Sää kääntyi tänään tihkusateesta ensin pilvipoutaiseksi ja iltapäivällä aurinkoiseksi. Oli sopiva keli lähteä metsään katselemaan, miltä mustikat näyttävät tällä hetkellä. Samalla tulisi tehtyä päivän liikuntasuoritus.
Suunnistin parin kilometrin päähän tutun lenkkipolun maastoon, johon on rakennettu myös frisbeegolf-rata. Päätin kulkea polun pariin kertaan siten, että ensimmäisellä kerralla tarkastelen polun pientareet oikealta ja toisella kerralla vasemmalta puolelta.
Olin varannut mukaan litran kannellisen muovirasian siltä varalta, että löytäisin mansikoita. Siellä täällä niitä näkyikin, ja siinä kulkiessa poimin marjan sieltä toisen täältä.
Paikalla oli vain yksi parivaljakko kiekkokassin kanssa, joten uskalsin poiketa polulta kauemmas heinäisille aukioille, jotka mielestäni näyttivät mahdollisilta mansikkapaikoilta. Oikein marjaisaa paikkaa ei löytynyt, mutta vähitellen, marja marjalta purkin pohja peittyi.
Valikoin mustikanvarvuista kypsiä mustikoita suuhuni ja nautin auringonpaisteesta, josta on tänä kesänä saanut nauttia niin vähän. Aika kului rattoisasti ja mansikkapurkkiinkin kertyi marja toisensa perään. Pian purkki oli jo puolillaan.
Minulla ei ollut kiirettä mihinkään ja metsässä tarpominen tuntui mukavalta, joten pistäydyin katsomassa monia lupaavalta näyttäviä paikkoja. Useimmat eivät juuri lisänneet saalistani, mutta siellä täällä heinikon kätköstä löytyi muutama marja ja parhaimmillaan kokonainen kourallinen purkkia täyttämään.
Frisbeegolfareita tuli paikalle lisää, ja päätin turvallisuussyistä siirtyä pois varsinaiselta kuntopolun alueelta. Satuinkin yllättäen paikkaan, jossa marjoja oli niin paljon, että purkki tuli täyteen. Osa jäi jopa poimimatta, sillä purkin kansi oli saatava kiinni paluumatkan ajaksi. Tuossa vaiheessa vilkaisin kelloa, aikaa oli kulunut lähes kolme tuntia.
Marjaretki ja mansikka-astian täyttyminen edustavat minulle tyypillistä kaavaa tehdä asioita ja saada aikaan niin sanottua tulosta. Aluksi ryhdyn tekemään jotain jostain syystä. Tänään päätin kerätä mansikoita ikään kuin oheistoimintona lenkkeilyn ja mustikkapaikkojen etsimisen lomassa, koska metsämansikat voisivat olla sopiva tuliainen iäkkäälle kummitädilleni huomisella vierailulla. Ajattelin, että pari desiä jos löytyy, hyvä niin. Jos ei löydy, voin viedä kukkia tai kahvipaketin. Sitten vain kiertelin metsässä niin kauan, että astia tuli täyteen.
Pidän tekemisestä ja puuhaamisesta enemmän kuin paikallaan olemisesta ja lepäilemisestä, mutta vierastan kaikenlaista tavoitteiden asettamista. Yritin aina kehityskeskusteluissakin runoilla esimiehelleni jotain ympäripyöreää selkeiden tavoitteiden sijasta, ja jos en onnistunut siinä, yritin mahdollisimman nopeasti unohtaa, millaisiin päämääriin olin sitoutunut.
Kun ryhdyn johonkin, ajattelen yleensä, että teen tuota niin kauan kuin huvittaa. Katsotaan, mitä saan aikaan. Hyvin usein tekeminen sitten tempaa mukaansa, ja saatan saavuttaa jopa tavoitteita, joita en koskaan olisi osannut edes kuvitella asettavani.
Jollekin tavoitteellinen työskentely sopii, ja selkeä tavoite saa tällaisen ihmisen ponnistelemaan ja tekemään työtä periksi antamatta, mitä hän ei tekisi epämääräisemmässä tilanteessa. Osa ihmisistä taas reagoi tavoitteisiin ahdistumalla, kuten minä. – Teen parhaani ja katson mihin se riittää, moni urheilijakin sanoo, kun häneltä tiukataan tulostavoitetta kisan edellä.
Tämä kirjoitus on puolustuspuhe meille, jotka emme sopeudu amerikkalaisen menestysajattelun muottiin. Ehkä litran saalis metsämansikoita niukoilta marjamailta riittää pieneksi osoitukseksi siitä, että ihan rennolla ja viihtymiseen keskittyvällä asenteellakin voi tehdä tulosta. Kunhan on työssä kiinni.