Runon päivä ja suloisen suven – ei kai?
Kuka nyt suvesta puhuisi vesisateessa,
etelänreissaajia katsotaan kateessa,
ainoa vitsi on pisaroiden leikki,
naamassa kalmanvärinen meikki,
vain räksä linnuista ääntä laatii
ja lauluksi kutsumaan sitä vaatii.
Elä tässä sitten suven huumaa,
lempeä herkkää ja tunnetta kuumaa.
Ja eikös se Leinokin hörppinyt viinaa,
kun ei kestänyt kovan elämän piinaa,
lauloi vain kesäheinästä, suviyöstä.
Kävi sillekin varmaan työstä
yrittää olla niin leuto ja hempeä
ylistää ihmiseloa, lempeä.
Vaikka nyt salkoon vedetään lippua.
Aika on todellisuuteen tippua,
katsoa ankeaa maiseman harmautta,
kaivata lämpöä, auringon armautta.
Mutta mitä nyt huomaan tekeväni tässä?
Taidan olla runoa vääntämässä.
Syntyipä oikein valituslaulu,
synkkä kuin laatijan naamataulu
Ehkä sittenkin juhlin runoa!
Siihen voi kaikki tunnot punoa,
joskus ylistää elämän iloja,
sitten purkaa huolten kiloja,
suoltaa surua, rakkauden tuskaa,
huokailla sitä, kun muisti fuskaa,
kertoa taistelut, voitot ja tappiot,
kuvailla syvätkin elämän rappiot,
laulaa ja nauraa, huutaa, itkeä,
mielestä jokaisen ajatuksen kitkeä,
näkyville tuoda mielen salat,
vannoa runolla totuuden valat.
Kyllä, runolle pitää lippu nostaa,
ei sille saa kylmyyttä säiden kostaa!