Kerroin elokuun ensimmäisenä päivänä, että eläkkeelle jääminen ei harmita. Tänä aamuna en enää ollutkaan niin varma asiasta. Ajattelin opettajakavereita kouluillaan. Siellä he tapaavat toisensa loman jälkeen, vaihtavat kuulumisia ja tekevät suunnitelmia innostuneina ja täynnä uusia ideoita. Luokat laitetaan kuntoon ja oppilaille suunnitellaan ensimmäisten päivien ohjelmaa. Ja minä selailen iltapäivälehtien otsikoita: Simo Lipsasen vaisu kolmiloikka, Laulajakaunottaren uima-allasvideon karmiva yksityiskohta, Krista Kosonen häkellyttävän rehellisenä. Häkellyttävän rehellisesti on sanottava, että karmivan vaisu aamu.
Onneksi olin luvannut eilisen ja tämän päivän kahdelle tyttäreni lapselle, jotka viettivät lomansa rippeitä kotona kahdestaan vanhempien ollessa töissä ja pikkusisarusten päiväkodissa. Lähtiessäni heidän luokseen nappasin mukaani kaapin nurkkaan jääneen puolillaan olleen englanninlakritsipussin. Päivästä oli sääennusteen mukaan tulossa poutainen, ja ajattelin houkutella lapset karkkieväiden voimalla liikkeelle.
Lapset olivat suunnitelleet siivoavansa omat huoneensa koulunaloituskuntoon, ja tämä projekti oli jäänyt leikkimisen jalkoihin eilen ja tänään aamulla. Kun saavuttuani aloin ehdotella lenkille lähtöä, he epäröivät hetken, mutta ilokseni lopulta suostuivat. Siivoukset sujuivat pikavauhtia ja puolen päivän tienoilla pääsimme liikkeelle, lapset pyörillä ja minä patikoiden.
Tänä kesänä on ollut lämpimiä ja aurinkoisia päiviä vain muutama. Tänään, lasten viimeisen lomapäivän kunniaksi, saimme sellaisen. Päätimme kiertää pienen järven, jonka rannan tuntumassa tyttären koti sijaitsee. Matkan varrelle osuu iso hevostila, useita kilometrejä aivan rannassa kulkevaa polkua, golf-kenttä ja loppumatkasta myös kioski. Vaihteleva, vajaan kymmenen kilometrin reitti.
Lapset ajoivat pyörillään aina muutaman sata metriä edellä ja jäivät sitten odottamaan minua. Ennen kovasti odotettua evästaukoa tiellä tuli vastaan kaarisilta, joka johti pienen kosken yli. Pientareet kosken ympärillä rehottivat vehreinä ja auringonsäteet saivat virtaavan veden kimmeltämään. Siinä jokimaisemaa ihastellessani ja kuvatessani tajusin sen: minun täytyy voida jakaa kaikki, mitä koen. Kokemuksen ilosta puolet tulee siitä, että joku jakaa sen kanssani. Tämänkin näkymän tuottaman ilon haluan jakaa jonkun kanssa.
Joillekin tuntemilleni ihmisille todellisimpia ja tärkeimpiä ovat kokemukset, joita he eivät jaa kenenkään kanssa. Oma sisäinen elämä tuottaa suurimman tyydytyksen. He eivät kerro päivästä toiseen ajatuksiaan ja analysoi julkisesti mielensä liikkeitä. Heille ei tulisi mieleenkään pitää blogia sisimmistä tunnoistaan. Minulle taas juuri kertominen ja yhdessä pohtiminen ovat aina olleet elämäntapa.
Ehkä kaipuu työpaikalle iskikin juuri siksi, että kaikki se jakaminen, jota opettajan työhön liittyy, jää pois. Et voi oppituntien jälkeen jäädä työkaverin kanssa puntaroimaan omia reaktioitasi johonkin tunnilla sattuneeseen tapaukseen tai pohtimaan omien toimintatapojen tai motiivien syitä ja seurauksia.
Ihmisen oleminen, käytös, ajattelu, ne ovat niin äärettömän kiinnostavia asioita, että niitä voisi pohtia hetkestä ja päivästä toiseen, loputtomasti. Nyt sitä ei tehdä töissä työkaverien kanssa, vaan muissa ympyröissä ja varsinkin tässä koneen äärellä. Tähän on nyt tyydyttävä.
Ehdin tänään järvikierroksemme aikana ajatuksissani jo syyskuun loppupuolelle, jolloin töissä ollessani aina aloitin päivien laskemisen syyslomaan. Se sai minut taas tasapainoon ja tyytyväiseksi. Sitä paitsi patikointi aurinkoisessa säässä leppoisissa tunnelmissa oli aika kivaa, ja tekemättähän se olisi jäänyt, jos olisin ollut suunnittelupäivässä koululla.