”Koivunoksat portilla huiskii, hyvä koti sulla niin ne kuiskii. Valkorunkoinen koivu, riippalehtinen koivu.” Tätä tunteellista laulua laulettiin ensimmäisen työpaikkani kevätjuhlassa silloin, kun olin muuttamassa pois. Karjalan kaihoisilla kunnaillakin se on juuri koivu, joka lehtii keväällä, ja koivikot tuuhettuu. Ei ole ihme, että koivusta lauletaan, onhan se Suomen kansallispuu.
Entä sitten kuusipuu, oi kuusipuu, tuo jouluajan pirtin komistaja ja oravan pesäpuu, jossa oravainen niin makeasti nukkuu sammalvuoteellansa? Korpikuusen kannon allahan se on myös Mörrimöykyn kolo. Vanha kuusi kuiskii Kaivopuistossa uudessakin laulussa.
Tai ne hongat, joiden keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa salossa? Lienevätkö samoja honkia, jotka huokaillessaan suojaavat kukkia maan?
Kyllä pihlajakin on hieno puu. Sen latvaa soittaa illan tuuli niin romanttisesti, vaan kyynelistä neidon kohta varsi pihlajan jo valkokukat nosti, mursi muurin.
Puhumattakaan vanhoista lehmuksista, joiden alla pieni polku metsän halki vie. Ja kukapa voisi vastustaa tuoksua tuomien valkoisten kukkien. Pajupuustakin tein minä pillin, ja sireenien aikaan valkeaan lempeni myös puhkee kukkimaan, mutta alla vaahteran sävel suruinen yhä vielä kertoo kuka on rakkahin, vaikka vaahterasta lehdet punaiset maahan leijaa. Keski-Suomessa jopa rantojen raidat ovat päässeet maakuntalauluun.
Puista on tehty kauniita runoelmia laulujen sanoituksiksi, mutta mihin on unohtunut oma suosikkini, tuo suomalaisen metsän tarkkaakin tarkempi tuulimittari, joka tuntee vähäisimmänkin ilman liikahduksen? Eipä taida olla olemassa sen enempää reipasta marssia tai iloista humppaa kuin kaihoisaa valssia tai tangoakaan, joka kertoisi haapapuusta.
Suomalaisen säveltaiteen suuri mestari Jean Sibelius sentään huomasi liittää haavan Puu-sarjaansa pihlajan, männyn, koivun ja kuusen tasavertaiseksi kumppaniksi. Uskon, että Janne on katsellut haapapuita tarkkaan, niin osuvaa on hänen sävelkielensä, hän on todellakin saanut nuotit vipattamaan ja kieppumaan. Sitähän haavanlehdet tekevät lähes koko ajan.
Haapa on suomalaisen metsän aistiyliherkkä vapisija. Se paljastaa lahjomattomasti tuulen, jopa hienoisen tuulahduksenkin. Haapa on kuin profeetta, joka julistaa totuuden juuri käsillä olevasta hetkestä. Kuusi haavan vieressä voi väittää, ettei tuule, mutta haapaa ei petetä.
Haapa ei vähästä hätkähdä. Jos sahaat sen poikki ja luulit päässeesi eroon tuosta totuuden torvesta, saat nähdä kymmenittäin juuriversoja, joiden kanssa olet suuremmissa vaikeuksissa, kuin koskaan emopuun kanssa. Täytyy sanoa, että haapa on kaunis metsässä, mutta kotipihalla se on kiusankappaleista sitkeimpiä.
Enemmän vielä kuin sitkeys minua puhuttelee haapapuun joustavuus. Se ei anna periksi, mutta on kuitenkin pehmeä ja joustava puulaji. Se työstyy tarve-esineeksi helpommin, kuin koivu, kuusi tai mänty.
Useimmat lehtipuista juhlivat kauneuttaan keväällä lehtien puhjetessa. Haapa yllättää. Se antaa parastaan vasta syksyllä juuri ennen kuin se luopuu lehdistään. Miten valju olisikaan metsä pellon reunalla, jos sieltä puuttuisi haapojen kelta, oranssi ja puna?
Haapa ansaitsee oman laulunsa. Tarjoan kakkukahvit sille, joka laatii kauniin laulun haapapuusta sekä sille, joka sen säveltää. Romantiikkaa saisi olla ja kaihomieltä sanoissa ja mollisävellaji ilman muuta.