Ei kiitos yleistyksiä

Yleisen tason väittämät vaikkapa venäläisistä, maahanmuuttajista, hämäläisistä, suomalaisista, eläkeläisistä, lapsista, kasvatuksesta, ravinnosta, tai melkein mistä tahansa ihmisiin liittyvästä ovat aina ärsyttäneet minua.

Julkisessa tehtävässä ollessa on pakotettu sitoutumaan tiettyihin omaa alaa koskeviin ja sitä sivuaviin yleistyksiin.  Muutamia tällaisia yleistäviä periaatteita ajatellen selailin verkosta löytyviä artikkeleita ja keskustelunpätkiä.  Kaikki alla olevat siteeraukset olen kopioinut suoraan niistä.

Opetusalalla yleisiä periaatteita ovat vaikkapa ”Kannusta ja kehu lasta”, ” Olisi hyvä, että oppilaat itse oppisivat asettamaan tavoitteita, joiden suunnassa oppitunnilla työskennellään” ja ”Arvioinnin on oltava jatkuvaa”.  Olen kaikista noista hokemista sitä mieltä, että parempi olisi katsoa oppilasta, tutustua häneen ja miettiä sen jälkeen, mikä juuri hänen kohdallaan pitää paikkansa.

Olen tavannut lapsia, joille kaikenlainen palaute, ylistävästä hylkäävään, valuu kuin vesi hanhen selästä. Heitä ei yksinkertaisesti kiinnosta muiden mielipide heidän omista asioistaan.  Voi jopa olla niin, että oppilas kokee olevansa manipuloinnin kohteena ja suhtautuu sen takia välinpitämättömästi kannustukseen.

Monille, itseni mukaan lukien, tavoitteiden asettaminen luo ahdistusta, joka ilmenee matalimmankin riman alittamisena tai jopa kieltäytymisenä edes yrittämästä.  Esimerkkinä omasta tavoitekammostani voin kertoa, että tänä aamuna päätin lähteä pistäytymään ulkona ja ehkä tekemään jonkin pienen askareen.  Huomaamattani puuhailin pihalla tuntikausia hiki hatussa.  Saattaa olla, että olisin jättänyt kokonaan lähtemättä, jos tavoitteena olisi ollut se, mitä lopulta siellä sain aikaan.

Jatkuva pakko itse tarkkailla omia suorituksiaan ja sitten vielä kuunnella ja lukea toisten arvioita toimii joidenkin lasten kohdalla suoritusta parantavasti. Toiset se ajaa peittelemään ja salailemaan tekemisiään.  Heidän kohdallaan tekemisen rauha kärsii arvioinnista.

Muita yleisiä hokemia, joihin minun on vaikea sanoa aamentani, ovat vaikkapa ”Passiivisuus on yksi isoimpia mokia ihmissuhteissa.”, ”…jos ei riidellä niin parisuhde on pelkkää kulissia” tai ”Pomon tärkein ominaisuus on empaattisuus”.

Monet ihmiset ovat persoonina passiivisia ja vetäytyvät mielellään tarkkailuasemiin.  Se on heidän vahvuutensa ja monesti hyödyksi koko yhteisölle.  Nykyaika suosii aktiivisuutta, vaikka sillä ei olisi mitään varsinaista sisältöä.

Avoin keskustelu ja railakas riitely saattavat olla avaintekijöitä joissakin ihmissuhteissa, myös parisuhteissa.  On kuitenkin naurettavaa ajatella, että se olisi välttämättömyys.  Sopuisa elämä on monille itseisarvo.

Kyllä pomon on hyvä olla empaattinen, mutta johtamisessa on joskus kysymys hyvin rankkojen asioiden läpiviemisestä.  Silloin empatia ei ole se ykkönen, vaan kyky viedä asiat päätökseen.  Johtaminen sodassa, vaikka kysymys olisi aseettomasta taistelusta, ja johtaminen rauhan aikana ovat eri asioita.

Mediassa esiintyy monia muitakin hokemia, jotka kaventavat elämän moninaisuutta. Olen iloinen siitä, että olen nyt siirtynyt elämänvaiheeseen, jossa voin lopultakin kaikessa rauhassa suhtautua ihmisiin yksittäistapauksina. Voin tehdä päätelmäni sen perusteella, mitä konkreettisesti kohtaan, näen, koen ja hahmotan omassa päässäni.

En siis suosi yleistyksiä. Sen takia nielenkin yhden yleisen hokeman kakistelematta: ” Jokainen meistä ihmisistä on ainutkertainen yksilö, jonka kaltaista ei maailmassa ole eikä voikaan olla toista.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *