielä.

Meitä oli tänään kaksi isoäitiä remmissä, kun kylään saatiin pikkuserkku oman mummonsa kanssa.  Mummohan on itäsuomalainen nimitys isoäidille.  Se on mielestäni tavattoman reipas ja ihmisläheinen sana.

Kokemuspiirissäni olleilla ja edelleen olevilla mummoilla on sydän kultaa ja muuten he ovat silkkaa rautaa sisältä ja höyhentyynyn pehmeitä päältä.  Mielelläni asetun samaan joukkoon heidän kanssaan ja pidän kehityshaasteenani tulla yhä enemmän heidän kaltaisekseen.  Mikä saa kilvoittelemaan yhä parempaa mummoutta kohti?  Monikin asia.

Mummoilla on mukavaa yhdessä.  He eivät jauha turhanpäiväisyyksiä omista läskeistään, ripsipidennyksistään tai vaivaisenluuleikkauksistaan.  Mummot tempaavat käsilaukusta kuvakokoelman ja puhuvat heistä, joita kuvat esittävät.  Jokaisella mummolla maan päällä on maailman parhaat lapsenlapset, joten heistä riittää puhetta koko tapaamisen ajaksi. Itsensä voi siinä konttaamis-, hampaansaamis-, kävelemäänoppimis- ja ärränlausumissavutuksia ihmetellessä unohtaa ihan tyystin.  Ei ole ollenkaan pahitteeksi laittaa itsensä hyllylle edes hetkeksi.

Mummot eivät piittaa kasvatusgurujen ohjeista.  He tietävät, että maailmassa on loppujen lopuksi aika vähän tärkeitä asioita.  Niitä ovat koti, lämpimät vaatteet, hyvä ruoka ja syvä uni.  Lisäksi on hyvä oppia muutamia asioita, jotta pärjää elämässä.

Mummot kutovat sukkaa ja lapasta ja kietovat rakkaat kätöset ja pikkuiset varpaat iloisen lämpimiin raitoihin ja ruutuihin.  Heidän liedellään räiskyvät letut, ja vierailijaa vastaan tulee jo ulko-ovella uunissa paistuvien sämpylöiden tai pullan tuoksu, kaapin uumenista löytyy aina jotain herkkua.  Mummolan vuoteessa kuunnellaan iltaisin sadut ja lauletaan tutut laulut, ja mummo vartioi lasta unelan porteille saakka.

Kun mummon kanssa mennään kauppaan, pitää osata tervehtiä ja kiittää.  Mummo on oppinut, että maailmaa kannattaa tehdä iloisemmaksi olemalla ystävällinen.  Työpaikkojen pomotkin tykkäävät enemmän niistä, jotka käyttäytyvät kauniisti.

Mummo ei kuulustele kertotauluja, maanosia tai maailman meriä, mitä nyt opettajamummot joskus, vaan opettavat laittamaan ruokaa, ripustamaan pyykkiä kuivumaan ja leipomaan kakkuja.  Mummon kanssa katetaan pöytä kauniiksi serveteillä ja kynttilöillä ja kerätään kukkakimppu pöytää koristamaan.  Marjaankin mummo vie lapsenlapsensa, sillä metsässä on mukavaa ja marjat ovat terveellisiä.

Pikkuasiat eivät mummoja hetkauta.  Heiltä ei mene maine eikä se mene lapsenlapselta itseltään, jos hän pissaa housuunsa tai kaataa maitolasin ruokaillessa.

Eipä silti, eivät mummot maailmanpolitiikkaankaan viitsi sotkeutua.  Öykkäröikööt trumpit ja putinit miten tahtovat, kunhan eivät tule mummoa ja hänen maailmaansa uhkaamaan.  Se mummon maailma on siinä hänen kätensä ulottuvilla.  Siitä ja sen turvallisuudesta hän pitää hyvän huolen.

Tänään me mummot katselimme rannalla ihastellen, kun lapset sukeltelivat tämän kesän lämpiämättömässä vedessä ja hankkivat itselleen ne perinteiset siniset huulet ja kalisevat hampaat.  Sitten me kuivailimme heidän tutisevia jäseniään, huuhdoimme jaloista hiekat ja puimme kengät jalkaan.  Sisällä tarjoilimme lettuja hillon ja kermavaahdon kera.  Meistä oli niin upeaa, kun yksi söi vain yhden letun ja yhtä upeaa, kun toinen veti kolme runsaan hillon ja kermavaahdon kera.

