Teimme JTS:n kanssa pienen matkan Tallinnaan. Olimme perillä kaksi yötä ja yhden kokonaisen päivän.
Sää oli sateinen, mutta se ei meitä haitannut. Olimme varustautuneet sääennusteiden mukaisesti ja vietimme myös tavanomaista enemmän aikaa sisällä ostoskeskusten hyörinässä ja pöydän antimien äärellä.
Pääkohteemme tällä reissulla oli Teletorni, jossa olemme käyneet muutaman kerran aiemminkin. Arvasimme, että sumuiset näkymät eivät tällä kertaa juuri sydäntä sykähdyttäisi.
Aikaa ylhäällä tornissa ei kulunut reilua varttia enempää. Viivyimme paikalla kuitenkin pari tuntia, sillä alakerran saliin oli pystytetty Viron neuvostoaikaa kuvaava näyttely. Näyttelytila oli varustettu tuota vajaan 50 vuoden ajanjaksoa kuvaavilla esineillä, kuvilla ja selostuksilla.
Näyttelyn ideana oli tuoda esille nimenomaan neuvostoajan erityispiirteitä. Ehkä sen takia alueella liikkuessa tuli hyvin harvassa paikassa mieleen ajatus, että tuntuupa tutulta. Pikemminkin kohteessa kohteen jälkeen mieleen nousi äärimmäinen ihmetys. Tuon tuosta katsoimme JTS:n kanssa toisiimme ja pyörittelimme päätämme. Kysymys ”Miten tämä on voinut olla mahdollista?” pyöri mielessä lähes koko ajan.
Ehkä säilykepurkit, mieshenkilöiden auto- ja muut koneharrastukset sekä nauhoitukset suomalaisista TV-lähetyksistä 1970- ja 80-luvuilta herättivät joitakin omia muistoja vastaavista asioista omasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Toisaalta asioihin perehtyminen vähän tarkemmin paljasti, että marjojen tai sienien säilöminen tai autoharrastus oli Suomessa tyystin eri asia kuin Virossa. Tuttuuden tunne televisionauhoituksia katsoessa katosi sekin, kun tajusi, että Dallasia tai Dynastiaa katsottiin aivan eri silmin Suomenlahden vastakkaisilla puolilla.
Museoissa ja historiallisissa näyttelyissä minulle käy lähes aina niin, että jossakin kohtaa liikutun ja joudun kaivamaan nenäliinan esille. Tällä kertaa se tapahtui, kun katselin seinäosastoa, jonka aiheena olivat länsimaiden ihailu ja erityisesti vaatekappaleet, joita haluttiin lännestä.
Seinään oli kiinnitetty kaksi villapipoa vierekkäin. Niistä näki välittömästi, että toinen oli alkuperäinen ja toinen jäljennös. Alkuperäinen oli Suomessa valmistettu Karhu-merkin pipo, johon oli neulottu nimieläinhahmon lisäksi myös teksti KARHU. Tuo pipo oli näyttelytekstin mukaan Virossa yhteen aikaan erittäin suosittu. Myös eräs koulupoika halusi itselleen karhupipon ja pyysi mummoaan neulomaan sellaisen, koska alkuperäisen hankkiminen olisi ollut mahdotonta.
Lapsenlastaan syvästi rakastava mummo hankki oikeanväriset langat, joka sekin jo oli oma urakkansa silloisessa Virossa, ja neuloi. Hän oli monien maannaistensa tapaan taitava käsistään ja teki työn hyvin huolellisesti. Päähine onnistuikin muuten hyvin, mutta mummo kirjoitti sanan KARHU viroksi, jolloin pipoon tuli teksti KARU. Eihän poika sellaista voinut päähänsä laittaa, ja niin pipo oli siistinä ja käyttämättömänä säilynyt näyttelyesineeksi.
Kun Teletornilta palattuamme kiertelimme lempikohteissamme vanhassa kaupungissa, nautimme paikallisia herkkuja ja teimme ostoksia, näkymät näissä paikoissa avautuivat meille ikään kuin uutena näyttelynä. Ei pelkoa, ei puutetta, ei lahjontaa tai alemmuudentunteita länsimaisten ihmisten edessä. Vapaan yhteiskunnan vapaat ihmiset ja heidän aikaansaannoksensa, hyvinvoiva, vauras kansa. Sama näyttely on meillä täällä kotoisessa Suomessamme, jos vain osaamme nähdä.
Kannatti tehdä tuo pieni piipahdus naapuriin. Ei tarvinnut tällä kertaa mennä kauas nähdäkseen lähelle. Riitti, kun ylitti Suomenlahden.