Tänään on juutalaisten sapatti. Tai oikeastaan se on nyt jo ohi, koska aurinko on laskenut. Juutalaisten tuhansia vuosia vanhan perinteen mukaan lepopäivä aloitetaan sapattiaterialla perjantaina auringon laskiessa, yleensä noin kello kuuden aikoihin illalla. Tapa on modernissakin ajassa edelleen hyvin yleinen. Seremoniat tosin suoritetaan ja sapatti vietetään kodin sijasta usein jossakin hotellissa isomman ystävä- tai sukulaispiirin kanssa.
Olen nähnyt useita kertoja Israelissa lomaillessani perheiden kokoontuvan hotellien ravintoloihin aloittamaan sapattiaan. Mieli on tehnyt mukaan noihin samalla hyvin hartaisiin ja riehakkaan iloisiin menoihin. Eilen perjantaina tähän tarjoutui mahdollisuus ihan koti-Suomessa juutalaisen perheen johdolla. Kysymyksessä olivat messiaaniset juutalaiset, mutta seremonian sisältö oli heillä pääpiirteissään ikivanhan juutalaisen perinteen mukainen.
Kokoonnuimme muutaman kymmenen hengen joukolla saliin, johon ryhmityimme istumaan siten, että keskeisellä paikalla oli seremoniaa johtavan perheen pöytä. Alkukeiton, salaattipöydän, lämpimän kala- ja liharuuan sekä leivoskahvit sisältävä päivällinen oli katettu noutopöytään. Aterian koostumus oli luonnollisesti kosher, mikä merkitsi sitä, että maitotuotteita ei ollut tarjolla, ei edes kahvimaitoa.
Tilaisuus aloitettiin viinilasien täyttämisellä. Kun viini oli jaettu pöytiin, juutalaisperheen äiti aloitti seremonian. Hän nosti aluksi kaulallaan olevan huivin hiustensa peitoksi, raapaisi tulitikun, sytytti sapattikynttilät, lausui rukouksen ja toivotti kaikille ”shabbat shalom”, sapatin rauhaa.
Perheen isän tehtävänä oli lukea tilaisuuteen perinteen mukaan kuuluvat muut rukoukset ja Raamatun tekstit, siunata perheensä jäsenet sekä viini ja leipä. Siunaamisen jälkeen sama viinilasi kiersi kaikilla perheenjäsenillä. Jokainen aikuinen joi siemauksen, ja lapsella oli lupa maistaa vahvaa punaviiniä nuolaisemalla sormeaan, jonka oli käyttänyt lasissa.
Hartaan alkuosuuden jälkeen istuuduimme paikoillemme ja aloitimme ruokailun tietoisina siitä, että elimme nyt sapatin ilon ja levon aikaa. Ruokapöydässä viivyttiin pitkään nauttimassa maukkaista ruuista ja seurustelusta oman pöytäkunnan kesken.
Loppuvaiheessa lauloimme yhdessä melodisia ja rytmikkäitä juutalaisia lauluja pianon ja viulun säestyksellä. Muutamat miehet innostuivat illan isännän johdolla tanssimaan lennokkaita perinnetansseja muun väen iloksi.
Tilaisuus oli juuri sellainen, kuin perinnetapahtuma parhaimmillaan on. Keskeinen osa sitä oli yhteinen ateria ja kiireetön seurustelu. Oman syvyytensä tapahtumiin antoi juuri tämän perinteen kohdalla sen ikivanha sisältö, jota on toistettu sukupolvesta toiseen vuosituhansien ajan. Vaatimattomampikin tausta ja toteutus kuitenkin riittää tekemään perinteestä arvokkaan.
Ei arjen katkaisevan perinteen tarvitse olla ikiaikaisista tapahtumista alkanut tai kovin kummoinen muutenkaan. Omassa perheessäni on yksi hyvin hauska ja odotettu perinne, jonka JTS parikymmentä vuotta sitten aloitti hakemalla Bulevardilta Ekbergin leipomosta Kustaa Aadolfin leivokset ruotsalaisuuden päivän kahvipöytään. En pidä leivoksen väkevästä mausta ollenkaan, mutta odotan silti aina innokkaasti tuota marraskuun 6. päivän pientä perinnekahvittelua.
Miten ankeaa elämä olisikaan ilman kansallisia, suvun, perheen tai ystäväpiirin sisäisiä perinteitä. Ne kantavat mukanaan paljon suurempia arvoja kuin niihin liittyvistä tavoista tai rekvisiitasta voisi päätellä.