Kyllä meistä vielä kehittyy tosimummoja ennen pitkää.  Itselleni antaisin väliarviointina yleisarvosanan kahdeksan.  Haastetta riittää sukka- ja lapasosastolla.  Lettu- ja sämpyläpuolelta tulee jo kiitettävä ja muut jäävät siihen välille.  Kasin mummo, ihan hyvä tässä vaiheessa.

– Mummo, ooksä taas kirjottamassa siinä pöydän ääressä, kun me käydään nukkumaan?

-No en välttämättä siinä, jos se häiritsee.

-Ei kun musta olis kiva, että sä olisit siinä.

Kirjoitin eilisen blogitekstini huoneessa, jossa kolme kyläilemässä olevaa lastenlastani nukkuivat.   Kun aloitin kirjoittamisen, he asettuivat levolle ja nukahtivat yksi toisensa perään tekstin edetessä.  Kun teksti oli valmis, olivat kaikki lopulta unessa, samoin toiset kolme viereisen huoneen nukkujaa. Myöhäiseksi meni kaikilta, koti-ikävä vaivaa heitä niin kuin vaivasi minuakin aina lapsena, ja unta pitää odotella.

Myöhäinen nukahtaminen ei tuntunut aamulla missään.  Supatusta ja kaverin herättelyä alkoi kuulua sangen varhain, ja ennen seitsemää oli koko kuuden joukko jo valmiina päivän seikkailuihin.  Lapsilta ei energiaa puutu ja serkkujen tavatessa toisensa se tuntuu vielä tuplaantuvan.

Päivä sujui sellaisessa menemisen tuiskeessa, että en ehtinyt oikeastaan hetkeäkään hengähtää.   Ohjelmamme oli yhtä vaihteleva kuin tihkusateesta pilvipoudan, ukkosen ja raekuuron kautta polttavaan auringonpaisteeseen ja iltatuulen viileyteen poukkoillut sää.

Ehdimme käydä leikkikentällä, pelata lauta-ja koota palapelejä, piirrellä, askarrella, pelata sulkapalloa, touhuta hiekkalaatikolla, harjoitella tarkkuusheittoa ja syödäkin muutaman kerran. Pojat uhkasivat tuhota mummon näkkärivaraston iltapalalla ja hämmästyttävät määrät he toden totta jaksoivat rouskutella.  Näkkärimieltymyksen tietäen olin varannut kaappiin kaksi pakettia varalle, joten uhkaus jäi tällä kertaa toteuttamatta.

Koululaiset vetäytyivät sopivissa väleissä lukemaan itsekseen, kun pienempien touhut alkoivat kyllästyttää.  Timo Parvelan Ella ihastuttaa heitä, ja mummoa ihastuttaa se, että he ovat innostuneita lukemaan.

Jäin sitten iltatouhujen jälkeen tähän koneeni ääreen naputtelemaan, kuten lapsista yksi erityisesti toivoi.  Sekä tässä huoneessa että käytävän toisella puolella hengitellään jo rauhallisesti.  Uni tuli pienimmälle lähes sillä sekunnilla, kun hän laski päänsä tyynyyn, edes isin ja äidin kanssa ei ehtinyt kuulumisia vaihtaa.

Isommat kertoivat vanhemmilleen puhelimessa päivän tapahtumista ja toivottelivat pitkän kaavan mukaan iltatoivotukset ja rakkaudenvakuutukset.  Heiltäkin jäi vuoteessa pyöriminen tällä kertaa väliin, ja iltatarinaksi riitti pieni kertomus vanhasta lukukirjasta.

