Silloin kun keskittymiskykyni on riittävän hyvällä tasolla, luen vanhojen kirkkoisien tekstejä. Jotkut niistä ovat ajanlaskumme ensimmäisiltä vuosisadoilta, osa tuoreempia. Joskus ihmettelen innokkuuttani ottaa joku Filokalian osista tai muu erämaaisien viisauksia sisältävä teksti luettavaksi. Niissähän on oikeastaan hyvin lapselliselta ja yksinkertaiselta vaikuttavia lauseita ja kertomuksia. Kunnioitetut isät tuntuvat antavan ohjeita, joissa ei ole mitään uutta tai kohottavaa. Lukiessa tuntuu uskomattomalta, että heidän maineensa on kestänyt vuosisatoja, jopa -tuhansia.
Yksi idän kirkon piirissä arvostettu ohjaajavanhus on Serafim Sarovilainen. Hän syntyi Kurskissa Venäjällä vuonna 1759, muutti Sarovin luostariin 19 vuoden iässä ja liittyi noviisiajan jälkeen luostarin munkkikuntaan. Myöhemmin hän vetäytyi muutamaksi vuodeksi erakkomajaan Sarovka-joen varrelle useiden kilometrien päähän luostaristaan. Luostariin palattuaankin hän vietti aikaa omassa munkinkammiossaan hiljaisuuteen ja itsetutkisteluun sitoutuneena.
Jossakin vaiheessa Serafimin luona rupesi käymään ihmisiä hakemassa apua ongelmiinsa ja kysymyksiinsä. Kävijöitä kerrotaan tungeksineen hänen puheilleen lopulta tuhansittain vuodessa. Hän on siis epäilemättä ollut hyvin vaikutusvaltainen henkilö.
Yhden Serafimin ohjeista luin muutama päivä sitten, ja se on pyörinyt mielessäni siitä lähtien. -Sielunrauhan säilyttämiseksi pitää karkottaa itsestämme alakuloisuus ja yrittää olla iloinen, Serafim sanoo ja katsoo pienen kirjasen kannesta läpitunkevasti syvälle silmiini. Eikös tuon ohjeen voisi antaa kuka tahansa, vaikka kymmenvuotias koululainen. Kyllä vuosikausia metsässä ja omassa kammiossaan mietiskelleeltä ohjaajalta odottaisi jotain vähän sofistikoidumpaa.
Ja silti ajatus ei jätä rauhaan. Mieleen tulee toinen ajatus, sekin idästä, evakkojen mukana muualle Suomeen levinnyt ”Ilo pintaan, vaik’ syän märkänis”. Evakkotaipaleen jälkeen muisto kotiseudusta piti painaa raskaana ja kaihoisana mielen sopukoihin ja jatkaa elämää ilolla, vaikka ei millään olisi jaksanut. Näitä tarinoita olen saanut kuulla monen monta kertaa ja aina olen ihmetellyt ihmisten selviämistä ensin sodan kauhuista ja sitten kodin jättämisestä.
Kyllähän tuo ilon omatekoisuus osataan lännessäkin, jopa Atlantin takana. Keep smiling –periaatetta markkinoitiin nuoruudessani kaulukseen kiinnitettävillä pinsseillä. Ei kai hymyyn tarvitse erikseen kehottaa, jos sitä on ympäristössä tarpeeksi? Ehkä amerikkalaisenkaan kuuluisa pepsodent-hymy ei täysin sisäsyntyisesti ole aina ilmaantunut hänen naamaansa.
Atlantin takaa tuli sekin opettaja, jonka NLP-kurssilla vuosituhannen vaihteen tienoilla treenattiin ”Act as if” –mallia. Jos haluat parantaa itseluottamustasi, act as if. Jos haluat olla rauhallinen, act as if. Jos haluat olla iloinen, act as if. Tämän mallin mukaan ryhdin parantaminen kohentaa itsetuntoa, rauhallinen hengitys rauhoittaa myös mieltä ja iloinen ilme saa tunnemaailman kääntymään alakuloisuudesta ilon puolelle. Yksinkertaista ja pinnallista – ja lähellä Serafimin ajattelua.
Mikä olisi parempi tie? Mielen synkkien syövereiden kiroaminen esille, vuosikausien terapia, juominen, pillerit…? Kaikki tuo tuntuisi tosi mukavalta. Ottaisin puhelinkierroksen ja syytäisin suorat sanat kaikille, jotka ovat sen ansainneet minua sortaessaan, istuisin elämäni tragediaa purkamassa aina maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin, kaataisin lasillisen ja toisenkin alakuloisen iltani iloksi ja nappaisin pillerin aamulla päivän taistoihin selvitäkseni.
En missään tapauksessa ota tässä kantaa masentuneen ja sairaan ihmisen asioihin, ehdottomasti ja yksiselitteisesti en. Pelkästään omalta osaltani totean, että Serafimin ohjeen on parasta kelvata, sillä en löydä rakentavampaa neuvoa ajoittaisesta nirppanokkaisuudestani ja kyllästyneisyydestäni toipumiseen.
Ryhdyn siis karkottamaan alakuloisuuttani ja nostan ainakin toista suupieltä muutaman millin. Näyttää siltä, kuin Serafimin katse kirjaseni kannessa olisi sekin millin verran pehmennyt, kun nyt katson häntä uudestaan.