Työtä helposti ja vaikeasti

Aloitimme tänään terassin pohjalautojen ja aidan käsittelyn suojalakalla.  Sää on mitä parhain ulkona puuhailuun.  Puuhailla saammekin ainakin vielä huomenna, sillä työ edistyy hitaasti. Aidassa on runsaasti pieniä pintoja ja tarkoitus on suojata ne kaikki.

Siveltyäni pari tuntia kyykkyasennossa ristikkorimoja ja rakenteen isompia osia älysin hakea matalan jakkaran ja istahdin sille.  Työ muuttui hetkessä vaivalloisesta rattoisaksi.  Kun mainitsin asiasta, JTS tuumasi, että eiköhän tuo nyt ole jo liian helppoa.  Työnhän pitäisi olla raskasta raatamista jaksamisen äärirajoilla.  Noin mukavaa ja vaivatonta se ei voi olla.

Lapsuuskodissani meillä oli tapana viedä kesäisin pyykit rantaan huuhdottaviksi.  Äiti pesi ne pulsaattorikoneella, vaikka käytettävissä olisi ollut automaattikone ja lingotut pyykit olisi saanut siitä suoraan narulle.  Hän halusi säästää vettä ja sähköä.  Pyykit siis lastattiin saaveihin ja vietiin rantaan.  Siellä jokainen vaatekappale huuhdottiin kolmeen kertaan, väännettiin kuivaksi ja lastattiin takaisin huuhdeltuihin saaveihin.  Kotona ne sitten ripustettiin narulle kuivumaan.

Saattaa olla, että äiti ei ajatellut tässä pelkästään säästämistä.  Ehkä hän myös piti rantavedessä lotraamisesta.  Minulle ainakin tuo homma oli mieluista, varsinkin helteisinä kesäpäivinä.  Ajattelin tosin, että järkeä siinä ei paljonkaan ollut.  Aloin ymmärtää äidin ajattelua, kun hän kerran avasi pyykinpesuun liittyviä asenteitaan.  Ne samat asenteet näkyivät monessa muussakin asiassa.

Äiti kertoi, että isän naimaton Reino-veli oli aikoinaan painostanut isää hankkimaan taloon pesukoneen , kun oli pannut merkille miten iso työ pyykin pesemisessä oli.  Kone oli ensimmäinen sillä kylällä, kaikissa muissa taloissa nyrkkipyykkiä jatkettiin vielä vuosia.  Tieto oli mielenkiintoinen, mutta vielä mielenkiintoisempaa oli se, miten äiti kuvaili tuota tapausta.

Äiti sanoi vastustelleensa koneen hankkimista viimeiseen asti, mutta Reino-setä ei antanut periksi.  Kone tuli taloon ja äitiä hävetti omien sanojensa mukaan niin paljon, että hän ei olisi millään halunnut kertoa kenellekään koneen olemassaolosta.  Vähitellen kylän muihinkin taloihin hankittiin pesukoneet, ja äitiparan häpeä hellitti.  Todella käsittämätöntä.  Vai onko sittenkään?

Nyt ryhdyn täyssavolaiseksi ja jätän loppumietelmät lukijan vastuulle.  Ehkä kukaan lukijoista ei ole koskaan sortunut äitini tavoin urhoollisuudentavoitteluun.   Minulla olisi asiasta useitakin tarinoita, mutta en kerro niitä tällä kertaa.

Kerron kuitenkin,  että emme tänään malttaneet  lopettaa urakointia ennen kuin vajaan kolmen litran lakkapurkki oli tyhjä.  Ehkä jatkaisimme vieläkin, jollei aine olisi loppunut kesken.   Työ oli helppoudessaan niin hauskaa. Huomenna palaamme työmaalle heti aamusta, ja minä aion tälläkin kertaa selättää sankaruuspyrkimykseni  ja istahtaa jakkaralle pensseliä heiluttamaan.