Töissä ollessani sain silloin tällöin lukea oppilaasta kirjoitetusta lausunnosta ilmaisun ”nimeämisen vaikeus”. Sama asia voidaan ilmaista myös käsitteellä ”sananlöytämisvaikeus”. Molemmat käsitteet ilmaisevat hyvin, mistä on kysymys. Sanojen löytäminen ja asioiden, esineiden ja ihmisten nimeäminen tai nimien mieleen palauttaminen ei onnistu tai onnistuu tavallista hitaammin. Ongelma ei liity sanavaraston laajuuteen, vaan nimenomaan siihen, että sanaa ei saa noukittua sieltä omasta varastosta kielen päälle ja puheeksi.
Jos minulle tehtäisiin nyt nimeämistesti, voisi lausunnossa ehkä olla toinen noista ilmaisuista. Tuon tuosta huomaan hakevani sanaa erilaisissa tilanteissa. Kysymyksessä voi olla jopa aivan tuttu sana, vaikkapa tiskiharja tai tutun ihmisen nimi. Kysymys ei ole vain siitä, että lastenlasten kanssa ollessani luettelen ensin pari kolme nimeä ennen kuin osuu. Minä vain kerta kaikkiaan joudun tilaan, jossa pää tuntuu kirjaimellisesti tyhjältä.
Tiedän oikein hyvin, että sananlöytämisvaikeus on yksi muistisairauden alkuoireista. Se esiintyy erilaisten nettijulkaisujen oireluetteloissa, ja se esiintyi myös äidilläni hänen sairastuessaan alzheimerin tautiin. Arvelen itse, että muita noissa luetteloissa mainittuja oireita minulla ei toistaiseksi ole. JTS totesi asiaa kysyttyäni, että hajamielisyyttähän sinulla on aina ollut eikä siinä ole mitään muutosta pahempaan hänen mielestään tapahtunut.
Mutta, mutta. Vaikka onkin ehkä ainoa huolestuttava oire, unohtelu ei tunnu ihan pikkujutulta. Sen takia päätin jo vuosia sitten oireilun alettua, että minun on tehtävä voitavani aivotoimintani vireessä pitämiseksi. Alkaisin opiskella jotain uutta, kun vapaata aikaa sitä varten on riittävästi eikä opiskelusta tule stressiä. Liialliset paineethan myös vaikuttavat muistitoimintoihin negatiivisesti.
Viime kesänä kävin viikon heprean kurssin. Huomasin kyllä oppivani jotain ja ehkä jopa aika helposti, mutta kirjoittaminen ja lukeminen oikealta vasemmalle pelkkien konsonanttien varassa tuntui kerta kaikkiaan liian vaativalta. Lopulta tulin siihen tulokseen, että en sittenkään aloita mitään uutta, vaan palaan jonkin tutun asian pariin.
Kevättalvella kävimme JTS:n kanssa Saksassa. Huomasin, että muistini uumenista tuli aika kivasti sanoja, ja pitkän saksan tunneilla ulkoa opitut prepositiot ja niihin liittyvien sijamuotiojen muistaminen helpottivat kommunikointiyrityksiäni. Kielioppi oli myös hallussa, kiitos loistavan saksanopetuksen. Harmitti kuitenkin, kun monessa kohdin tunsin suurta epävarmuutta sanoista. Jännittyneenä tarkkailin puhumistilanteessa vastapuolen ilmeitä, josko niistä voisi päätellä osuinko oikeaan sanaan. Toisaalta oli niin kutkuttavan ihanaa huomata pärjäävänsä tilanteissa englantiin turvautumatta.
Niinpä tein päätöksen ryhtyä palauttamaan mieleen ja kohentamaan saksan kielen taitojani. Eilen starttasin netissä tarjolla olevan, kohtuuhintaisen ohjelman avulla.
Jäin saman tien koukkuun. Näyttää oikein hyvältä ratkaisulta tehdä jotain, jota jo osaa ja on joskus osannut hyvin. Ei tarvitse koko ajan rämpiä tuntemattomassa maastossa. Ilahduin myös siitä, että ohjelman laatijat eivät syöttäneet osatehtävien väliin amerikkalaista excellentwelldonegreat –ylistystä, vaan kommentit olivat maltillisia, haastavia ja sopivan rohkaisevia.
Kun sain tehtyä ensimmäisen 45 minuutin harjoittelukokonaisuuden, olisin ehdottomasti halunnut viettää ohjelman parissa koko loppupäivän. Onneksi tarjolla oli vielä mieluisampaa tekemistä vieraiden kanssa ja sain siirrettyä seuraavan harjoituksen tähän päivään. Kaikenlaisen tekemisen ahnehtijana minun on todella nyt vahdittava itseäni, että pysyn kohtuudessa.
Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että aivojumppani on nyt alkanut. Jos nimeämisen vaikeus on merkki alkavasta muistisairaudesta, viivytystaistelu on alkanut. Ja vieläpä niin viihdyttävästi ja hauskasti, että taistelutantereelle tekee mieli karauttaa heti aamusta.