Lapsuudenkodissani pidettiin isoja juhlia sekä isoisäni että isäni syntymäpäivien kunniaksi. Meille lapsille ne merkitsivät sekä miellyttäviä että epämiellyttäviä asioita.
Taloon tuli pitoemäntä valmistelemaan tarjoamisia muutamaa päivää ennen varsinaista juhlapäivää, ja se oli tietysti keittiön ovella kärkkyville ipanoille yhtä juhlaa. Emännän luonteenlaadusta riippuen sieltä saattoi saada taikinakulhon kaavittavaksi, täytekakkujen koristeiden ylijäämät tai jopa ihan valmiiksi asti tehdyn herrasväenleivän heti tuoreeltaan. Joskus harvoin ammattilaisillekin kävi vahinko, ja pikkuleivät paloivat reunoistaan. Se oli meille tietysti varsinainen täysosuma. Itse juhlapäivä ja rääppiäiset jatkoivat tätä makujuhlaa.
Mutta sitten oli se juhlan vähemmän miellyttävä puoli. Piti käydä tervehtimässä kaikki vieraat ympäri taloa, käyttäytyä kauniisti ja isompana kierrellä kahvipannun kanssa täyttämässä sekä tuttujen että tuntemattomien tyhjentyneitä kahvikuppeja.
Erityisen hankalia olivat tilanteet, kun juhla sattui murrosikäisen koulupäivälle, ja kotiin piti tulla kesken kaiken. Talo saattoi olla tupaten täynnä vieraita, ja siinä piti sitten lähteä kierrokselle kättään ojentamaan ja finninaamaansa näyttämään. Kommentteja tuli luonnollisesti siitä, että olin taas niin kovasti kasvanut, ja minä tietenkin tulkitsin ne niin, että vääristä paikoista.
Lapsuuden ja nuoruuden ristiriitaisista juhlakokemuksista huolimatta olen juhlien rakastaja. Oikeastaan ajattelen, että jokaiseen päivään olisi hyvä saada joku pieni juhlahetki. Pidän arvossa pyhäpäiviä, ja esimerkiksi sunnuntailounaan järjestäminen vähän arkea juhlallisemmin riittää tekemään päivästä erilaisen ja odotetun.
Eilen meillä oli juhlat. Varasimme JTS:n kanssa jo talvella juhlapaikaksi koulutalon, jossa aloitin työurani, ja jonka yläkerrassa olevassa asunnossa asuimme avioliittomme ensimmäiset vuodet. Koulu on lakkautettu vuosia sitten, ja yhdeksänkymmentä vuotta vanhassa, kauniissa rakennuksessa toimii nyt pitopalveluyritys.
Sinne kutsuimme lähisukumme juhlimaan vapaaherran ja –herrattaren elämämme alkua. Meille kummallekaan töistä luopuminen ei ole ollut aivan yksinkertainen ja pelkästään toivottu elämänmuutos, joten koimme senkin takia tärkeäksi järjestää siirtymävaiheeseen jotain kohottavaa ja kannustavaa.
Juhlasta tuli juuri sellainen, kuin olimme ajatelleet. Ohjelmallista yhdessäoloa, maukasta ruokaa ja kahvittelut päätteeksi. Epämuodollista ja vapaata.
Lapsille järjestimme jonkin verran omaa ohjelmaa, ja siltä rintamalta tuli se jokaisen juhlan pakollinen harmin aihe. Lasten etsiessä karkkikätköjä koulun metsittyneeltä kentältä alkoi sataa niin kovasti, että osa kätköistä jäi löytämättä. Kotona juhlarekvisiittaa purkaessani totesin, että yksi Suku Laku -paketti jäi sittenkin sinne kentälle, vaikka lapset juoksentelivat niitä vielä sateen lakattua etsimässä.
Tyttäreni oli säveltänyt juhlaan laulun, jonka myös esitti kitaran säestyksellä. Laulun aiheena oli arki. Se kertoi arjen parantavasta voimasta. Hyvin osuva ja sydäntä hoitava laulu. Osuva siinäkin mielessä, että juhlalle on aikansa, mutta ”jokaista juhlaa seuraa arki”.
Kannattaa järjestää juhlia katkaisemaan arjen rutiinit ja siirtymärituaaleiksi elämän käännekohtiin, mutta ennen kaikkea kannattaa pitää huolta arjesta. Arki voi näyttää tylsältä ja yksitoikkoiselta, mutta parhaimmillaan se on juuri sen takia turvallista ja levollista. Eikä ole arkipäivää ilman iloja. Osan niistä voi nähdä helposti, osan ymmärtää vasta jälkeenpäin ja osan voi nähdä, jos vähän terästää katsettaan.