Elokuisessa illassa on oikea illan tuntu .  Laitoin ikkunan taakse puutarhapöydälle kaksi kynttilälyhtyä.  Ne valaisevat pehmeästi takanaan olevien krysanteemien kukkia.  Pihan kuuset piirtyvät tummina vaaleampaa taivasta vasten. ”Hiljaa, hiljaa, ilta on, taivas tummeneepi, luonto tyyntyy lepohon, maa jo himmeneepi.  Haukottava hämäryys pirtin pienen täyttää, …”

Katja kommentoi eilistä blogiani toteamalla, että raskaalta näyttää eläkeläisen elämä silloin, kun sitä leppoistaa.  Kommentti herätti monta ajatusta.

Todellakin, jos työmäärää ajatellaan, en taida olla ihminen, joka koskaan oma-aloitteisesti kykenisi leppoistamaan.  Henkinen ja kehollinen perusviritys ovat molemmat touhukkaita ja ne tulevat mukaan eläkkeellekin.  Eri asia on sitten se tilanne, kun esimerkiksi sairaus tai vammautuminen estää touhuamisen.  Silloin on kehon pakko ainakin asettua paikoilleen, mutta kykeneekö se silloinkaan aidosti leppoistumaan? Ei välttämättä.

Tuli tässä mieleen, että samalla tavalla, kuin persoonallisuuksia tai temperamentteja jaotellaan ihan tutkimustiedon perusteella tietynlaisiin tyyppeihin, voisi myös leppoistujatyypit jakaa omiin ryhmiinsä.  Tässä korostan nyt vakavasti, että seuraavalla tekstillä ei ole mitään tekemistä tutkimuksen tai tieteen kanssa.  Se tulee puhtaasti selkärangastani sormenpäihin.  Saattaa olla, että lukija huomaa tämän asian huomauttamattakin.

Ensimmäinen tyyppi on leppoistumaton.  Tälle tyypille leppoistuminen on mahdotonta, hänen kehonsa ja mielensä touhuavat herkeämättä.  Hänelle on ominaista puuhailu puutarhassa tai vaellus luonnossa ja samanaikainen ajatuksen poluilla hölkkääminen joko yksin tai keskustellen jonkun toisen kanssa.  Itsensä ajaminen fyysisen ja psyykkisen uupumuksen rajoille kuuluu leppoistumattoman tyyppikäyttäytymiseen.

Keholeppoistuva tyyppi puolestaan hakee sohva- ja divaanipaikkoja tai asettuu aurinkovarjon alle mielellään, mutta antautuu samalla mitä eloisimpiin mielen seikkailuihin kirjan tai kynän ja paperin tai digitaalisen härvelin parissa.  Keholeppoistuva voisi olla mieleistä seuraa leppoistumattomalle, mutta kehon aktiivisuuden tasolla nämä tyypit kohtaavat vain leppoistumattoman maatessa sairasvuoteella.

Henkileppoistuva lähtee mielellään lenkille, pelaamaan pallopelejä, golfaamaan tai tarttuu lapionvarteen eikä hänellä ole mitään tarvetta ajatella puuhaillessaan muuta kuin tekemisen edellyttämät, pakolliset ajatukset.  Tästä tyypistä saa erinomaisen halkopinon kartuttajan ja pihalaattojen asentajan.  Henkileppoistuva ei pysty leppoistumaan, jos häneltä vaaditaan vastausta esimerkiksi kysymykseen: – Mitä ajattelet Eino Leinon runoista?

Neljäs tyyppi, aito leppoistuja, kykenee rauhoittamaan niin kehonsa kuin mielensä.  Aito leppoistuja liikkuu vähän ja arvokkaasti, pureskelee ruokansa huolellisesti jokaisesta suupalasta nauttien.  Hän ajattelee kurinalaisesti vain positiivisia asioita ja hallitsee mielensä täydellisesti.  Tyyppikäyttäytymiseen kuuluvat aforismien laatiminen ja lukeminen sekä tankarunot.  Monet tämän tyypin edustajista päätyvät ennen pitkää joogamatolle ja jotkut peräti buddhalaisluostariin.

Tästä omasta luokittelustani voin päätellä, että koska leppoistuminen ei ole kovalla treenillä saavutettavissa, minulla ei ole siihen mitään edellytyksiä.   Edustan selvästi ykköstyyppiä.  Parasta hyväksyä tosiasiat ja jatkaa leppoistumattomalla linjalla.

