Kotitalon kasvot

Hylätty sairaalaan taaperona viikkokausiksi, ensin äitiä itkemään, sitten hoitajan perään, kun piti lähteä äidin mukaan kotiin.  Silloin kun olin pieni, ei sairaalaan laskettu vanhempia lapsipotilasta katsomaan niin, että lapsi olisi nähnyt vanhempansa.  Vain ikkunan takaa sai kurkkia.  Näin äitini kertoi.

Jouduin alle kaksivuotiaana leikkaukseen.  En muista asiasta itse mitään, mutta äitini muisteli tuota tapausta usein.  Se oli ollut rankka kokemus minulle, mutta myös hänelle.  Olihan hän tietenkin kovasti ikävöinyt lastaan ja kokenut ahdistavana sen, että ei päässyt näyttäytymään ja ottamaan syliin toipumisvaiheessa olevaa pienokaista.  Ja sitten olin täydellisesti torjunut hänet, kun lopulta olin siinä kunnossa, että kotiin lähtö oli mahdollista.

Ensin äiti hylkäsi minut ja sitten minä hänet. Asiallisesti ottaen tuossa tilanteessa kukaan ei hylännyt ketään, mutta tunteita eivät tosiasiat pysty komentelemaan.

Tunteet vaihtelivat tänäänkin, kun pitkästä aikaa kävin lapsuudenkodissani. Jossakin vaiheessa elämääni lapsuusmuistot tuntuivat jotenkin tunkkaisilta, enkä edes halunnut muistella varhaisia vuosiani.  Aika on siinäkin tehnyt tehtävänsä.  Ikävät asiat ovat unohtuneet, ja mieleen tulvii enimmäkseen lämpimiä tunteita ja mukavia muistoja.  Jostakin syystä minulla mieluisat muistot liittyvät kotiini nimenomaan rakennuksena.

Kotini oli minusta äärettömän kiltti talo.  Kun palasin koulusta ja näin kotitalon päädyn, ajattelin näkeväni leveät ja ystävälliset ihmiskasvot.  Näin jälkeenpäin ajatellen ne olivat kuin hymyilevän, tuhdissa kunnossa olevaa Buddhaa esittävän patsaan kasvot.  Juosta viiletin viimeiset kymmenet metrit päästäkseni mahdollisimman nopeasti kaakaokupin ja äidin leipoman ruisleivän ääreen.

Huoneista pienen tytön suosikki oli niin sanottu vieraskamari, joka oli muita huoneita huolellisemmin kalustettu ja johon yövieraat majoitettiin.  Sinne sai mennä vain luvan perästä eikä paikkoja saanut sotkea.

Vieraskamarissa oli iso kirjahylly täynnä mitä erilaisimpia kirjoja. Isoveljen kanssa selasimme ahkerasti valtavan kokoisesta Raamatusta Gustave Doren järisyttävän kiinnostavia piirroskuvia.  Erkki Tantun kuvittamasta, sotilashuumoria sisältäneestä kirjasta etsimme aina sen saman kuvan ja kuvatekstin.  Siinä sotilas pissasi hankeen mielitettynsä nimen.  A:lla se näytti alkavan.

Ukin kamarissa oli välistä sankka sikarin savu, ja konjakki lemusi, kun hän seurusteli vieraidensa kanssa.  Isän ja äidin makuuhuone taas oli rauhan ja turvallisuuden tyyssija.  Minulla oli isoveljeni kanssa yhteinen makuuhuone. Siellä vuoroin tapeltiin, vuoroin leikittiin sovussa.

Hylätyksi tulemisen tunteesta aloitin, mutta siihen ei onneksi tarvitse lopettaa.  Kun tänään katselin paikkoja kotitalossa ja sen ympäristössä, mieleen ei noussut mitään raskasta tai kipeää.  Tavallisten ihmisten tavallisessa arkisessa hoivassa haavat paranevat, ulkoiset ja sisäiset.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *