Olimme neljän lapsenlapseni kanssa uimarannalla ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Tarkoitus oli vähän heitellä kiviä ja käydä läheisellä leikkikentällä keinumassa ja kiipeilemässä. Sää oli yllättävän leppeä, ja vesikin tuntui sormenpäissä ihan sairaan lämpimältä, kuten joukon kaksi koululaista asian ilmaisi. Eihän siinä muu auttanut, kuin riisua kengät ja kokeilla ihan varpailla. Lopulta huomasin, että minulla oli käsivarsillani kasa housuja ja pitkähihaisia puseroita ja väki kahlaili rantavedessä riemusta kiljuen.
-Mummo, sä oot kiva vaateripustin! yksi lapsista huuteli. Siihen toinen lisäsi, että mummohan on myös kiva roskis. Lapsilla oli nimittäin jossain vaiheessa tapana käydä sylkäisemässä purukumi kämmenelleni, kun sitä oli jauhettu riittävän kauan. Vastasin, että olisin hyvin mielelläni ihan muuten vain kiva. No, sekin sitten ilokseni myönnettiin, vaikka sainkin jatkaa vielä koko paluumatkan kivana vaateripustimena.
Tämän päivän ilottelu lasten kanssa oli äärimmäinen vastakohta eilisen murheellisille tunnelmille. Osallistuin hautajaisiin, joissa siunattiin perheemme läheinen ystävä. Pappi totesi siunauspuheessaan asian, jonka saattoväki hyvin tiesi: vainaja oli koko elämänsä ajan kokenut, että hän ei saanut oman isänsä hyväksyntää. Muistotilaisuudessa asiaan palattiin vielä. Isän hyväksynnän kaipuu tuntui olevan yleinen kokemus varsinkin sodan läpikäyneiden isien lapsilla, joita suuri osa surujuhlaan osallistujista oli. Hautajaisissa itkettiin paljon, ja varmasti osaksi tuota jaettua surua saavuttamattomasta rakkaudesta.
Ehkä jokainen meistä on ainakin joskus rakkauden kerjäläinen. Kiertelemme ihmisten parissa tavalla ja toisella kyselemässä: – Kelpaanko, tykkäätkö minusta, olenko kiva, onko minussa mielestäsi jotain arvokasta? Hyvä niin, sillä pahimmillaan asiaa ei edes kysytä, vaan oletuksena on vanhasta muistista, että ei kannata ruveta kerjäämään, mitään ei heru.
Rakkauden ja hyväksynnän vaje korjataan vain rakkaudella ja hyväksynnällä. Vielä mummoiässäkin niitä pitää opetella pyytämään ja jakamaan.