Suomalaisena ja raatajasukuun syntyneenä olen käyttänyt elämästäni aika paljon tekemiseen ja ollut lähes kykenemätön vain olemaan.  Päätinkin aloittaa eläkepäivät leppoistamista harjoitellen.  Leppoistaminen on trendikästä, ja nythän siihen on oiva tilaisuus, laadukkaan elämän elämiseen vähemmällä raatamisella.

Konttailin aurinkoisen päivän aluksi siistimässä alppiruusupenkkien kivireunuksia ja nyppimässä kaikkialle levinnyttä tarhakäenkaalia.  Leppoistamiseen siirryin ihan luonnostaan.  Satuin nimittäin hääräilemään sadevesialtaan läheisyydessä, ja samassa paikassa oli västäräkinpoikanen pyrstöään heiluttelemassa.  Istahdin seuraamaan lintua sen kipitellessä altaan ympärillä ja kierrellessä pientä vesilätäkköä altaan kulmassa.  Ei uskaltanut söpöläinen mennä kylpyä ottamaan.

Tyhjensimme ja puhdistimme altaan eilen, ja tänään lammikolla säännöllisesti vierailevat linnut olivat ihmeissään.  Tehokasta työaikaa kului ainakin vartin verran mainittua pystönkeikuttelijaa ihastellessa, mutta varoin moittimasta itseäni.  Eläkeläisellä on aikaa, ja sitä paitsi minähän treenaan downshiftaamista.

Siirryin kitkemispuuhista poistamaan kuivuneita alaoksia pihan puista oksasaksilla ja pokasahalla, joka on yksi suosikeistani ulkotyökalujen joukossa.   JTS siisti ylempiä oksistoja oksasahan kanssa. Tienasimme parin tunnin hikoilulla itsellemme isot palat kermaista vadelmapiirakkaa, jonka tein ahkerointimme palkaksi valmiiseen pohjaan.  Vadelmat kävin keräämässä omista pensaista, sato alkaa valmistua.  Oli mukavaa, kun ulkona kahvitellessa riitti hihaton pusero.

Päivän varsinainen urakka oli erilaisten, ulko- ja sisävarastoihin kertyneiden uusiokäyttöön sopimattomien jätteiden kokoaminen raksasäkkiin kaatopaikalle vientiä varten.  Urakan loppuun saattaminen vaati toiset kahvit, mutta lopulta säkki täyttyi.  Tässäkin puuhassa oli leppoisuuden tuntua, sillä tavaran poistaminen vie aina tutkimaan varastoja – ja sitä ei koskaan pysty tekemään tehokkaasti.  Lähes jokainen esine, johon tartut, alkaa kertoa omaa tarinaansa, ja sitä on pakko pysähtyä kuuntelemaan.

Poistoon meni kuopuksen pelipaitoja futisvuosilta ja junioriaikojen pahasti pykineet kumisaappaat, jonkin verran loppuun käytettyjä vuodevaatteita ja yksi rikkinäinen nojatuoli.  Esikoisen matto näytti edelleen lojuvan varastossamme, samoin koulukirjoja ja –vihkoja.  Kesäkalusteiden pehmustekasan päällä oli fosforinhehkuinen ufonaamari, joka on nyt jo toisen sukupolven käytössä näytelmien rooliasun osana.

Varastosta siirtyi pesukoneeseen äitini vuosikymmeniä sitten virkkaama päiväpeitto.  Ehkä minulla nyt on aikaa vuodetta sijatessa levittää sille tuo kaunistus.  Peiton katseleminen tuo mieleen muistoja ja ajatuksia, jotka vuosien myötä ovat muuttuneet pelkästään lämpimiksi.

Leppoistamisessa äärettömän tarmokkaan ja työteliään äidin muisteleminen ei auta. Niinpä käteen tarttui vielä imuri, ja illan viimeisenä askareena imuroin alakerran varaston.  Siinä ei ollut enää työn tuntua, koska mieli oli kevyt ja energinen.  Keveys tuli turhan tavaran poistamisesta ja energia lämpimistä muistoista.

Mukavalta tuntuu tämä raatamisen kohtuullistaminen.  Kesäinen päivä, lämmin ja aurinkoinen.  Siinä ihminen leppoistuu ihan väkisin, tekemisen määrästä riippumatta.